Kesällä 2010 elämä oli vihdoin sillä mallilla, että uskalsin ottaa esiin haaveen ja toiveen ihka omasta vauvasta. Vuosien ajan olen iloinnut ystävien perhepuuhista. Surffailin näillä sivuilla useampaan kertaan aloittammalla ovulaatiosta, sitten raskaustesteistä ja jne . Meillä tärppäsi syys-lokakuussa ja olimme onnesta sekaisin. Oli uskomaton tunne saada plussa testiin ja ajatella, että meille tulee vauva. Melko pian onni vaihtui "kärsimykseen". Raskauspahoinvointi yllätti rankkuudellaan, jonka seurauksena olin tiputuksessa sairaalassa, viikkoja oli vain 6+?. Tuolloin kuitenkin näimme ensimmäisen kerran vauvelin sydänäänet, jonka voimalla yritin jaksaa pinnistellä sängyn ja wc:n väliä.
Vihdoin oireet helpottivat lääkityksenkin ansiosta. Jouluaaton aattona meillä oli ensimmäinen virallinen ultra eli niskapussiultra. Kun kätilö laittoi anturin paikoilleen, näin heti ettei kaikki ollut kunnossa. Ruudulla ei näkynyt sen kokoista sikiötä kuin piti olla. Sikiö vastasi korkeintaan 8 viikkoa. Mitään oireita minulla ei kuitenkaan ollut ollut, joten järkytys oli suunnaton. Muistan vain sen, että itkin ja itkin, huoneessa kävi lääkäri ja annettiin ohjeita cytotec tyhjennykseen. Kaikki tuntui epätodelliselta. Näin me aloitimme joulun vieton.
Tyhjennys ei onnistunut ensimmäisellä cytotec annostuksella, joten pyhät menivät vatsa kipeänä odotellessa. Kun soittelin Jorviin, niin kehoitus oli vain odotella pyhien yli. Toinen kerta onneksi tehosi, mutta en ole koskaan ollut niin kipeä. Mietin sängyn pohjalla ollessani supistusten kourissa, että miten tässä yhteiskunnassa voi kaikki olla näin pielessä. Naiset laitetaan kotiin "synnyttämään" ilman fyysistä/psyykkistä tukea. Abortin tekevät ovat samassa veneessä.
Kun pikku hiljaa pääsimme tästä koettelemksesta yli, niin aloitimme uuden yrityksen. Pääsiäisenä raskaustesti näytti uudelleen plussaa. Voi sitä onnea ja tunnetta, että nyt kaiken täytyy mennä hyvin. Eihän minua voida enää koetella tässä elämässä (melko kivinen tie takana). Viime syksyä ajatellen yksityinen lääkäri alkoi varmuuden vuoksi seuraamaan HCG:tä. Vapun jälkeen sain puhelun, HCG ei nouse niin kuin pitäisi. Maailma tuntui romahtavan. Ei taaskaan mitään oireita tai muuta hälyttävää. Nyt kaksi viikkoa on seurattu HCG:tä ja se on koko ajan nousu suuntainen n. 400. Viikkoja pitäisi olla 5+6 Kätilöopistollakin olen jo kerran käynyt näyttäytymässä. Ultrassa ei näy kohdun sisällä raskautta, eikä munatorvissakaan mitään. HCG vaan nousee. Eli kohdun ulkopuolinen raskaus epäily jatkuu. Kipuja/vuotoa ei ole lainkaan. Jos koko HCG:tä ei olisi varuilta otettu, niin olisin edelleen onnellisesti raskaana.
Seuranta jatkuu sekä labroissa että kättärillä. Elämä on epätietoisuutta. Mieliala on todella matala. Itkuisuus ja ahdistus on välillä sietämätöntä. Ei tiedä miten jaksaisi jatkaa eteenpäin. Tuntuu, että liian paljon liian lyhyessä ajassa.
Kertoilkaa jos teillä on omia kokemuksia vastaavista tilanteista. Miten tästä selviää eteenpäin? Miten pitää parisuhde kasassa tämän surun ja pahan olon keskellä? Puhumattakaan siitä miten uskaltaa ajatella uutta raskautta?
Vihdoin oireet helpottivat lääkityksenkin ansiosta. Jouluaaton aattona meillä oli ensimmäinen virallinen ultra eli niskapussiultra. Kun kätilö laittoi anturin paikoilleen, näin heti ettei kaikki ollut kunnossa. Ruudulla ei näkynyt sen kokoista sikiötä kuin piti olla. Sikiö vastasi korkeintaan 8 viikkoa. Mitään oireita minulla ei kuitenkaan ollut ollut, joten järkytys oli suunnaton. Muistan vain sen, että itkin ja itkin, huoneessa kävi lääkäri ja annettiin ohjeita cytotec tyhjennykseen. Kaikki tuntui epätodelliselta. Näin me aloitimme joulun vieton.
Tyhjennys ei onnistunut ensimmäisellä cytotec annostuksella, joten pyhät menivät vatsa kipeänä odotellessa. Kun soittelin Jorviin, niin kehoitus oli vain odotella pyhien yli. Toinen kerta onneksi tehosi, mutta en ole koskaan ollut niin kipeä. Mietin sängyn pohjalla ollessani supistusten kourissa, että miten tässä yhteiskunnassa voi kaikki olla näin pielessä. Naiset laitetaan kotiin "synnyttämään" ilman fyysistä/psyykkistä tukea. Abortin tekevät ovat samassa veneessä.
Kun pikku hiljaa pääsimme tästä koettelemksesta yli, niin aloitimme uuden yrityksen. Pääsiäisenä raskaustesti näytti uudelleen plussaa. Voi sitä onnea ja tunnetta, että nyt kaiken täytyy mennä hyvin. Eihän minua voida enää koetella tässä elämässä (melko kivinen tie takana). Viime syksyä ajatellen yksityinen lääkäri alkoi varmuuden vuoksi seuraamaan HCG:tä. Vapun jälkeen sain puhelun, HCG ei nouse niin kuin pitäisi. Maailma tuntui romahtavan. Ei taaskaan mitään oireita tai muuta hälyttävää. Nyt kaksi viikkoa on seurattu HCG:tä ja se on koko ajan nousu suuntainen n. 400. Viikkoja pitäisi olla 5+6 Kätilöopistollakin olen jo kerran käynyt näyttäytymässä. Ultrassa ei näy kohdun sisällä raskautta, eikä munatorvissakaan mitään. HCG vaan nousee. Eli kohdun ulkopuolinen raskaus epäily jatkuu. Kipuja/vuotoa ei ole lainkaan. Jos koko HCG:tä ei olisi varuilta otettu, niin olisin edelleen onnellisesti raskaana.
Seuranta jatkuu sekä labroissa että kättärillä. Elämä on epätietoisuutta. Mieliala on todella matala. Itkuisuus ja ahdistus on välillä sietämätöntä. Ei tiedä miten jaksaisi jatkaa eteenpäin. Tuntuu, että liian paljon liian lyhyessä ajassa.
Kertoilkaa jos teillä on omia kokemuksia vastaavista tilanteista. Miten tästä selviää eteenpäin? Miten pitää parisuhde kasassa tämän surun ja pahan olon keskellä? Puhumattakaan siitä miten uskaltaa ajatella uutta raskautta?