Keskenmenon jälkeistä elämää

Ihana kuva rouva Pikkumyy, hyvää ystävänpäivää kaikille!

Tänään en aio kiukutella turhasta. Huomasin eilen, että minä kiukuttelin ihan turhasta ja jotenkin hain kaikesta syytä keskenmenolle. Kuten rouva Pikkumyy sanoitkin, se kai kuuluu tähän tilaan.

Tänään aamulla lehteä lukiessa pillahdin itkuun, kun kuopukseni näkin lehdessä amorin, jota luuli enkeliksi ja kysyi, miksi enkeleillä on noin makeet kännykät (se oli joku kännykkämainos). Yht'äkkiä mieleeni tulivat vain kaikki viimeaikojen pikkuenkelit, niin omat kuin vieraat ja vielä hänen äskettäin pitkän sairauden jälkeen kuollut luokkakaverinsa. Tämä on tätä tunteiden vuoristorataa.

Minulla on nyt kova halua hakea syyt keskenmenoilleni, miksi molemmilla kerroille viikolla 7+. En kyllä varmaan saa tietää syytä, mutta olen aina ollut tiedonjanoinen ja haluaisin jonkin järkevän syyn. Mutta ehkä lopulta tyydyn tietämättömyyteen ja kokeilen uudelleen.

Huomenna on se päivä, jolloin taas 'synnytän' täällä kotona. Olen jotenkin levollinen kuitenkin ja odotan, että kaikki on ohitse, fyysisesti.

Meillä tulee taas aurinkoinen päivä, tuulee ja koivut heiluvat tuulessa kauniisti. Toivottavasti tänään aurinko paistaa kaikille edes vähän,

Mimuli

 

Yksinään

Sun kätes heilahtaa
Kun savukiehkuraa
Silmistäsi pois
Koitat tuulettaa

Muistin palaset
Kuin hiekanjyväset
Mieltä hiertää
Tahdoit tai et
Oot aseeton

Ja muisto on kuin tuulikello
Mikä kuistille soimaan jää
Sitä kuvaa kuumaa ja hehkuvaa
Ei voi saada mielestään

kertosäe:
Yksinään
Sitä hukkuu ikävään
Jos vain muistoihin jää elämään
Yksinään
Moni eksyy pimeään
Jos ei valo loista elämään

Niin kaunis oli maa
Ei kauniimmaksi saa
Päivät niin kuin satua
Tai vain varjon tarinaa
Mutta elämä
On julma isäntä
Kun varjo putoaa
Toinen häviää
Vain toinen vajaa jää

Voi kumpa tulis aamukaste
Ja pimeästä pesis maan
Se veis kaipuun vähän kauemmas
Tekis siitä hetken helpompaa

kertosäe

Ja kello sanoo tik-tok-tik-tok
Se käy meille elettyä aikaa
Ja sydän sanoo rik-rak-rik-rak
Piru parka kohta repeää

kertosäe (2x)

Tommi Läntinen

 

Edellisen laulun sanat sai mun itkuhanat auki, kun eilen illalla sen kuulin radiosta. Harvoin radiota edes kuuntelen, mutta illan hiljaiset tunnit, oikeastaan yön, olivat liian vaikeita. Ensin tuli jotain mitä lie ja meinasin jo vaihtaa kanavaa. Sit tuli tuo laulu, se kosketti jonnekkin syvälle sydämeen, se tuli lähelle.

Mies otti eilen elämästä kiinni ja lähdettiin kylään. Paikkaan, jossa ei ole pakko puhua menetyksestä, koska siellä tedetään jo kaikki. Oli helppo olla puhumatta, sanoja ei tarvittu. Jos itketti kesken muiden juttujen, ei tarvinnut selitellä. Olo oli paljon vapautuneempi, kun tulimme kotiin.

Lapset menivät ajoissa nukkumaan. Mies simahti kuin saunalyhty tihkusateessa. Minun silmään ei uni tullut. Peittelin lapset yksi kerrallaan. Niin, sen vanhimmaisenkin, 15v pojankossin. Istuin vain olohuoneessa tuijottaen mustaa tähtitaivasta. Ajatukset pysähteli, harhaili, itketti ja taas ei. Mietin menneitä kuukausia, viikkoja, päiviä, tunteja. Mikä minulle on tärkeää, mikä saisi olon paremmaksi. Kaikki mitä tarvitsen, on täällä kotona. lähelläni. Minu vain pitää avata silmät ja katsoa surunläpi rakkaimpiani ja olla kiitollinen, että minulla on perhe ja lapsia. Olen saanut jo niin paljon. Vaikka paljon menettänytkin, mutta nämä rakkaat ovat täällä.

Menin nukkumaan ja nukahdin lopulta aika pian. Kohta sain kuitenkin herätä, kun pikkuneiti itki lohduttomasti sängyssään ja tärisi. Mittasin jo kuumeenkin, mutta tyttö halusi vain äidin kainaloon ja painautui poski poskea vasten hyvin tiiviisti. Nukahdimme siihen rinnatusten. Taisi nähdä pahaa unta ja heräsi siihen. Parin tunnin päästä keräsin puutuneena. Tyttö nukkui edelleen rauhassa. Hivutin käden varovasti tytön alta ja itku alkoi uudelleen lohduttomana. Otin tytön uudelleen kainaloon, tosin toiselle puolelle. Aivan kuin hän pelkäisi, että äiti lähtee jonnekkin tai jotain.

Pakko kai tässä on ryhdistäytyä ja yrittää edes lasten aikana olla itkemättä ja pitää arki ja ajtukset kasassa. Säikähdin kieltämättä tytön yöllistä itkuisuutta. Tavallisesti neiti nukkuu 10 tuntia putkeen heräilemättä. Aamulla kelpasi vain äidin syli. En halua, että lasten mieli järkkyy oman suruni takia. Pienethän voivat tajuta vaikka miten mun jatkuvan surun ja alakuloisuuden. Kerroin tytölle, että ei äiti hänen takiaan ole allapäi, eikä hän saa minua itkemään. Kerroin, että äidillä on ikävä sitä masussa ollutta vauvaa ja se surettaa. Tyttö tuli syliin ja painoi päänsä mahaa vasten ja hymyili leveästi. Rutisti vielä kaulasta ja jatkoi leikkiä. Toivottavasti ymmärsi, vaikka pieni vielä onkin.

Soitin neuvolalle verikokeista ja kaikki oli ok. Hemppakin 130, vaikka luulin sen olevan ihan pohjilla, tän väsymyksen takia. Multa otettiin kaikki mahdolliset kokeet mun astman ja rytmihäiriö vain takia. Kaikki siis ok. Kysäisin, et milloin vois aloittaa pallojumpan yms, mut vasta jälkitarkastuksen jälkeen. Sapetti kyllä. Kävelyllä saa käydä, mutta ei hikeen revittää. Minä kun ajattelin, et kroppa on jo kunnossa ja elämästä kiinni, painoo alas ja liikuntaa, mutta mitä vielä. Hah, kiukunpuuskan tuonkin asian tiimoilta tiuskin. Meni kyllä vauhdilla pyykit koneeseen ja sormenjäljet sai ovilasista kyytiä.

Tänään on jo parempi päivä kuin eilen. Rva Pikkumyyn sudenpentu pisti kans vähän asioita miettimään. Siinä oli kyllä asiaa joka rivi. Kiitos siitä :hug: :heart:

mimulille paljon voimia huomiseen :hug: Tähän päivään myös ja tuleviin päiviin aivan erityisesti :hug:

Pienin askelin, hetki kerrallaan koti parempaa päivää, halauksin, Lumi-Marja

 

Halusin vain käydä sanomassa Ystävänpäivätervehdyksen teille kaikille!

Klaava... kyllä sä mun mielestä ihan porukkaan kuulut. Yhteiset kokemukset ne liittää meidät yhteen, ei aika mikä niistä on kulunut. Asiat kun ei mielestä huuhtoudu.

Mimuli... kommenttisi sun kamalasta raskausviikosta 7+ kosketti mua suuresti. Mulla oli heti plussaamisen jälkeen epäilykset tästä raskaudesta. Kun koitti rv 9, niin pelkäsin pahinta. Kaiken lisäksi mulla alkoi vuoto juuri tuolla viikolla. Edellinen km kun tapahtui juuri tuolla 9 viikolla. Olin ihan loppu ja menettänyt toivoni... kävin yksityisellä ultrassa... ja siellä sydän sykki. Tosin tästä ultrasta oli kulunut vain päivä tai pari, kun vauvanalku oli lopettanut elämisensä ja tieto siitä tuli vasta noin 6 viikkoa sen jälkeen. Eli jos joskus raskaana vielä olen, niin mä olen varmaan hermoraunio juuri rv 8-10, mutta en varmasti hengähdä helpotuksesta missään vaiheessa raskautta. Tällä hetkellä tuntuu, että pystynkö edes iloitsemaan tai nauttimaan uudesta raskaudesta vaan onko se enemmän itsensä kiduttamista ja pelossa elämistä...?!? :/ :ashamed:

 

Hei kaikille!

Olen entinen heinämamma, joka juuri parhaillaan ihmettelee, onko km:n jälkeen todellakin elämää... Vauvamme kuoli kohtuun rv 15+0 8.2. ja synnytys käynnistettiin lauantaina 9.2. Tarinani löytyy heinämammoista, jätin hyvästini sinne tänään ja etsiskelin paikkaa, mihin voisin suunnata ajatuksineni ja odotuksineni. Teidän kokemuksenne tuntuvat tutuilta, tämä taitaa olla paikka, johon haluaisin heinämammojen jälkeen juurtua, jos vain sakkiin mahtuu!

Rva Pikkumyy ja Lumi-Marja, teidän kirjoittelua olen seurannut odottavien puolella. Otan osaa...En ole vielä lukenut kaikkia kirjoituksia läpi tässä pinossa, olin vain niin onnellinen, kun löysin tänne. Kyllä me yhdessä selviämme tästä vaikeasta ajasta ja suuntaamme varmasti pikku hiljaa kohti kuumeilijoita...

Hyvää ystävänpäivää teille kaikille :flower:

Muumiska

 

Tervetuloa vaan mukaan Muumiska! Pahoittelut sinullekkin tapahtuneesta! :hug: :hug:

Samaa minäkin mietin, jos raskautuisin nopeasti uudelleen, Alkaisinko käymään yksityisessä neuvolassa, jolloin saisin ultran vaikka kahden viikon välein?

Varhaisultrassa mekin kävimme rv 6+4 ja silloin lääkäri totesi, että kun alkio hyvin kiinnittynyt ja sydämen syke kuultiin, niin ilmeisesti tulee selviämään jatkosta! :heart: Ja niin mekin uskoimme, mutta ei kun ei! :headwall:

Mahtaakohan sitä osata ollenkaan nauttia jos uusi raskaus alkaa, vai onkohan koko 9kk pelkoa, jännäämistä. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy, vaan raskaudesta osaa myös nauttia.

Minä kaipaan sitä pahoinvointiakin, mikä oli koko raskauden ajan, vaikka en oksentanut, mutta muuten epämiellyttävä olo, Kumma, että sellaista voi kaivata? :heart:

Ihmismieli on kyllä ihmeellinen! :heart:

Rakkaudella Rva Pikkumyy :heart:

Ps Tottakai kaikilla on oikeus olla pinossa, jotka kokevat tälläisen asian tärkeäksi, vaikka keskenmenosta olisi vuosia aikaa, niin ainahan se muistoissa säilyy!

