Keskenmeno rv 20, tukea kaivaten

Jouduin tiistaina 8.1.2008 sairaalaan umpisuolentulehdusepäilyn takia. Olin kovassa kuumeessa ja vatsa oli kipeä. Muutaman päivän sisällä osoittautui, että kyseessä olikin kohtutulehdus, jota alettiin heti hoitaa suoraan suoneen annettavilla antibiooteilla. Vauva voi tässä vaiheessa vielä hyvin enkä osannut kuumehoureissani pelätä pahinta. Sunnuntai-iltana lapsivettä alkoi kuitenkin tihkua pikkuhiljaa ja lääkärit veivät kaiken toivon yhdessä hetkessä. Olin edelleen niin kipeä, etten kunnolla tajunnut, mitä tapahtui. Jotenkin selvisin keskiviikkoon asti, jolloin synnytys käynnistettiin. Kohtu, lapsivesi ja myös lapsi itse olivat niin tulehtuneita, ettei paranemisen mahdollisuutta ollut. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä 17.1. klo 1.50 sitten synnytin pikkuruisen tytön. Hän oli 27 cm pitkä ja painoi 380 grammaa. Pidimme mieheni kanssa hänen pientä ruumistaan pitkään sylissämme ja silittelimme ja hyvästelimme häntä. Tyttö oli kaunein ja viattomimman näköinen olento, jonka koskaan olemme nähneet. Ainoa lohtumme on, että tyttömme näytti niin rauhalliselta ja levolliselta siinä nukkuessaan ikuista untaan. Sydämeemme jäi valtava menetys ja murhe, mutta myös kaunis muisto täydellisestä pikku tyttärestämme, jonka ei koskaan tarvitse kärsiä tämän maailman tuskia. Nyt toivumme pikku hiljaa, hetki kerrallaan. Raskasta tämä on, mutta elämän on vain jatkuttava.

Miten olette muut selvinneet keskiraskauden keskenmenosta? Välillä tuntuu, että itse kerta kaikkiaan muserrun surun painosta. Nukkumisesta ei tahdo edes unilääkkeiden avulla tulla mitään. Töihin meno pelottaa. Miten pitkään olette olleet sairaslomalla? Entä milloin olette saaneet luvan yrittää uutta raskautta ja miten uudesta raskaudesta selviää keskenmenokokemuksen aiheuttamien pelkojen kanssa? Auttaisi, jos osaisitte vastava joihinkin mielessäni pyörivistä kysymyksistäni. Kaipaan todella tukea...

t. Yönhelmi

 

Kirjoittelin juuri itse tänään tuohon km rv 21 .. lukaisehan kirjoitukseni sieltä ja siinä oli muutenkin kirjoitukset jotka saattaisivat auttaa sinuakin tässä asiassa .. itselläni oli km "jo" viikon 16 lopulla ...
jos haluat jakaa mietteitäsi niin voit laittaa yv:tä ja yhteystietojasi . Voimme vaihtaa sähköposteja tai keskustella mesessä .. ?

neitim

 

Yönhelmi, olen pahoillani suuresta menetyksestäsi :hug: Itse olen myös kokenut keskiraskauden keskenmenon hieman reilut kaksi kuukautta sitten. Rakenneultrassa (rv.20+1) todettiin, ettei pienokaisemme sydän enää syki. Seuraavana päivänä synnytys käynnistettiin ja pikkuruinen poikamme syntyi. Hautasimme hänet itse viikon päästä.

Ensimmäiset viikot keskenmenon jälkeen olivat täynnä tuskaa. En pystynyt kunnolla nukkumaan enkä syömään. Saatoin itkeä yhtämittaisesti jopa tunteja ja tuntui, että oma elämäkin loppuu. Mielessä pyöri vain ajatus, miksi näin piti käydä, kun riskialtein aika oli jo takanapäin. Kovasti pohdin, mitä olisin voinut tehdä ja mitä jättää tekemättä, etten olisi lastani menettänyt (vaikka tiesin, ettei keskenmenoon voi itse vaikuttaa). Hyvin yksinäiseksikin tunsin itseni, vaikka mieheni suri myös lasta ja oli tukenani. Tuntui, ettei kukaan voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Paha olo oli jatkuvaa ja tuntui uskomattomalta, että muiden ihmisten elämä jatkuu entisellään, kun oma elämä on romahtanut täydellisesti. Itsestäni tuntui pahalta myös se, ettei näillä viikoilla menehtynyttä lasta "virallisesti" tunnusteta vauvaksi...

