Kipeä asia,, onko teitä muita?

[auttakaa]

Minulla on yksi veli, ei muita sisaruksia. Muistan että omassa lapsuudessani äitini ei ole koskaan halannut minua tai pitänyt sylissään. En ole saanut minkäänlaista hellyyttä omilta vanhemmiltani, jotka muutoin ovat olleet ihan ok vanhemmat.

Nyt aikuisena itselläni on sekä tyttöjä että poikalapsia. Ja olen kauhukseni huomannut, että tyttölapsilleni en pysty osoittamaan hellyyttä (paitsi heidän ollessa ihan pieniä, alle kolme, neljä vuotiaita). Sen jälkeen en ole heitä syliini ottanut tai muuta. Omat poikani ovat nyt kohta kouluikäisiä, ja heille pystyn tunteeni ja rakkauteni näyttämään ja osoittamaan. Hellyyden osoitukset ovat spontaaneja eivätkä mitenkään vaikeita.
Toinen tyttäristäni tulee spontaanisti halaamaan ja hakemaan hellyyttä. Siihen toki vastaan, mutta täysin ilman minkäänlaista tunnetta.
En haluaisi näin olevan, mutta ne voi sille mitään. Oma äitini ei koskaan vastannut minun hellyyden hakuuni, itse sen tiedostin ja pyrin vastaamaan omien tyttärieni hellyyteen samoin, mutta en voi sille mitään että olen täysin tunteeton. Halaan takaisin, toivotan hyvät yöt, mutta en tunne mitään.

Kai lapsi sen aavistaa.

Poikien kohdalla ei tätä ongelmaa ole

Pystyn yhdistämään tämän omaan lapsuuteeni. Olen aina kokenut että veljeni on ollut rakkaampi kuin minä. En tahtoisi tätä "traumaani" siirtää eteenpäin mutta en näköjään voi sille mitään.

Onko olemassa ketään muuta yhtä huonoa äitiä kuin minä? Äitiä, joka ei pysty olemaan läsnä ja hellä omille tyttärilleen? Kuuntelen ja keskustelen ja olen läsnä, mutta hellyyteen en pysty

Kunpa joku kertois, mikä mussa on vikana Oma lapsuuteni tämän tekee osittain, mutta pakko on olla joku muukin juttu, joka mussa on täysin kieroutunut

 

[.]

halaat silti.

 

[bdt]

Rakastat varmaan tyttäriäisi ihan yhtä paljon kuin poikia ja se on kuitenkin tärkeintä. Tärkeää on myös että analysoit ja huomaat "ongelmasi". Onko oma itsetuntosi missä kunnossa ? Onko kilpailusta veljen kanssa jäänyt muitakin asioita hampaan koloon. Pystytkö puhumaan asiasta kenenkään ystävän tai perheen jäsenen kanssa. Entä ammattiapu.
Luulen että äidit ovat muutenkin tyttöjen kanssa enemmän lujilla kun ovat siinä naisenmallina, kritiikin kohteena ja muutoinkin ihan äitinä vaan.
Haluaisin sanoa että ei äitikään aina jaksa olla lapsilleen läsnä, mutta jos kuitenkin useimmiten on se saa riittää.
Yritäs saada keskusteluapua, kyllä ne solmut siitä aukeaa. Äläkä vaadi itseltäsi äitinä mahdottomia, se että teet parhaasi saa riittää. Nykyään on paljon ulkokultaisuutta, älä anna sen asettaa itsellesi mallia tai jäytää saavutuksiasi äitinä.

 

[k]

Saisitko oman elämän solmut auki jossain terapiassa.Oletko kokeillu rosen-terapiaa tai vast.
TSEMPPIÄ!

 

[ap]

halaat silti.

halaan, koska haluan katkaista sukupolvien kierteen. mutta tunnetta ei ole mukana, vaikka haluaisinkin luulen, että ei tästä toiminnastani ole mitään apua, lapsi varmaan aavistaa ettei äiti ole sydämestään halauksessa mukana
ja niin kovin rakkaita kuin tyttölapset minulle ovat olleetkin pieninä. aina pidin sylissä, nukutin syliinikin jopa. ajattelin, että niin kauan kun ovat pieniä, saavat sylissäni olla. pian tulee hetki jolloin eivät enää siinä viihdy.

 

[XXX]

Suuri hali, ymmärrän kyllä...oma äitini oli samanlainen ja teen kaikkeni että en jatka samaa omalla tyttärelläni. Pidän hantä paljon sylissä ja hän tykkää halata ja "roikkua" äidissä ja nyt täytyy sanoa että ihan viimeisen puolen vuoden aikana on oikein sydämestä ottanut kun niin suurelta rakkaus häntä kohtaan tuntuu.
Tsemppiä sinulle ja voimia!

 

[tämä on kamalaa ja ahdistavaa]

mulla on ihan sama tilanne, otin äitini kanssa yhteen pienestä pitäen ja olin "isän tyttö" veljeni taas oli/on äitini lemmikki, nyt huomaan tekeväni aivan samaa kuin äitini aikoinaan, tytölle olen ankarempi kuin pojalle, myös hellyyden osoitukset pojalle helpompia kuin tytölle, koen jatkuvasti huonoa omaatuntoa tästä asiasta, olen yrittänyt järjestellä tytölle ja itselleni kahdenkes´kistä aikaa, kävelyllä käymistä, elokuvailtoja ym. mutta silti teen huomaamatta lasten ollessa samaan aikaan seurassani, sen virheen että tyttö jää vähemmälle huomiole kuin poika

 

[juu]

Terapiaan meno voisi ratkaista tai ainakin helpottaa..

Itselläni oli hyvin kylmä lapsuus. En myöskään muista koskaan saaneeni hellyyttä äidiltäni.
Lapsia minulla ei vielä ole. Alkoi kyllä pelottamaan, että jos sitten omiin lapsiin heijastaa omia traumojaan. (ja niinhän useat tekevät jos ei ole pystynyt käsittelemään omaa lapsuuttaan läpi jotenkin. :/ )

 

[ap]

nykyään mulla on ihan ok välit äitiini. fyysistä läheisyyttä ei silti ole enkä ole koskaan kokenut että voisin äidilleni kertoa mitään. en ole katkera vanhemmilleni, en koskaan ole heille näyttänyt mitään vihan tai katkeruuden tunteita, kai lähinnä siksi että äitini on marttyyrisyyteen taipuvainen. jos ymmärrätte mitä tarkoitan. edelleenkin koen välillä että hän loukkaa minua tai tulee tietyn rajan yli, mutta en sano mitään, en näytä mitään, nielen vain kaiken. ehkä olen oppinut siihen että äitiä ei saa loukata, jne.

samaa marttyyrin roolia tosin itsekin vedän nyt jo teini-ikäisten tyttärieni kohdalla

ehkä mun on jo myöhäistä tehdä mitään. asia on vaan ollut niin kipeä ja hävettävä, etten tästä koskaan aiemmin elämässäni ole kenellekään voinut puhua. edes anonyymisti.

 

[XXX]

ihmeen yleistä näyttää kuitenkin olevan tällainen minulla kyllä on se hepottanut että nykyään sanon äidilleni asiat suoraan enkä niele hänen sanomisiaan/tekemisiään...hänkin on marttyyri luonteeltaan ja vielä lievästi masentunut niin avot!
Mutta minun on täytynyt ymmärtää että hän ei ole täydellinen eikä minun tarvitse häntä pokkuroida, ennen suutuin jopa miehelleni jos hän vähääkään arvosteli äitiäni, ja aivan turhaan!