Ihanaa perjantaita kaikille! :hug: :flower:

 

Lyhyesti vaan huomenta kaikille,
Minulla käynnistyikin eilen tuo 'synnytys' illalla, vaikka tänään piti vasta ottaa tyhjennyslääkkeet.
Kolmessa tunnissa vuoto loppui ja välillä vuoti todella paljon. Aika rauhallisesti kaikki meni tuossa kotisohvalla.

Soitin tänään hoitajalle, ja hän sanoi, että vaan vielä ne tyhjennyslääkkeekin, niin toivottavasti sitten kohtu tyhjenee täydellisesti.
Me näimme myös pienen vauvan alun, vain noin sentin mittaisen pienen olion, jolla kyllä silmät erottuivat selvästi. Surullista, että taas kävi näin. Toivottavasti jatkossa raskaus kestäisi ja pienestä alusta kasvaisi suloinen vauva.
Nyt menen lepäilemään, kun varmaan lääkkeet vielä tekevät supistuksia.
terveisin Mimuli

 

Huomenia,

Minullä kyllä meni tämä kuopuksen odotus ihan pelon ja paniikin vallassa. Valitettavasti. Vasta ihan loppuaikoina, kun lapsi varmasti liikkui päivittäin, osasin vähän iloitakin raskaudesta. Mutta siihen saakka elämä oli yhtä pelkäämistä.

Joka kerta, kun lapsi oli yhdenkin päivän vähän hiljempaa, niin säntäsin neuvolaan kuunteluttamaan sydänääniä. Onneksi terveydenhoitajani oli ymmärtäväinen ja otti aina vastaan jossain välissä. Tai ohjasi kollegalle. Yhtään kertaa ei sanonut, ettei missään välissä mahdu tulemaan.

Ennen 20 rv:tä kävin neuvolassa varmaan joka toinen viikko. Sydänäänien kuulemisen jälkeen meni aina yksi viikko ihan hyvin, mutta sitten jo parin viikon kuluessa pelko nosti taas päätään ja oli pakko päästä kuulemaan sydänäänet uudelleen. Rakenneultrauksen jälkeen pelko vähän hellitti, kun oli itsekin nähnyt, että vauva näyttää ihan terveeltä.

Tosin, kun minulla oli sellainen syy kuin napanuoraan kuristuminen, niin rakenteidenkaan terveyden varmistaminen ei oikeastaan helpottanut pelkoa, sillä pelkäsin kyllä loppumetreille saakka, että jotain menee pieleen.

Yksi elämäni ihanimmista päivistä oli varmaankin se, kun tulin kuopuksen kanssa kotiin ja olin sisäistänyt sen, että vauva oli terve ja synnytys meni ilman ongelmia. Mutta sitten pari päivää myöhemmin vaivuin jonkinlaiseen masennukseen, kun aloin vasta oikein todella käydä läpi keskenmenoa. Ja siinähän se syksy sitten oikeastaan menikin.

On se tuo ihmismieli vaan niin kummallinen. Sitä kuvittelee, että selviti parin kuukauden suremisella sellaisesta kokemuksesta, mutta ei se ainakaan minulla onnistunut. Edelleen on sellainen olo, että pitäisi pyytää neuvolan psykologille vastaanottoa, että saisi mennä sinne asiaa käymään läpi. Toistaalta en taas tiedä kestänkö alkaa elää asiaa uudelleen siitä puhumalla.

Mutta, jokainen me ollaan yksilöitä ja toiselle kokemuksesta selviäminen on varmasti helpompaa kuin minulle.

 

Huomenta kaikki.

Tänään tuntuisi olevan parempi päivä. Itkenyt en ainakaan vielä ole. Matot on ulkona ja pyykkikone jyllää. Pakko tehdä jotain, muuten makaan tämänkin päivän sohvannurkassa itkien ja vielä syvemmälle suruun vaipuen.

Mulle tulee varmaan tuosta 15+5 päivästä jotenkin kammottava. Kaksi menetettyä pikkuista samalle päivälle. Ennen tuota etappia tuskin pystyn raskaudesta iloitsemaan, jos nyt ylipäätään enää raskaaksi koskaan tulen. 27.3. on äjlkitarkastus ja sen jälkeen katotaan asiaa uudestaa, voidaanko oikeasti alkaa edes yrittämään.

Mulle on ollu keskenmenon jälkeiset raskaudet yhtä helvettiä. En ole hetkeäkään voinut nauttia, en pelotta mennä yhtäkään päivää. Varsinkin se raskaus, jota edelsi kaksi nenetystä, oli vaikea. Viime raskaus meni kuten klaavalla. Neuvolassa laukaten ja peläten koko ajan. Jos neiti ei liikkunut muutamaan tuntiin, olin jo aivan paniikissa. Varovasti yritin kopistella masua, että erätäänkö siellä ja potkun jälkeen rauhoituin. Jos olisin silloin tiennyt, että kotiin on ostettavissa jonkinlaisia sydänäänidobblereita, niin olisin hankkinut sen kertaakaan miettimättä.

Uutta raskautta kyllä suunnitellaan, mutta toteutus on eri juttu. Nyt pelkään vielä enemmän jo etukäteenkin. Ei riitä, että pelkään pelkän istukan irtoamista, nyt on lisänä vielä anankefalia ja muut vakavat sairaudet. -96 syntynyt poika oli kuolla napanuoraan kuristumiseen ja hänet saatiin ulos viime hetkellä. Elvytettiin ja hän selvisi kuin ihmeen kaupalla ilman mitään vammoja hapenpuutteesta. Kiitos siitä vain jollekkin ylemmälle, joka tätä kaikkea säätelee.