Omasta puolestani voin todeta, että aika auttaa ja se, että pystyy käymään läpi surun ja tuskan, vaikka se niin kovasti koskeekin. On oltava itselle armelias ja annettava aikaa surra menetystä. Itselleni oli apua myös kävelylenkeistä, joita tein niin yhdessä mieheni kanssa kuin yksinänikin. Välillä lähdin yölläkin kävelylle, kun ahdisti niin kovasti. Sairaslomaa saimme mieheni kanssa viikon. En hakenut lisää lomaa, koska en ole töissä tällä hetkellä. Varmasti sairaslomaa saa lisää, jos tuntuu, että ei pysty töihin menemään. Jotkut ovat kyllä todenneet, että työ on antanut muuta ajateltavaa, etteivät ajatukset ole pyörineet koko ajan keskenmenon ympärillä.

Eniten on lohduttanut se kun on huomannut, ettei olen ainoa, joka on kokenut tämän menetyksen. Tukea ja keskusteluapua voi saada näin virtuaalisestikin, jos ystäväpiirissä ei ole ketään saman kokenutta. Vain kohtalotoveri ymmärtää, koko sen tunteidenkirjon, mitä keskenmeno aiheuttaa.

Meidän tapauksessamme ei löytynyt syytä poikamme kuolemalle. Olen menossa vielä muutamaan verikokeeseen, josko niistä selviäisi jotakin. Saamme aloittaa uuden yrityksen kunhan kokeet on helmikuun alussa tehty. Lääkärit yleensä suosittelevat odottamaan vähintään yhdet kuukautiset ennen uutta yritystä, jos kaikki on muuten kunnossa.

Toivotan sinulle hurjasti voimia toipumiseen :heart: Et ole yksin!

 

Vastasin sinulle yksityisviestillä. Oma kokemukseni on rv 22. Suru on valtava,varsinkin kun kyseessä oli ensimmäinen raskaus, mutta tästä on vain mentävä pikkuhiljaa eteenpäin.

 

Olen suunnattoman pahoillani kokemastasi.
Minunkin kokemukseni löytyy tuolta km rv 21 pinosta.
Jouluna olisi ollut pienokaisemme laskettuaika, heinäkuun lopussa oli keskenmeno rv 19.

Itse huomasin puhumisen auttavan niin ystävien kanssa kuin täällä netissä, aivan tuikituntemattomien kanssa, täältä kun löytyy juuri heitä jotka ovat kokeneet suurinpiirtein saman.

Joka kerran kun alussa puhuin menetyksestä tuli itku, nykyään silmät kostuu ja suru pyyhkäisee yli mutta se ei enä muserra.

Sairaslomaa sain itse 5 päivää, joka oli minulle fyysistä työtä tekevälle liian vähän mutta mies hoiteli silloin enimmäkseen lehmät ja ei sattunut kiire ajalle joten en lähtenyt sairaslomaa enempiä hakemaan. Mutta kyllä sitä täytyy saada jos ei jaksa. Mutta kotiin ei kannata varmastikaan yksinään hautautua liian pitkäksi aikaa.

Jälkivuoto piti minun odotella loppuvaksi, se kestikin 5 viikkoa mutta itse halusin odottaa myös jälkitarkastuksen ja kaikkien kokeiden tulokset ennen uutta yritystä, en olisi kestänyt jos hätäilylläni olisin aiheuttanut toisenkin pienen keskenmenon. Syytä ei löytynyt.

Yritystä on siis ollut mutta jouduin sittemmin vielä lääkäriin kun kiertoni on ollut aina hyvin pitkä ja epäsäännöllinen. Nyt onkin menossa ekan clomikierron viimeiset päivät ja jännitys alkaa olla huipussaan.
Itse koin heti keskenmenon jälkeen paljon pelkoja seuraavasta mahdollisesta raskaudesta ja miten sitten kaikki meneekään mutta ne tunteet jäivät talven edetessä taka-alalle. Tiedä sitten miten käy jos ja kun vihdoin saan sen uuden plussan.
Itse sain omalta terveydenhoitajalta hienosti tukea ja jo syksyllä puhuimme siitä miten seuraavan raskauden seuranta tapahtuu ja miten tärkeintä on, että minä kerron hänelle mitä tunnen ja mikä tuntuisi parhaalta kussakin tilanteessa. Hän ei kuulemma epäröi hetkeäkään jos tunnen tarvetta esim ylimääräiseen ultraan vaan saan samantien lähetteen sinne.
Mutta kunhan nyt ensin raskautuisi, pohdin niitä vasta sitten.
:hug: Kyllä sinä pääset yli, se ottaa aikansa ja ei koskaan häviä mihinkään mutta suru haalistuu ja yhtenä päivänä huomaat, että et olekaan miettinyt keskenmenoa eilen ollenkaan ja sitten niitä päiviä tulee huomaamatta lisää.

 

Kiitos teille, jotka annatte tukea ja jaatte oman kokemuksen kanssani. On helpottavaa tietää, ettei ole yksin tämän asian kanssa, vaikka en tätä kohtaloa kellekään toiselle toivoisikaan. Ystävien tuki on todella tärkeää, mutta saman kokeneiden ihmisten kanssa keskustelu on aivan korvaamatonta. Olen kiitollinen tällaisista palstoista. Se, että toiset ovat selvinneet tuskan keskellä jotenkin eteenpäin, luo uskoa ja toivoa tulevaisuuteen. Olen todella kiitollinen kirjoituksistanne.

 

Paljon jaksamista sinulle Yönhelmi :hug: Kokemasi on aivan kamalaa! Halauksia ja isosti myötätuntoa!

:heart: :'(

 

Osanottoni :hug:

Minäkin kirjoitin sulle yv:tä. Oma kokemukseni oli rv 23, ja kyseessä oli esikoinen. Saimme alkaa heti yrittämään uutta raskautta, ja se tärppäsi 5kk kuluttua, ja meni kesken rv 6....

Ensimmäisestä jäin äitiyslomalle (105 arkipäiväksi). Se oli helpottavaa toisaalta kun ei tarvinnut töitä ajatella, mutta raastavaa olla äitiyslomalla ilman vauvaa....

 

Halusin tuoda vielä omat kokemukseni tähän jatkoksi. Minulla on 4 lasta ja yksi rv 19 koettu km toukokuussa 2006. Syynä oli napanuoraan kuristuminen.

Sen jälkeen aloimme hetmiten yrittää uutta raskautta ja nopsaan tärppäsikin. Nyt sylissä tyttö, joka 8kk eli sai alkunsa noin 3kk km:n jälkeen. Silloin se tuntui ainolta oikealta ratkaisulta yrittää uudestaan heti. Ja tietysti olikin sitä.

Minulle kuitenkin kävi niin, että varsinainen km: käsittely päässä jäi uuden raskauden mukanaan tuoman pelon jalkoihin. Ja alkoi uudestaan vasta viime toukokuussa kuopuksen syntymän myötä. Minulla menikin jouluun saakka enempi vähempi masennuksen vallassa asiaa käsitellessä. Ja olen siitä aika harmissani näin jälkikäteen, kun en ole oikein osannut iloita vauvasta, vaan sen sijaan murehtinut menetystä.

Tämä vaan siksi, että monesti pohditaan sitä milloin voi yrittää uudelleen ja näinkin voi käydä ellei surulle anna tarpeeksi aikaa.

 

Kiitos viestistäsi Klaava. Osanottoni myös sinulle ja onnea kuopuksen syntymästä. Nyt kun pienen enkelityttöni poismenosta on kulunut kaksi viikkoa, alan vasta kunnolla ymmärtää, miten pitkä ja raskas suruprosessi tässä on edessä. Olen itsekin miettinyt, pitäisikö todella antaa surulle kunnolla aikaa ennen kuin alkaa yrittämään uutta raskautta. Tällä hetkellä olen niin murtunut ja pelokas, että uuden vauvan ajatteleminen ei tunnu hyvältä. En ole tainnut edes vielä kunnolla ymmärtää ja hyväksyä tätä menetystä. Haluan tyttöni takaisin. Kaipaan häntä niin kovasti. Tiedän kyllä, että vauva ei tule takaisin. Järki vaan ei pysy sydämen perässä. Jonkinlainen tunteiden tasapaino minun on kyllä saatava ennen kuin voin harkita uutta yritystä.

On todella hyvä, että jaoit kokemuksesi Klaava. Niiden, jotka harkitsevat uuden raskauden yritystä keskenmenon jälkeen, on varmasti hyväksi kuulla monenlaisia kertomuksia suruprosessin kulusta ja vaikutuksesta uudessa raskaudessa ja myös vauvan syntymän jälkeen.

 

Paljon voimia sinulle ja kaikille muille saman kokeneille.
Itse synnytin pienen esikoispoikani kaksi viikkoa sitten rv 23+0. Mitään ei ollut tehtävissä ja vauvani kuoli.
En ymmärrä vieläkään sitä, että vauvani on poissa. On niin tyhjä olo.
Minulla ei ollut mitään oireita. Yhtäkkiä illalla alkoi vaan verenvuoto ja lähdimme sairaalaan. Sairaalassa alkoi supistukset, jotka kestivät koko yön. Seuraavana päivänä klo13.15 syntyi pienokaisemme, poika painoi 510g, mutta oli liian pieni selvitäkseen. Synnytys tapahtui niin nopeasti. En halunnut synnyttää poikaamme vielä, koska tiesin ettei se selviä, mutta se vaan syntyi.
Tapahtuma on koko ajan mielessäni ja näen vauvan päässäni koko ajan. On niin iso ikävä.
Olen miettinyt koko ajan miksi näin kävi, olisinko voinut estää tämän?
Ensi viikolla on aika sairaalaan, jos jotain selviäisi siellä.
On niin väsynyt olo ja vaikea hyväksyä tapahtunutta. Kaipaan niin poikkkaamme. Välillä ahdistaa paljon ja itku ei näytä loppuvan. Miksi vauvani otettiin pois?
Pojastani tuli meidän perheen suojelusenkeli..

