Keskenmeno suru kestää ja kestää

Taas on elämässä sellainen vaihe, että tuo suru on pompannut pintaan. En minä enää tietenkään päivittäin asiaa mieti, mutta jostain sielun sopukasta se aika ajoin nousee pintaan. :'( Ehkä nyt osaltaan serkkuni sairastuminen syöpään on saanut minut muistelemaan keskenmenoani.
Keskenmenosta tuli syksyllä kuluneeksi aikaa 2 vuotta. Ja olen mielestäni voinutkin melko hyvin. Viime kesänä sain ilon kokea ja synnytin täysaikaisen suloisen pienen pojan. Ja kaksi isompaakin ipanaa perheestä löytyy. :heart: :heart: :heart:
Välillä mietinkin, että onko minulla oikeutta surra näin kovasti menettämääni pienokaista, kun joku toinen olisi iloinen, kun saisi pitää luonaan edes yhden lapsukaisen... Mutta niin se suvantovaihe vaan yhä edelleen tulee ja kaipaan mielettömästi omaa pikkuista, josta tuli enkeli 16 rv. :saint:
Tunnen valtavaa surua, kun en saanut kysyttyä silloin hoitajilta, että saisinko kuvan pienestä pojastani, toivoin kovasti että sellainen löytyisi, mutta minulle sanottiin, että kuva otetaan vaan vanhempien tai lääkärin toiveesta. :'( Haluaisin puhua asiasta mieheni kanssa, mutta hän piti valokuvaa alun alkaenkin turhana, enkä minä halua, että hänestä tuntuisi siltä, että syyllistän häntä. Oma vikanihan se oli, että en pystynyt puhumaan omista toiveistani. Ultraäänikuva on onneksi tallella ja siitä otin digikameralla kuvan, että varmasti säilyy, kun joku kertoi, että ultrakuva voi haalistua ajan saatossa.
Mitkä asiat ovat teitä auttaneet eniten tässä keskenmeno surussa?
Onko teillä muilla tullut tälläisiä ajoittaisia takapakkeja, että suru muistuttaa yhä olemassa olostaan?
Jaksamista kaikille! :hug:
Aurinkokin paistelee, ehkä se mielikin taas tästä paranee...

 

Miten sitä onkaan toisinaan tosi vahva ja toisinaan taas aivan maassa. Kyllä mä ymmärrän sen, että ensimmäinen vuosi keskenmenon jälkeen oli rankka, mutta kun vieläkin yli kahden vuoden jälkeen on välillä tosi alamaissa... :/
Ehkä mulla vaan on vieläkin niin paljon käsittelemättömiä tunteita asian suhteen. :\| :ashamed:
Joskus on tehnyt mieli miehellenikin sanoa, että kuinka hän antoi minun synnyttää aivan yksin... Vaikka yhteinen päätöshän se oli, kun en halunnut, että lapset joutuu kenenkään vieraan hoitoon, kun olivat myös kuulleet vauvan kuolemasta. :'( Enää en suostuisi jäämään yksin! \|O Olen myös itselleni hyvin vihainen, kun olin koko ajan vaan hysteerinen, enkä kyennyt puhumaan kenenkään kanssa. Vauvaakin olisin halunnut pitää kauemmin luonani, mutta en osannut pyytää. :/ Olisin halunnut käydä vauvaa katsomassa ennen kotiutumista, mutta miehen mielestä emme voineet jättää lapsia hoitohenkilökunnan rasitteeksi. Emme sitten menneet! :'( Olen muutaman kerran ajatellut, että pitäisi kysyä mieheltäni, että eikö hänen edes tehnyt mieli nähdä meidän pikkuista. :/ En osaa puhua hänelle tästä asiasta. :$ Eniten vihaan sitä, että hän ei pyytänyt puolestani, että ottaisivat meidän pienestä enkelistä kuvan minua varten, ei miehenikään ymmärtänyt miten vaikea tilanne oli minulle ja etten pystynyt itse itseäni ilmaisemaan, edes mieheni ei kyennyt ymmärtämään haluani saada kuvan enkelistäni. :'( Ehkä tuska alkaa helpottaa, kun kirjoitan kaiken vihan ja katkeruuden itsestäni ulos. Rakastan miestäni aivan valtavasti ja ehkä vielä pystyn kertomaan näistä keskenmenoon liittyvistä tunteista hänellekin. Jotenkin minusta tuntuu, että vetäydyn jonkin suojamuurin taakse ja esitän vahvempaa kuin olenkaan, kykenisinpä antaa itseni olla niin heikko kuin olen. Joku toinen saa vuorostaan olla vahva...
Pahoittelut, oli pakko purkaa johonkin näitä sekavia tunteita... :ashamed:

 

Jospa kokeilisit kirjoittaa miehellesi kirjeen omista tunteistasi. Jos puhuminen on vaikeaa. Saat ainakin omaa mieltäsi kevennettyä ja ehkä hän siten ymmärtää ainakin jotain mitä ole kokenut ja tuntenut.
Voimia sinulle!