Kamala sanoa, mutta uskon kaiken menneen hyvin vasta sitten, kun vauva on syntynyt, tai on muutaman päivän ikäinen. Sängynvieressä olen vahtinut pieneten nukkumista, hengittääkö ne, onko kaikki hyvin yms. Mulle nämä kaikki viisi menetystä on ollu niin vaikeita, että selviämiseen on tarvittu ihmekeinoja. Pelot on ollut kovia ja tulee olemaankin. Nyt vain ymmärrän menetyksen paremmin, kun oli näin vaikeasta sairaudesta kyse. Tiedän, enkelipoikamme on nyt hyvä olla. Mutta silti....

Neuvolassa sanottiin,e ttä jos vielä alan odottamaan, raskautta seurataan ihan toisella lailla kuin ennemmin. Pääsen käymään useammin vastaanotolla, useimmin lääkärillä ja ultrassa. Se vain jää nähtäväksi, tuleeko niin tapahtumaan. Pyysin saada tavata neuvolankautta psykologin, mutta hänen aikansa menisivät vasta toukokuulle. En ole varma, haluanko silloin alkaa purkaa asiaa. toivon, että olen jo silloin muutenkin paremmassa kunnossa, tai sitten en.

Nyt on pakko alkaa imuroimaan ja touhuamaan, muuten tämäkin päivä menee todellakin tuolla sohvannurkassa itkien.

Parempaa vointia koko pinoon. Voimia ja jaksamista toipumiseen, sitä tarvitaan ihan jokainen :hug:

 

Lumi-Marja (ja tietysti muutkin)

:hug: Tiedän tunteesi ihan täysin... Jo sanana tuo anenkefalia on jotenkin niin kammottava... Mutta onneksi se ei kuitenkaan ole mikään elinikäinen tuomio (ellei tietysti ole perinnöllistä, jota kyllä vahvasti epäilen, kun teillä kuitenkin on lapsia) vaan useimmissa tapauksissa vain huonoa tuuria. Tiedän, ei lohduta yhtään, mutta niin meille sanottiin perinnöllisyyspolilla.

Ja seuraavassa mahdollisessa raskaudessa vaikka vaatimalla vaadit tarkempia tutkimuksia! Meidän kohdalla lupaukset pitivät paikkansa ja seuraavassa raskaudessa tehtiin alkuraskauden ultra 7+, np-ultra 13+ ja rakenneultra 21+ kaikki äitipolin sikiöntutkimusyksikössä (täällä Oulussa muuten tarjotaan vain yksi ilmainen ultra ja sekin keskusneuvolan laitteilla, joka ei ehkä ole yhtä tarkka kuin nuo sikiöntutkimusyksikön). Tästä raskaudesta tuloksena meillä siis terve tyttö...

Kun aloin odottaa tätä nykyistä masuvauvaa, niin ensimmäinen kommentti äitipolille soitettaessa oli, että ultria/seurantoja ei automaattisesti tehdä. Siis tuo yksi terve lapsi keskenmmenojen, kohdunulkoisen ja anenkefalian jälkeen vei mahdollisuuden niihin =( Kävin neuvolassa jo rv 5+ ja sieltä sitten kirjoittivat lähetteen äitipolille, tuloksena oli jälleen kaikki ultrat äitipolilla ja lisäksi myös keskiraskauden lääkärintarkastus äitipolilla. Eli, kunhan sitkeästi jaksat vaatia, niin kyllä ne seurannat onnistuvat. Ja jos todellakin edellisestä viestistäsi ymmärsin oikein, että teillä on 5 pientä enkeliä, niin olet kyllä oikeutettu ylimääräisiin tarkastuksiin!

Mutta sitten tuo henkinen puoli onkin ihan toinen juttu... vaikka sitä vauvaa kuinka kaipaisi, niin kannattaa kuitenkin antaa itselle aikaa toipua menetyksestä. Näin jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan ihan hyvä juttu, että en tullut heti raskaaksi (tosin ei siinä välissä kyllä olisi myöskään kaivattu sitä lapsettomuushelvettiä), sillä sain ainakin tarpeeksi aikaa työstää kaikkia menettämiämme enkeleitä ja surra rauhassa. Ja vaikka tuo yli neljön vuoden aika olikin yhtä painajaista, niin kun sitten vihdoin sain tytön syliini synnärillä, oli se maailman paras ja ihanin hetki. Vaikka tämä toinen masuasukki on varmasti ihan yhtä toivottu ja haluttu ja ihana, niin silti uskon, että esikoisen syntymä tulee aina olemaan minulle se maailman paras hetki. En tällä tarkoita mitenkään sitä, että esikoinen olisi mitenkään lempilapsi, koska varmasti tulen rakastamaan molempia lapsia yhtä paljon, mutta hetkenä se ensimmäinen parkaisu on varmasti ikuisesti se maailman ihanin hetki (jos nyt ymmärrätte, mitä tarkoitan).

Mutta voimia ja jaksamista. Hyvä juttu, että jaksat jo ryhtyä päivittäisiin rutiineihin etkä jää vain murehtimaan pikkuisen enkelin kohtaloa sohvannurkkaan. Kokemuksesta tiedän, että se aurinko vielä oikeasti joskus paistaa risukasaankin!

 

Nekkulille kiitos jälleen rohkaisevasta tekstistä. Ajatuksesi ovat nii tuttuja ja todellakin, viisi enkeliä tuolla ylhäällä minulla on. Edellisestä liitosta kolme ja tästä uudesta kaksi. Raskain oli varmasti ekan lapsen kuolema. Odotin kaksosia ja poika selvisi, mutta tytöllä oli kysta kauhkossa ja mitään ei ollut tehtävissä, vaan pikkuinen kuoli kolmen tunnin ikäisenä.

