Voisin tulla tähän pinoon kuumeilemaan, kun tässä päästäis uuteen kiertoon, jotenkin ahdistaa palata siihen entiseen, josta viimeksi plussasin...
Meidän hyvä tuuri loppui siihen plussaan, tuli elämäni ensimmäinen keskenmeno 32-vuotiaana. Neljäs lapsi yrityksessä, plussasin marraskuun alkupuolella, varhaisultra yksityisellä viikolla 7+4 ja lääkäri kertoi, että kaiun perusteella noin 6 viikkoinen alku. Aloin jo silloin huolestumaan, mutta oli huono ultra, eikä vuotoa, joten kuittasin ultran piikkiin.
Jouluaattona voimakasta kipua ja vuotoa, välipäivinä varmistui, että kuutosviikolle oli jäänyt. Lääkkeellinen tyhjennys aloitettiin, toissapäivänä Mifegyneä, eilisen vuosin ja tänään (ja vielä huomenna) otin vielä varmistukseksi cytotecit, vaikka kaikki on jo tullut pois.
Toki olen pettymystäni itkenyt, mutta tuskin tällä alulla on sydän edes ehtinyt sykkiä. Ei vain ollut kehittymisen edellytyksiä. Enemmän harmittaa ajan menetys ja ne suunnitelmat, jotka meni pöntöstä alas. Mutta onneksi uusia on jo tehty, eikä lääkkeellinen tyhjennys ollut mulle kovin kipeä kokemus, vaikka se hurjasti pelottikin. Nyt vain toivon, että jälkivuoto jää lyhyeksi, koska en kovin pitkällä ollut. Ovulaatiotestejä jäi ja ne aiotaan käyttää, eli uuteen yritykseen lähdetään heti.
Uskon, että tulen taas pikaisesti uudelleen raskaaksi, se on ollut meille helppoa. Mutta ehkä ikävin seuraus tästä on se, että joulu ja vuoden vaihtuminen tuovat tämän tapahtuman joka vuosi uudelleen esille. Jouluaattoaamuna katsoimme lasten kanssa lumiukkoa, ja minä vain itkin. Tuntuu, että juhla-aika on ikuisesti pilalla.