Nasu

 

Hei Nasu ja kiitos vastauksestasi.
En ole nyt ehtinyt käydä näillä sivuilla, mutta olen näköjään osannut toimia oikein, sillä kirjoitin miehelleni kaikista keskenmenoon liittyvistä tunteistani. Ainakin se hieman helpotti minun oloani. Ehkä kaikki taas paranee päivä päivältä.
Kyllä kai minunkin vaan on uskottava se, että pieni poikani on onnellinen siellä taivaassa, joskus vaan tuntuu niin vaikealta ajatella, että omalle pikkuiselle olisi parempi paikka jokin muu kuin täällä oman äidin luona...

 

Myös mulle on vaikeaa tajuta, että miksi meidän vauvan piti mennä suoraan taivaaseen, eikä tulla tänne meidän rakastavaan kotiin. Mutta tyttäreni 5-v sanoi sen: pitää Papallakin olla siellä taivaassa jotain tekemistä, nyt pappa hoitaa meidän vauvaa!!!
Tämä lohdutti minua kovasti, sillä tiedän, että isäni osaa hoitaa pientä ja rakastaa tätä puolestani...

Voimia sulle!

 

Heippa, minä olen aivan uusi tässä suremisessa, sillä kuollut vauvamme syntyi eilen käynnistyksen jälkeen rv:lla 17+4. Tuska on aivan valtava...enkä tosiaan tiedä miten tästä selviää ja kauanko kestää selvitä. Saimme mieheni kanssa nähdä hänet, ja tuskin tulen koskaan unohtamaan näkemääni. En voi olla itkemättä kun hänen kuvansa nousee mieleeni koko ajan. Onneksi sain 2 viikkoa sairauslomaa...
Olemme kärsineet lapsettomuudesta (ja saaneet sitten hoidoilla 2 ihanaa lastakin), mutta tämä oli ns. luomuvauva, ja nyt pelottaakin, jos tulen vielä uudestaan raskaaksi, käykö taas samalla tavalla. Eli jos olemme jotenkin niin viallisia, ettei luomuvauvat meille synny.

Voimia teille,

neeta

 

Ensiksi haluan sanoa osanottoni!
Itse sain keskenmenon jouluaattona,rv10..mutta sikiö oli kuollut jo 5-6 rv.Osittain tiedän miltä sinusta tuntuu ja taas en...sillä en nähnyt omaa vauvaani.Surun käsittelemiseen minulla auttoi kaikkein parhaiten se kun sain jutella,sukulaiseni kanssa joka menetti oman vauvansa pari kuukautta sitten.Kaikilla muilla oli vain asenne,että kyllä kaksi lasta meille ihan hyvin riittää...ja siitäkös helvetti syntyi,ja riidoissa ollaan vieläkin.Kukaan muu ei voi autta yhtä hyvin,kuin toinen joka on kokenut saman.

Minulla alku meni ihan hyvin...mutta nyt vasta suru on noussut kunnolla pintaan...välillä tuntuu että järki lähtee...ei saa nukuttua jne.
Itselläni auttoi,kun kävin lukemassa noita muiden juttuja osotteessa www.enkelisivu.fi ja joidenkin palastalaisten kanssa vaihdoin ajatuksia.

Voimia nyt vain surun käsittelemiseen ja laita vaikka viestiä tulemaan jos haluat.(kattelet vain saman nimimerkin mustana) :'( :'(

 

Kiitos osanotosta. Mulla kyllä tuntuu suruvaihe olevan jo täysillä päällä :'( . Ehkä se kun näki sikiön teki asian niin konkreettisesti käsiteltäväksi. Kurjia kommentteja olit saanut kuulla...että kun on jo kaksi lasta niin sehän riittää. Toivottavasti välttäisin tuollaiset kommentit. Olen vielä niin rikki, etten ole pystynyt juuri muiden kanssa asiasta puhumaankaan, ja ehkä en edes tule tekemään niin. Aika harva Oikeasti pystyy ymmärtämään.
Voimia sinullekin, yritetään jaksaa :'( :hug:

 

Kiitos...kyllä se tästä pikkuhiljaa.
Mulla meni sen takia näinki kauan ennenku kaikki suru rysähti päälle...kun tapanani on vain hymyillä kauniisti,jos jotain ikävää sattuu...enkä halua muille(varsinkaan sukulaisille) näyttää kuinka huonosti ihan oikeasti voin.

Mutta muista että mulle voit kyllä kirjoittaa...sitten kun siltä tuntuu!Ja toivotaan että sulla on paljo ymmärtäväisempää ja fiksumpaa porukkaa ympärillä,kuin mitä mulla on.Hyvät yöt...yritä saada nukutuksi! :hug:

 

Minulle luultavasti kirjoittaminen on auttanut eniten. Olen purkanut runomuotoon kirjoittaen sisäistä tuskaani. Pikku hiljaa olen hyväksynyt sen, että mikään ei tuo pientä poikaani takaisin, mutta kirjoittamalla tunnen olevani lähempänä häntä.
Olen sinun kaltaisesi elokuu19, yritän hymyillä ja on valtavan vaikea myöntää miten heikko on, vaikka ei se minusta yhtään huonompaa ihmistä tekisi. Sinulle neeta toivotan kovasti paljon jaksamisia surussasi. Minulle tämä paikka ja enkelisivut ovat tulleet todella tärkeäksi paikaksi. Molemmille halaus ja halutessa saa laittaa yv:tä. :hug: