Keskusteluryhmä paniikkihäiriötä sairastaville ja sairastaneille.

[NorQ]

Ryhmän idea lähti täältä: http://kaksplus.fi/keskustelu/pluss...hdistuneisuushairiota-sairastavat-aidit-apua/

Tänne ovat tervetulleita keskustelemaan jokainen paniikkihäiriöstä jollain tavoin kärsivä; paniikkihäiriöiset itse, heidän läheiset ja omaiset sekä tietenkin myös ne onnekkaat, jotka ovat jo selättäneet tämän kurimuksen.

Saa jakaa ilot ja surut, ja mitättömältäkin tuntuvat asiat, koska kokemuksesta tiedän paniikkihäiriöisenä, että jokin toisesta ihmisestä itsestäänselvä tai mitätön asia voi paniikkihäiriöstä kärsivälle olla jotain paljon suurempaa.

Täällä voit myös jakaa neuvoja, hyviä kirjavinkkejä, nettisivustoja yms. paniikkihäiriöön liittyen.

Kaikille teille elämisen arvoista elämää, joskus se päivä vielä paistaa risukasaankin! :heart:

Terveisin: NorQ - Vielä minä sen paniikkihäiriön selätän! =)

 

["Vieras"]

Pitääkö olla rekkautunut tuonne osallistuakseen?

 

[NorQ]

[QUOTE="Vieras";24972079]Pitääkö olla rekkautunut tuonne osallistuakseen?[/QUOTE]
Ei tarvitse.

 

[NorQ]

Nyt tämä paniikkitapaus sukeltaa peiton alle lukemaan noita mahtavia paniikkihäiriöstä kertovia kirjoja, jos unikin aikanaan tulisi.
Toivotan teille kaikille hyvää yötä ja paljon voimia! Huomenna olen taas toivottavasti pirteänä täällä kukkumassa ja vastailemassa sitä mukaa kun ehdin.

 

[NorQ]

Ompas täällä hiljaista.
Itsellänikään ei paljoa kerrottavaa ole, minä kun en ole edistynyt lainkaan, eikä tämä paljon pahemmaksikaan enää voi mennä. *koputtaa puuta*
Olen nyt lukenut noin puolet tuolla toisessa keskustelussa kertomastani kirjasta: Ben Furman - Perhosia vatsassa. Täytyy sanoa, että suosittelen jokaisen paniikkihäiriöstä, peloista tai ahdistuksista kärsivän lukemaan tuon opuksen, se on loistava! Olen hieman jopa pystynyt nauramaan joillekkin paniikkihäiriöön liittyviin asioihin ensimmäistä kertaa elämässäni kun tuota kirjaa luin. Mahtava teos, olisipa noita mahdottoman paljon lisää, ei voi muuta sanoa.
Onko täällä ketään muuta, joka olisi lukenut samaisen kirjan?

 

[Piparnakkeli]

Ikävä kyllä en ole lukenut kirjaa, mutta vaivasta kärsineenä on vain yksi neuvo; älä anna periksi. Itse muumioiduin kotiini enkä uskaltanut lähteä minnekään (annoin peloilleni periksi ja menin siitä missä aita oli matalin), meni varmaan 6kk ennen kuin kykenin käymään lähikaupassa ilman hermoiluja. Sitten oli haasteena mennä ja olla torilla, palata kaveripiireihin, käydä opiskelujen kimppuun...

Mulla taustalla pahoinpitely-yritys kotinurkilla kun olin teini. Vaikka selvisin fyysisesti vähäisin ruhjein, psyykkinen puoli on edelleen aika lommolla tuosta.

 

[NorQ]

Ikävä kyllä en ole lukenut kirjaa, mutta vaivasta kärsineenä on vain yksi neuvo; älä anna periksi. Itse muumioiduin kotiini enkä uskaltanut lähteä minnekään (annoin peloilleni periksi ja menin siitä missä aita oli matalin), meni varmaan 6kk ennen kuin kykenin käymään lähikaupassa ilman hermoiluja. Sitten oli haasteena mennä ja olla torilla, palata kaveripiireihin, käydä opiskelujen kimppuun...

Mulla taustalla pahoinpitely-yritys kotinurkilla kun olin teini. Vaikka selvisin fyysisesti vähäisin ruhjein, psyykkinen puoli on edelleen aika lommolla tuosta.

Itse kadun sitä, että annoin niin helposti tai ehkäpä enemmänkin pikkuhiljaa huomaamattani peloilleni enemmän ja enemmän valtaa.
Kohta on kulunut kaksi vuotta, sopivaa hoitokeinoa tai lääkitystä ei ole vielä löydetty. Olen "linnottautunut" kotiini 2 vuotiaan poikani kanssa, hän on päivieni ilo ja syy miksi jaksan taistella joka päivä vastaan.
Huomasin, että valehtelin hieman aiemmin, otin pienen edistysaskeleen tänään;
kävin hakemassa muutaman päivän postit postilaatikosta päiväsaikaan vaikka se tuntui kuinka epämiellyttävältä - tein sen silti, hetken olin voittaja!
Normaalisti haen postin yöaikaan, kun arvelen ettei varmastikkaan yksikään naapuri ole hereillä ja otan aina koirani mukaani, ettei varmastikkaan joudu jäämään puhumaan ja ulos, pois turvallisuusalueeltani, kodistani, yhtään nanosekunttiakaan kauemmaksi aikaa kuin on pakko.
Ehkä jostakin tämä on huvittavaa, itsekin ymmärrän miten koomiselta tämä saattaa kuulostaa, mutta tekee elämästä hirvittävän vaikeaa.

