Ketkä ovat eronnee raskausaikana? Miten jaksaneet loppuun ja siitä eteenpäin?

[Kokemusta?]

Itsellä siis rv 26 ja miehen kanssa oltu vuoden päivät...josta naimisissa muutama kuukausi...saman tein kun naimisiin mentiin niin miestä alkoi kiinnostaa omat menot ja juonnit...itse kun ei mitään voi ottaa kun vauvaa vartoo...miehellä ei entuudestaan lapsia, itsellä kaksi. Tuntuu vaan ettei kauheesti toi vauva miestä sitten kiinnostanutkaan kun vatsa alkoi kasvaa ym....eikä seksikään oo luistanut enää moneen kuukauteen...joten taitaapi olla parempi jos jatkaa ilman sitä miestä...kun yksinkin pärjää...onko jollain kokemusta ja miten kävi? Syttyikö se isänvaisto syntymän jälkeenkään??? Ku ei tääkään kivaa oo et mies huinaa ja itse ei pääse mihinkään....

 

[neljäs_tulossa]

Erottiin kun olin rv 7. Raskausaika oli melko rankka, fyysisesti, mutta hyvin pärjäsin. Synnytin yksin. Vauva on nyt kohta 6kk vanha eikä isä ole tavannut lasta kertaakaan. Nyt sentään isyys selvitetty. Lapsen kanssa menee hyvin, onhan jo neljäs minulle, en ole kaivannut ex-miestä juurikaan muuten kuin aluksi.

 

["jaa"]

no olisko vatsan kasvaessa isälle tullut "totuus vasten kasvoja" ja alkanut jännittää/pelottaa? Jos on miehelles eka lapsi, voi se olla kova paikka. Mä muistan että meillä mies tahtoi tosi kovaa lapsen mut sit ku se oli totta (ja olin raskaana) alko miehelle tulla näitä "oonko tarpeeksi hyvä isä, onko meillä rahaa lapseen, olisko pitänyt odottaa" ja purkautuivat sit vain sillä että menotti kovasti. Synnytyksen jälkeen rauhoittui ja nykyään ei käy enää juuri missään. toista lasta odotan juuri.
Tuleehan raskaana oleville naisillekin (ainakin mulle tullut) kaikenlaisia mietteitä siitä oliko sittenkään kannattavaa mutta silti se ei kaduta. Se on miehelle ihan yhtä iso juttu, varsinkin jos hänelle eka lapsi.

 

[5x]

Olen raskaana ja mies lähti menee, koska päätti, ettei haluakaan tätä lasta (toinen nainen kuvioissa varmasti). Olen todella helpottunut ja paljon mielummin yksin lasten kanssa kuin miehen kanssa, joka on yhtäkkiä kuin tuuliviiri. En mieti tulevaa muuta kuin itseni ja lasten kannalta ja se vaikuttaa nyt oikein mieluisalta. Olen aiemminkin synnyttänyt yksin ja ollut aiemmin yh, joten ei pelota. Ei ne yövalvomiset yms ikuisuutta kestä.

 

["minä"]

olen eronnut. kolmas lapsi oli tulossa, rv 30. lapset 3 ja 4 v. alkuaika erittäin raskas, mies oli löytänyt uuden. otin kuitenkin mukaan synnytykseen, ainoastaan syntyvän lapsen takia. päätös oli hyvä. nyt siitä on 4 vuotta. kaikki hyvin. isä pitää lapset 50/50.

 

["vieras"]

Mietin, että mikäli tuo on ainoa ongelmanne ja sekin on tullut nyt raskauden myötä niin laittaisin rahani veikkaukseen, että miestäsi jännittää ja ehkä pelottaakin tuleva elämänmuutos. Tosi moni mieshän tosiaan kuulostaa saavan tuollaisen menovaihteen päälle. Kun tähän soppaan lisää vielä omat hormonihuurusi neuvoisin odottamaan ainakin lapsen syntymään ja katsomaan sen jälkeen uudemman kerran mitä mieltä vielä olisit erosta.
Muistan, että olin raskaana ollessani itsekin jättämässä miestä ties millä syillä (mm. tuo ulkona käynti ja kavereiden tapaaminen). Nyt kun olen taas oma itseni ei kävisi tuo enää mielessäkään.
En siis tarkoita, että sinulla olisi sama tilanne, mutta mikäli mitään akuuttia "hätää" ei ole, neuvoisin vakavasti katsomaan millainen isä miehestä vauvan synnyttyä kehkeytyy.

 

[vieras jatka vielä]

Meillä mies muuttui täysin lapsen syntymän jälkeen,ei ole nyt vuoteen käynyt ulkona kuin muutaman kerran. Synnytyksen jälkeen mies sanoikin, että "jos olisin tiennyt, että siellä mahassa oli tommoinen, niin olisin voinut jutellakin mahalle". Mielestäni aika havainnollistavaa tuosta asian konkretisoitumisesta

 

["vieras"]

Meillä oli ihan sama tilanne: odotimme esikoista ja mies alkoi käymään useammin kavereiden luona. Monesti itkin ja mietin eroa, kun tuntui koko ukko niin hulttiolta ja vastuuttomalta, ettei mokoman kanssa kannata mitään perhettä perustaa.

Loppuraskaudesta saimme puhuttua asiat selviksi ja mies kertoi mm. epävarmuudesta isänä oloon, ahdistuksesta minun pahoinvoinnistani ja hormonimyrskystäni ja siitä, olisiko sittenkin pitänyt vielä odottaa jne, Sen jälkeen ymmärsin miestäni paljon paremmin, vaikka en tietenkään hyväksynyt sitä että hän lähti baariin purkamaan huonoa oloaan. Nyt vauva on jo syntynyt ja mies on paras isä mitä saatan kuvitella eikä ole käynyt ulkona, vaikka olen välillä jopa kehottanut menemään. Ei kuulemma kiinnosta