Keskeytynyt keskenmeno rv8 ja miehen suhtautuminen

[Emiliam]

Ajattelinpa vähän purkaa tuntojani ja katsoa, jos jollakin olisi antaa vinkkiä tai omaa kokemusta.

Eli siis tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi ja tietysti tilanne oli aika yllätys. Olin pari viikkoa sekaisin ajatusteni kanssa, sillä lapsi nyt ei kuulunut lähivuosien suunnitelmiin. Lisäksi pahoinvointi on runsasta ja mielialanvaihtelut kammottavia. Raskaus kuitenkin meni itsekseen kesken rv8. Olin hieman surullinen, mutta tuntuu, etten ollut vielä ehtiny kunnolla edes sisäistää koko raskautta, joten eiköhän tämänkin asian käsittely tulee henkiseltä kantilta vasta jälkijunassa. Jouduin lopulta lääkkeelliseen keskeytykseen, jonka tein kotosalla viime viikolla. Ärsyttää miehen suhtautuminen asiaan - ilmeisesti hänen ajatuksissaan lääkkeellinen keskeytys käsittää vain tuon tyhjennyspäivän, jolloin hän oli kanssani kotona, kyseli vointeja ja teki ruokaa eli oli ihan hyvin mukana. Tottakai vuoto on edelleen hyvin runsasta ja mahakin kipuilee siihen malliin, ettei fiilis ole ollenkaan hyvä, mutta mieheltä ei tule enää minkäänlaista vastakaikua asiaan. Hän tuntuu olevan täysin kyvytön tuntemaan minkäänlaista empatiaa tai edes olemaan jonkinlaisena tukena.

Muuten mieheni on fiksu ja järkevä, keskustelutaitoinen, kiltti ja empaattinen ihminen. Mutta tämän asian suhteen tunnun jääneen täysin yksin, hänen mielestään asia on kai loppuunkäsitelty eikä hän lyhyistä keskusteluista huolimatta tunnu ymmärtävän, että kaipaisin sitä tukea ja EDES jotakin yhä edelleen. En jaksa enää edes sanoa asiasta, mietin asian kai nyt niin, että joskus miehellä on tapana vaikeissa tilanteissa ikään kuin työntää koko asia taka-alalle ja olla miettimättä koko juttua, kun ei hän kuitenkaan osaa siihen oikein reagoida.

Olen vieläkin aika puulla päähän lyöty ylipäänsä koko raskaudesta, etten osaa oikein vielä surrakaan. Ja toki uskon myös luonnon valintaan siitä, että näin tapahtui, koska kaikki ei ollut kunnossa enkä olisi voinut tapahtumiin mitenkään vaikuttaa. Olisi kiva vain tuntea, etten ole tilanteessa yksin, että mies edes vähän paijaisi ja kysyisi, miten voin. Miehelle oli shokki jo nuo kaameat mielialan muutokset raskauden alkuvaiheessa, joten ehkäpä hän pelkää ylitunteellisuuttani vieläkin

Ärsyttää, kun en kuitenkaan paljon vaadi. Odottaisin vain aikuiselta ihmiseltä tilannetajua, en muuta.

 

["mie"]

Mä olen varmaan omituinen mutta minusta miehesi oli hyvin mukana, kun oli sen tyhjennyspäivän kanssasi, kyseli vointeja, teki ruokaa.Pitääkö sitä vointia sitten koko ajan kysellä?
Tietysti me ihmiset olemme niin erilaisia.Jokatapauksessa voimia sulle menetyksesi kanssa sekä voimia toipumiseen.Kannattaa käsitellä asia hyvin etenkin ns omassa päässään ettei jää mikään myöhemmin ns vaivaamaan.
Itsellä takana keskeytynyt keskenmeno rv 20+risat...siitä aikaa muutama vuosi.Synnytin kuolleen pojan.2 viikkoa oli pahimmat, mutta selvisin.

 

[Vasemman käen rukkanen]

:hug:

Kirjoitit, ettet osaa itsekään vielä surra, eikä miehesikään

 

["harmaa"]

Mitä sen miehen pitäsi tehdä, pitää sinua kädestä kiinni kun meni kesken?