Ymmärrän täysin, mitä tarkoitat kirjoittaessasi siitä ensiparkaisusta, jonka kaiken jälkeen kuulee. Siinä ei ole mitään epäselvää. Varmasti toinenkin on yhtä rakas, mutta se ensimmäinen kerta, ensimmäinen lapsi käsivarsilla kaiken surun jälkeen on jotain niin käsittämätöntä, niin ihanaa. Vaikka poika ekasta raskaudesta jäikin eloon, ei surulta lakuun jaksanut iloita mistään. tytön synnyttyä reilun vuoden myöhemmin koin sen ihanuuden, itkin ilosta ja vain tuijotin sitä ihmettä, josta jaksoin iloita. Terve tyttö, kaikki hyvin.
´
Uudessa liitossa eka yhteisemme oli miehelle se hetki, kun sai kipeän kokemuksen jälkeen tytön käsivarsille ja hänestä tuli vihdoin isä. Hänen edellinen liittonsa päätyi lapsettomuuden kipeään todellisuuteen ja lapsettomuushoidoilla meidän eka yhteinen joka päätyi keskemenoon sai alkunsa. Mentiin uuteen yritykseen ja niinpä se raskaus oli alkanut luomusti ja tyttö on lahjana meillä. Me aletaan varmaan yrittään heti luvan saatua (jos saadaan) uutta, koska se prosessi tulee olemaan pitkä kuitenkin. Tänään tuli jo postissa jotain tietoja, miten lähdetään etenemään asiassa, kun sama lääkäri on hoitanut meitä lapsettomuuden takia, joka mut tarkasti lauantaina ennen kotiin lähtöä. Siinä oli myös henkilökohtainen viesti mukana jossa toivotettiin paljon jaksamista ja voimia surussa elämiseen ja saa soittaa lääkärille, jos siltä tuntuu. Muuten tapaamme jälkitarkastuksen merkeissä sit ensikuussa. Vähän leikkisästi vielä sanoi siinä viestissä, että elkää nyt kuitenkaan liian aikaisin aloittako, jos vaikka käy heti tärppi, niin ei tiedä sitä laskettua aikaa niin tarkasti ja perässä vielä kommentti, että elämä voittaa, vaikka maratonin verran itkua olisi ensin jarruttamassa.

Lääkäri sai kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkin tuosta asenteestaan. Vaikka onkin mahdollista, että perinnöllisestä jutusta olisi kyse (joka on kuitenkin aika epätodennäköistä) niin haluaa kuitenkin kannustaa elämässä eteenpäin. No, tuttu lääkäri muualtakin kuin vain sairaalamaailmasta, niin tietää, millainen heikkohrmo olen.

Mun piti vaan piakisesti vilkaista mitä tänne kuuluu lattianpesun välissä, mutta täällä sitä taas naputellaan. Minäkö koukussa tähän palstaan, enhän nyt toki (huom.mä hymyilen ihan oikeestikkin täällä)

Aurinkoista päivää kaikille ja ihanalta tuntuu, kun se jo lämmittää poskiakin

 

hei,
jouduin vielä ottamaan siis nuo tyhjennyslääkkeet tänään ja hyvä niin. Vuoto on ollut runsasta koko päivän ja istukan palasia on tullut myös. Oikein pelästyin, kun vielä tuli melkein nyrkkini suuruinen kappale. Kummallista, miten paljon sinne oli kehittynyt raskausmateriaalia, vaikka eilen luulin, että kaikki tuli jo ulos. Nyt on heikko olo jotenkin, ja terveydenhoitajalta pyysin ensi viikolla hemoglobiinin mittauksen. Samalla hän laittoi lähetteen sen raskaushormonin mittaukseen, mutta sanoi, että mene vasta seuraavalla viikolla, niin se on silloin kunnolla laskenut (siis jos kaikki on ok).

Kai sen pelon kanssa on vaan opittava elämään. Päätin, että käy tulevassa mahdollisesta raskaudessa alussa viikon-parin välein ultrassa. Eihän sillä mitään voi tehdä, mutta tiedän ainakin, jos taas on keskeytynyt keskenmeno. Nyt vauvanalku oli kuolleena yli kuukauden mukanani ja luulin, että kaikki on hyvin. Uskon, että kun raskaus on pitemmällä, niin pelkoni hellittää.

Nyt taidan mennä taas lepäilemään.
Kiva, kun on viikonloppu edessä ja kaikki ovat kotona. Mieli on matkalla jo kuitenkin aika vauhtia kevättä kohden.

 

Menimme nukkumaan jo 22 aikaan, heräsin 24:00 armottomaan kurkkukipuun ja päätäkin särkee, minulla siis ollut kuivaa ärsytysyskää, eilen en edes kuntoillut juuri sen vuoksi.

Otin Burana 600mg ja juon EucaMentholilla maustettua keitettyä vettä ja sokeria mausteena. No maistuuhan se raikkaalle.

Hetki ylhäällä ja takasin nukkumaan! :saint:

Hyvä mimuli, että sinulla on mennyt kaikki ok! :hug:

Juu minäkin aion pyytää verikokeisiin ennen jälkitarkastusta, mm raskaushormonin putoaminen!? Minua kyllä edelleen ihmetyttää, tuliko se istukka ulos????Pitänee käydä yksityisellä ultrassa ennen jälkitarkastusta jo? Kai se ultralla näkyy, jos siellä on jotain???
En halluaisi, että käy niin, että menen jälkitarkastukseen ja siellä vasta todetaan, voi,voi rouva hyvä, nyt kaavintaan, täällä on vaikka mitä jäämiä kohdussa, eli mieluummin kaavintaan jo ennen jälkitarkastusta,jos tarvetta?? Eikö se niin paras ole menetellä?