 

[NorQ]

Niin ja Piparnakkeli

Tervetuloa tänne keskustelemaan!

 

[Piparnakkeli]

Kiitos Ja onnea edistyksestäsi
Olen huomannut että kun tulee olo että haluaisi vain käpertyä peiton alle piiloon, niin se on vihoviimeinen asia mikä kannattaa tehdä. Sen sijaan on otettava härkä sarvista ja tehtävä se mikä on niin kamala mörkö, olipa se sitten kellarissa käyminen, bussiin meneminen tms.

Vaikka tuosta on vuosia jo ja koen ns. toipuneeni että voin elää normaalia elämää, huomaan joka viikko jossain vaiheessa tsemppaavani itseäni ylittämään pelkoni. Lääkityksistä ei ollut apua, niistä tuli vain kummallinen olo eivätkä estäneet paniikkiin johtavia ajatuksia pään sisällä.

Joskus sain hyvän ohjeen ottaa askel kerrallaan. Vaikka postin hakuun;
1. kengät jalkaan (ja kun tämä ok, ajattelee sitten vasta seuraavaa tekoa)
2. ovesta pihalle (ja tämän jälkeen taas seuraavaa..)
3. kävele postilaatikolle
4. ota posti
5. palaa rauhassa takaisin

Sekä toki hengitystekniikoilla voi rauhoittaa itseään.

 

[NorQ]

Mulla se postin haku oli semmonen kengät jalkaan --> postilaatikolle niin nopeesti kuin omat ja koiran kintut vaan kipittää --> postit kainaloon ja vilkaisu äkkiä ettei oo ketään näköpiirissä --> vielä ripeämpää tahtia takas kotiovelle ja sisälle.
Naapurit pitää mua varmaan ihan pöllähtäneenä, jos ovat seuranneet kertaakaan noita mun hirveitä spurtteja (kuin olis tuli perseen alla) postilaatikolle ja takasin.

 

[NorQ]

Tänään oli lääkärikäynti ja kas kummaa (taas) uusi mielialalääkitys kokeiluun, hiphurraa ja taputukset päälle...
Ja tämä moska on nyt vielä kaikenlisäksi vastaavaa kuin anafranil, joka minulla pienen tabletinmurusen jälkeen (muruseksi sitä voisi kutsua mun operoinnin jälkeen, kun ei ollut helppo puolittaa pikkuruista tablettia, jossa ei ole uurretta mistä puolittaa ) aiheutti mulle psykoottisen kohtauksen keskellä yötä ja aamulla heräsin mustelmilla, veressä ja vailla mitään muistikuvia edellisen yön tapahtumista... :O Olin kai herännyt unilääkkeistä huolimatta pahoinvointiin ja lähtenyt haahuilemaan pitkin kämppää ja koska tuo lääke oli vienyt multa tasapainon olin täällä kaatuillut ja mennyt yhtäkkiä hysteeriseksi ja viiltänyt jalkaani jostain käsittämättömästä syystä ja puhunut täysin sekavia. Onneksi oli mies silloin pelastamassa kun heräs pitkin yötä mun haahuiluun, talutti takas sänkyyn ja lopulta metelöintiin kun hinkkasin verta itkien ja lattialla kontaten (pystyssähän en edes pysynyt kunnolla) ennen kuin mitään peruuttamatonta ehti tapahtua.

Kamalinta on etten muista itse juurikaan mitään, enkä pysty ymmärtämään tai tunnistamaan sitä yöllistä ihmistä omaksi itsekseni, se oli kuin suoraan jostain kauhuelokuvasta... Itselläni kun ei ole ollut lainkaan itsetuhoisia ajatuksia tai masennusta, kärsin vain paniikkihäiriöstä, jonka kanssa tulen jotenkuten toimeen kunnes taas alkaa tällainen mielialalääkeruletti, jonka aikana tapahtuu kamalia asioita. :/

Tosta lääkityksestä jäi mulle ikuiset arvet niin kirjaimellisesti kuin myös psyykkisesti. Joudun näkemään ton raadellulta näyttävän jalan joka ilta kun menen nukkumaan, nyt siihen alkaa jo hieman tottua, mutta kyllä se välillä mietityttää ja pelottaa edelleen.
Argh, pelko kouraisee mahaa aina kun edes ajattelee ton uuden lääkityksen aloittamista.

Tulipas tästä nyt "surkea" ja masentava teksti, mutta tsemppiä teille muille paniikkihäiriön kanssa eläville!

 

[NorQ]

Nyt on uusi mielialalääkitys taas aloitettu.
Sivuoireet toistaiseksi siedettäviä, mutta miksi joka kerta muutun "robotiksi",
"vihannekseksi"...? :|
Kaikki tuntuu lattealta, mikään ei kiinnosta, asiat joihin ennen suhtauduin ja
joita tein paniikkihäiriöstäni huolimatta suurella rakkaudella ovat nyt asioita
"ihan sama"-listalla.
Onko muilla vastaavia kokemuksia ja meneekö tämä ajan kanssa ohi
vai eikö mielialalääkitys ja masennuslääkitys vain ole oikea vaihtoehto minulle?
Ärsyttää olla sellainen "ihan sama" -ihminen, tuijotella seiniä ja tehdä asioita vain koska on PAKKO. :'(