Hyvähän se vaan oli että meni noin alkuvaiheessa eikämyöhemmin.

Itse kuulun myös ihmisiin että elämässä voi tulla yllättäviä asioita kuten km mutta jos nyt noinkin alkuvaiheessa ettei tyyliin joudu synnyttämään yli 20viikkoista sikiötä niin hyvä vaan että meni alussa.

En myöskään jaksa alkaa miettimään mitä jos..

Aikoinaan meni kesken ja (nykyään ex-) anoppini jäi sitä vatvomaan,
se oli sille kovempi pala kuin minulle :O

Itse halusin koko jutun unohtaa ja jatkaa vaan elämää eteenpäin kun eise jossittelu ja sureminen mitään takaisin tuo niin tämä järjenjättiläinen oli oikein laskenut koska olisi ollut lapsen laskettu aika ja silloin poltteli kynttilöitä ja itkien soitti kuinka hänellä on niin paha olla kun minun pitäisi nyt olla synnyttämässä ja kuinka hänon pahoillaan miten minulle kävi ja muuta lässytystä.

Kun hänelle asiasta mainitsin (hänen miehensä kuullen) hänen mies ymmärsi minua että mitä sitä suremaan mennyttäkun ei tuotamuuttaakaan voi ja anoppi itkeä pillittää kuinka me voidaan olla näin kyynisiä.

 

[vierasdf]

On tuo nyt vähän liioittelua sanoa että on täysin kyvytön tuntemaan empatiaa ja antamaan tukea. Sitähän miehesi on tehnyt jo! Jos susta tuntuu ettei se riitä, kerro miehellesi. Siis ihan tarkasti "toivoisin että..." Musta kuitenkin tuntuu, että sulla on enemmän nyt sitä että a)hormonit heittelee ja b)oma asian käsittely kesken. Jos sun on vaikea hahmottaa koko asiaa niin miehellesi se on takuulla vielä vaikeampaa. Jotenkin tulee myös sellainen tunne, että haluaisit tai odotit että tapahtuma olisi mullistavampi (kun kerroit ettet vielä osaa surra tai käsitä kaikkea kunnolla). Voiko olla, että se ei vaan ole? Että sä turhaan odotat että asia tuntuisi maailman lopulta tai vastaavaa. Ei ole mitään oikeaa tapaa suhtautua tai tuntea tällaisissa tilanteissa. Päinvastoin, se että koko raskaus oli yllätys ja että meni noinkin nopeasti sitten kesken kun olit koko asiaa vielä vasta sulattelemassa, niin tuntuu luonnollisemmalta että se keskeytyminen ei vielä tunnu samalla voimakkuudella kun ehkä toisessa tilanteessa voisi. Anna itsellesi ja miehellesi aikaa. Teillä on loppuelämä mahdollista käsitellä tuota asiaa, ei sitä ole pakko nyt käydä läpi. Puhu asiasta vaikka ystäville jos ne tietää, sukulaisille, tänne, soita neuvontapuhelimiin. Puhu jos se auttaa sua mutta ymmärrä myös miestäsi jos se ei ihan samalla intensiteetillä pysty asiaa käymään läpi.

 

["harmaa"]

Ei ne miehet silleen sisäistä raskautta alkuvaiheessa kuin naiset. Nainen tuntee raskauden aiheuttamat muutokset konkreettisesti itsessään, miehen silmään naista vaan vaivaa paha kiukku ja mahatauti. Näin kärjistettynä.
Miehesi ei osaa surra asiaa koska raskaus oli vielä melko epätodellinen asia hänelle. Näin luulisin.

 

[Alfa Lyrae]

Hei haloo, itsekään ole sisäistänyt koko asiaa mutta miehen pitäisi tajuta sitä sun tätä. Hienostihan tuo oli mukana. Miten kauan tuota asiaa pitäisi surkutella? Mielestäni vaadit liikaa, mutta ehkä tuo johtuu vain hormoneista?