Heippa taas ja voimia kaikille! :hug: :flower:

Rva Pikkumyy :heart: :wave:

 

Muumiska, voimia sinullekin :hug: Meitä entisiä heinäkuisia on täällä siis useampiakin

 

Rouva Pikkumyy: suosittelen käyntiä yksityisellä gynekologilla jo ennen jälkitarkastusta. Viimeksi kävin katsotuttamassa, onko kohtu tyhjentynyt ja hän otti sitten jollakin imulla pois kohdusta nestettä ja sieltä tuli vielä suuri istukan palanenkin. Toimenpide ei ollut mukava, mutta sen hän sanoi etukäteen, mutta sanoi, että kyllä kestän. Mulla on nyt varattuna aika jo ensi perjantaille samaiselle lääkärille. Aion kysyä myös tuosta primaspanin lääkkeestä, jos hosso puhui tuolla toisessa keskustelussa.
Elämä jatkuu ja päivät pitenevät, huomenna on taas paluu töihin, siitä se kai taas alkaa.

 

Olen koittanut jo tunnin väsätä jonkinlaista tekstiä,tuntuu niin vaikealta pukea tunteita sanoiksi,ehkä tämäkin jo kertoo että asioita olisi pitänyt käsitellä jo aikoja sitten.meillä lapsettomuutta takana jo 4 vuotta,juuri ennen hoitoihin lähtöä tapahtui spontaani raskaus,maailma näytti aivan mahtavalta ja mieliala 24h pilvissä mutta sieltä sitten tultiin vauhdilla alas kun viikoilla 8 sydänääniä ei kuulunut...sama toistui 2 kuukauden päästä.Tästä on nyt kulunut puoli vuotta ja olen huomannut että harvassa ovat ne ihmiset keiden kanssa tästä voisi keskustella,tuntuu että ihmiset eivät osaa suhtautua lapsettomuuteen tai keskenmenoihin,todellakin olen huomannut sen että tätä asiaa ei tajua tai ymmärrä kukaan muu kuin sen itse kokenut ihminen.Muutamille ihmisille tästä on kerrottu mutta siihen se keskustelu onkin sitten jäänyt muutamaa huonoa kommenttia lukuunottamatta "te olette vielä nuoria,kyllä sitä kerkee"tai "se oli luonnon valinta"tai"ole kiitollinen että ne tapahtuivat noin alussa".Suututtaa että esimerkiksi kirjoja aiheista on todella vähän..ne muutamat olen kirjastoista etsinyt ja lukenut supervauhtia ikäänkuin terapiana.puoli vuotta on kulunut ja alkaa tuntumaan että hanskat lyödään kohta tiskiin,tää on laittanut meidän parisuhteen kriisiin,mä en osaa iloita pienistä asioista niinkuin ennen,en jaksaisi enää kuukausittain sitä toivoa joka nostaa päätään "ehkä sittenkin nyt onnistutaan"ja joka kuukausi pettymystä "ehkä sitten ensikuussa".Yksinkertaisesti en osaa enää irrottautua tästä ja jatkaa elämää niinkuin sillon joskus 4 vuotta sitten :headwall:
Onko kellään muulla samanlaisia ajatuksia?toivottavasti en ketään loukannut tekstilläni,aika turhautunuttahan tuo näkyy olevan mutta en viitsisi sitä taaaaas poistaa :/

 

mimulille, sitä vähän ajattelinkin, jos menisin yksityiselle, mutta toisaalta tarvitseekohan mein mennä silti sitten TYKS:iinkin vielä? Siellä tosin on se perinnöllisyyslääkäri, mutta luulen, että ne TYKS:n paperit kyllä menevät myös tuohon yksityiseen, missä npultra tehtiin, kun kuntamme sen sieltä hankkii! Jos kävis hiihtolomavklla nyt loppuviikosta? Kun ei mulla ole enää vuotoa, normaalia valkovuotoa välillä, mutta se on ilm ok? TYKS:ssä se huono puoli , kun opiskelijat aina änkeävät mukaan ja minusta se ei ole mukavaa! :headwall:

Titan, tervetuloa mukaan! :hug: Ei omia tekstejä tarvitse kenenkään pyyhkiä pois , jokaisella yhtä tärkeitä asioita "sanottvana" omia tuntemuksia siis! :heart:

Se on varmaan totta, etteivät ihmiset ymmärrä, ennenkuin ovat itse kokeneet keskenmenon, kuinka kauhea se tilanne on! Yksi työkaverini laittoi viestin minulle: Miten aiot palata töihin? Ilmoitatko pomolle ja pomo kertoo kaikille tapahtuneen, ettei minun tarvitse itse tätä jokaisen kanssa käydä läpi? Minusta tuo viesti oli aivan mauton?!! Kerroin pomolle, että tälläistäkin on suositeltu, että palaverissa kävisimme läpi minun/ meidän keskenmenoa! :headwall: Onneksi pomo oli eri mieltä: Hän sanoi Tämä on niin iso asia minulle, että sen läpikäyminen ei ole työpaikka-asia! Ja nyt kun saan vähän arpia paranneltua, niitä ei avata tosiaankaan töissä! :heart: Käyn tätä asiaa tiettyjen valittujen ihmisten kanssa läpi. Se riittää! En itsekkään voi sanoa, ennen täysin ymmärtäneeni, miltä km tuntuu!! Se sattuu, vaikka kuinka olisi alkava raskauskin kyseessä, mutta se on kuitenkin menetys!! :ashamed:

Voimia meille kaikille "kipuilijoille" :hug: :heart: :flower:

Rakkaudella Rva Pikkumyy :heart: :wave:

 

Jälkitarkastuksessa käyty, ja me lähdetään uuteen ivf-kierrokseen...
seuraavien menkkojen alusta alkaa kp 2 puregon pistokset ja n. kp 10-12 alkaa orgalutran.. ja viimetteeks pregnyl.. punktio ja siirto osuu n. vk 14..

Nyt siis kuukautiset päällä, kolme viikkoa kaavinnasta, ovulaatiokin oli, että roppa toimii niinku pitääkin, upeeta...

Oon niin intoa täynnä tulevasta ettei oo tosikaan, pitäisi surra menetystään, mutta kyllä se tulevaisuus voittaa, kiitos ihanan klinikan henkilökunnan me ei murehdita menneitä vaan täysillä eteenpäin!! ehkä seuraava pikkuinen jaksaa meille vauvaksi asti... ja saa kaiken rakkauden mitä saada voi... onneksi on jotain mitä odottaa, ei tätä muuten jaksaisi, ihanaa että on upea mies rinnalla kaiken tän jakamassa!!
sori sekavuus, mutta sellasta melskaa tää on, ylös alas yhdessä päivässä, tästä eespäin
vaan ylöspäin...

 

miten rva Pikkumyy jaksaa, me kun molemmat oltiin elokuisissa, meidän masumatka matka päättyi n. viikkoa ennen kuin teidän....halit sinne! :hug: olis kiva vaihtaa ajatuksia lähemminkin...

 

Aika hyvinhän täällä voidaan! Paljon liikuntaa, kuten ilmeisesti sinäkin olet harrastanut?
Eilen aloitin taas myös kuntosalitreenit, ihana jaksaa taas tehdä, siitä tulee niin hyvä olo ja kävelylenkit ´sauvojen kanssa joka päivä. Venytellä pitää muistaa myös, helpolla unohtuupi.

Kiva, että sinäkin voit paremmin ja suunta eteenpäin! :saint:

Tänä aamuna kävin verikokeissa: PVK, paastoverensokeri, kilpirauhaskoe, HCG:n lasku. Ylihuomenna soitan terveydenhoitajalle näistä neuvolaan, ihan varmuudeksi katsotaan pyynnöstäni nuo ja tietty toi HCG, että näkee, onko lähtenyt hyvin laskuun istukkahormoni, kun minulta katosi se "istukka"???Ihmeellistä!!

Sähköpostia laitoin gynelleni, joka teki varhaisultran, mutta on varmaan nyt lomalla, kun täällä hiihtoloma! :heart: Minullakin;=)

Maanantaina menen sitten takasin töihin 3:n slomaviikon ja tämän hiihtolomaviikon jälkeen! Toisaalta mukava mennä niin aika kuluu nopeammin,kun niin kovasti odoan /odotamme, että taas voimme uutta raskautta toivoa ja aikaansaadakkin , toivottavasti ja toivottavasti myös paremmalla onnella! :saint:

Ja jos haluat lähettää sähköpostia minulle voit laittaa siitä yksityisviestinä sähköpostiosoitteesi ja minä laitan sinulle tai sitten voimme viestitellä yksityisviesteinä täällä kaksplussan sivuilla! Mieluusti sitä tälläisiä asioita jakaa jonkun kanssa!

Kiva, että teilläkin suunta eteenpäin ja jatkoa jo suunnitelmissa ja onnittelut menkoistasi, nitä minäkin odotan kuin kuuta nousevaa!

Heippa Terveisin Rva Pikkumyy :heart: :wave:

 

Heippa kaikille :wave:

Meillä alkaa elämä sujua suht normaalisti. Kaikki tunteet on esillä vuorotellen, mutta elämänhalu on jokatapauksessa tullut takaisin ja ajatukset uudesssa yrityksessä, joka alkaa 4/08 jos vain lääkäri näyttää vihreää valoa. Elämä jatkuu ja voimat palaa takaisin päivä päivältä. Ulkoilu piristää ja lasten kanssa puuhastelu antaa uutta voimaa. Hiihtoloma alkamassa ja reissuun ei lähdetä tälläkään kertaa, kun noita lomia ei liiemmin miehellä ole. Otetaan kuitenkin jokaisesta yhteisestä hetkestä kaikki irti ja sen verran nautitaan kuitenkin hiihtolomasta, että herätyskelloa ei laiteta soimaan.

Koululaisia ei tarvi ajaa aamusta, niin taksi saa seista rauhassa (ellei kukaan hoksaa soittaa kyytiä) aamut.

Antoisaa kevättä kaikille ja mitä parhainta jatkoa elämään. Taidan siirtyä kokonaan tuonne kuumeilupuolelle, koska tämä palsta saa surun puseroon joka kerta. Käväisen kurkkimassa, mutta en v oi seikkailla täällä koko aikaa. Tulee vaan niin kaikki pintaan :ashamed:

Onnea jokaisen elämään :hug: Lumi-Marja

 

Taitaa olla samat sävelet täällä kuin Lumi-Marjallakin! :|
On ajateltava eteen päin ja uusia tuulia! (toivottavasti plussatuulia +++++ )

Menin kihloihin 21.2.2008! Voisin alkaa ostamaan hulluna kaikkia häälehtiä! Vaikka häät on vasta kesällä 2009... :ashamed: Jos joku ei ole vielä huomannut, olen aika hätähousu.

Eli kuumeilijoiden puolelle siirryn, ja me aloitamme myös uuden yrityksen tuossa jälkitarkastuksen jälkeen. Eli toivottavasti jo 03/08.

Hirveästi voimia ja tsemppiä kaikille keskenmenon tai keskeytyksen kokeneille. Jos kaipaatte vertaistukea ja juttukumppania, mulle voi laittaa YV:tä. Kyllähä mä täälläkin varmaan välillä pyörin, en malta pysyä näiltä palstoilta poissa...

Terkuin,
ElinaMaria :wave:

 

Kiva kuulla, että kaikilla tuntuu elämä lopulta voittavan ja toivoa on näkyvissä. Siltä minustakin nyt tuntuu, vaikka alkuviikon olin aivan pohjalla. Menin maanantaina sairaalaan ja sain lääkkeet tyhjennystä varten. Olin muka varustautunut sairaalakäyntin ja lääkärin vastaanotolla pysyin kyllä kasassa. Se oli sellainen nuori pojankloppi, joka vasta opetteli ultran käyttöä. Ihmisen kohtaamiskurssia ei ollut vielä ehtinyt käydä. Poika tutki kyllä tarkkaan ja löysi kaksi viikolla 7 kuollutta sikiötä ja munasarjoista vielä aika ison nesterakkulan. Sairaalan aulassa jo alkoi itkettämään kamalasti ja sitä jatkui sitten koko illan. Kivut pysyivät onneksi aika hyvin poissa särkylääkkeillä. Kaiken huipuksi mies hermostui minuun illalla, kun vaan makasin, itkeskelin ja tuijotin telkkaria tylsänä. En saanut minkäänlaista ymmärrystä tai myötätuntoa mieheltä ja sekös teki vielä surkeamman olon. Olin jo hautaamassa parisuhdettakin, mutta onneksi pystyimme kuitenkin puhumaan. Miehelle keskenmeno tuntui olevan täysin odotettavissa ollut pieni takaisku. Olinhan minäkin jo siihen valmistatunut js suremalla ei mikään muutu. Miten mies pystyy ajattelemaan niin tunteettomasti koko asiaa? Vieläkin olen vähän loukkaantunut, vaikka asia jo selvitettiin ja sitä myötätuntoakin lopulta löytyi, kun kerroin kunnolla tunteistani. Miten miehet ja naiset voivat ajatella niin eri tavalla? No, kiukku nosti minut lopulta sängynpohjalta ja kieltämättä olo on parempi, kun tekee jotakin eikä kieriskele itsesäälissä. Ei kai mies vain ollut oikeassa? Minä en kyllä anna sille viimeistä sanaa!

T. Uuvi, jonka mielialat vaihtelevat surusta iloon ja epätoivosta toivonkipinään

 

:flower: :flower:
Kyllä se vie aikansa, ja se ensimmäinen vk oli minullekkin kauhein km:n jälkeen! Hormonit heilahteli oli kuuma, oli kylmä ja suututti/löysin kiukun, vaikka en tiennyt kenelle olin kiukkuinen, ilmeisesti se tapahtuma vain sai jotenkin "sekaisin" Liikkuminen auttoi ja auttaa! *himoliikkuja nykyään* kaksi viikkoa tapahtumasta nyt on aikaa.

Tänään lääkäri soitti verikoevastaukset , kaikki Ok! Ja nyt vain menkkojen odottelua ja sen jälkeen uusi yritys alkaa!

TYKS:stä tuli sikiön tutkimustulokset, sama oli todettu mitä ultrassakin, eli turvotus niskan alueella, omfalocele ja lisänä mahdollisesti vasemmalla puolella huulihalkio. Ei muuta poikkeavaa löydetty.(Eli joku kromosomipoikkeama ilmeisesti, näin siis itse tulkitsen.)

Paperilta luettuna viat näyttävät niin pieniltä, mutta liian suuria olivat, että sikiö olisi jaksanut kasvaa isoksi vauvaksi, koska menehtyi kohtuun. :ashamed:


Kyllä se elämä aina palautuu ajan kanssa normaaliksi!
Tsin itse odotan kovasti uutta raskautta! :heart: :saint:

Rva Pikkumyy :heart: :wave:

 

Lääkkeellinen keskeytys takana, ja elämä taas edessä ja tietenkin pienen yritys. No yritys ei nyt ihan vielä tietenkään ajankohtanen... Periksi ei kuitenkaan anneta.
Kuukauden päästä siis jälkitarkastus ja verikokeiden määräykset.
Olen yrittänyt pienessä päässäni mietti, että mikä meissä voi olla vikana. Multa otettiin jo vuos itten raskautumiseen liittyvät verikokeet ja kaikki arvot normaaleja. Miehen sperma katsottu, on ensiluokkaista . Meillä siis on ennestään yksi yhteinen lapsi, jota ennen ei KM:ja ja tuo raskaus alkoi tosi helpostu ja raskaus oli muutenkin helppo. Minulta ei ole myöskään löytynyt rakenteellisia vikoja.
Joskus vähän ennen kun eka sai alkunsa, yks gyne sanoi että lievää munarakkuloiden helminauhamaisuutta munasarjassa. Myöhemmin ei selvästi ole ultratessa näkynyt, vaikka olen tuosta gyneille maininnutkin...
Ja nyt siis vuoden sisään 2 TM:aa ja tämä yksi kesketynyt KM (mennyt kesken 6+2-3). Yleensä olen hyvä tekemään itselleni DG:ja asiasta kuin asiasta , mutta nyt olen ihan kysymysmerkkinä....
Itse yritän uskotella että nämä KM:t on jollain tavoin (kierolla tavalla kylläkin) tarkoitetu minulle, oisko kohtalo avainsana???
Pohdiskeleva, Fey
Ps. Voimia kaikille ja oikeesti täydestä sydämestä iso halaus , jotka elävät KM:n jälkeistä elämää. Yritetään pitää lippu korkeella ja toiveet korkeella. Kyllä meille vielä nyytti suodaan syliin asti, niin on ainakin pakko uskoa ja toivoa ja tietenkin yrittää .