 

Voi Klara!

Halaus sinulle, ihan kamalia asioita tapahtuu! :hug:

 

Syvä osanottoni Klara. Ajatuksissani pyörivät samanlaiset asiat kuin sinulla. Tuntuu uskomattoman tyhjältä. Minäkin näen pienokaisemme jatkuvasti mielessäni. Kaipaus on suunnaton. Välillä tuntuu, että tukehdun. Aluksi tunsin puhdasta surua ja kaipausta. Nyt niihin sekoittuu vihaa ja katkeruutta elämää kohtaan. Tuntuu kuin sisälläni olisi jotain mustaa, joka peittää kaiken toivon ja hyvyyden alleen. Kaipa nämä kaikki tunteet on vaan kestettävä.

Meillä syy on selvillä (kohtutulehdus). Tiedän, etten voinut itse mitenkään vaikuttaa tapahtuneeseen. Silti tuntuu, että olen pettänyt lapseni. En kyennyt antamaan hänelle elämää. En kyennyt suojelemaan häntä. Anteeksi rakas enkelityttöni....

Suru muuttaa koko ajan muotoaan. Nyt on tällainen synkkä vaihe, joka toivottavasti menee aikanaan ohi ja antaa tilaa valoisammille ajatuksille. Täytyy vaan käydä tämä kaikki läpi eikä estää pahimpiakaan tunteita tulemasta.

Voimia ja valoa sinulla Klara. Yritetään jaksaa.

 

Hei,

munkin kirjotus löytyy tuolta km rv 21 pinosta, mutta kerron tännekin. Mulla jouduttiin tekemään raskauden keskeytys rv 20. Sikiöllä todettiin vakavia kehityshäiriöitä ja sillä ei ollut toivoa lainkaan. Potterin oireyhtymä.

Tuska on syvä, ja vielä tuore. Tämä tapahtui 31.1. eli siitä ei ole vielä viikkoakaan. Tuntuu uskomattomalta. Miten tällaista voi tapahtua? Kukaan meistä ei ansaitse tätä.

Siksipä mun välit yläkerran kaveriin on nyt lopullisesti poikki. Olin eronnut kirkosta jo aiemmin, mutta ajatellut uskovani jumalaan. Mutta nyt se on ohi, loppu, slut. MUN jumalani ei antaisi tällaista tapahtua.

tänään on kyllä parempi päivä. Ajattelin positiivisia asioita ennen kuin nousin sängystä ja se auttoi. Tänään menen varaamaan ajan kampaajalta. Jotain piristävää tässä on tehtävä. Mä en suostu - kuulitteko - en suostu masentumaan. :attn:

Olipas purkaus... :ashamed:

 

Hei!

Onko muilla keskenmenon kokeneilla alkanut tulemaan maitoa enkelivauvalle. Minulle lääkäri sanoi, että on hyvin epätodennäköistä, että maitoa tulee näin aikaisin (rv23). Mutta maitoa alkoi kuitenkin tulemaan parin päivän päästä synnytyksestä. Rinnat olivat hyvin kovat ja täynnä maitoa. Hain sairaalasta lääkkeen, jonka piti auttaa. Lääkkeen otosta on kuitenkin jo yli viikko, mutta maitoa tulee edelleen hieman. Rinnat ovat pienentyneet eivätkä ole niin pinkeät enää, mutta maitoa tulee edelleen. Tietääkö kukaan kauan maidon tulo kestää? On niin kamala tunne, kun maitoa tulee, mutta vauvaa ei ole..

 

Itse sain heti synnytystä seuraavana aamuna maidon nousun estävän pillerin. Raskauteni keskeytyi rv 20+4. Mitään ei puhuttu siitä, että maidon nousu olisi tässä vaiheessa epätodennäköistä. Vähän oudolta siis tuntuu, ettet heti pilleriä saanut. Kaipa ne käytännöt sitten vaan vaihtelee. Koita kestää!

Voimia ja jaksamista sinulle!

 

Mullekin kerrottiin jälkeenpäin, että harvoin nousee, mutta en tiedä vaikuttaisiko asiaan se, että on ennenkin imettänyt?

Itselläni nousi maito vasta viidentenä päivänä keskeytyksen jälkeen, tosin mulla on muutenkin aina kestänyt maidonnousu tuon viisi päivää.
Soitin osastolle ja mulle kirjoitettiin 15 päivän kuuri jotain lääkettä parissa päivässä olo sitten helpotti pikkuhiljalleen.
Mä olen käsittänyt, että se yksi tabletti pitäisi ottaa melko pian synnytyksen jälkeen, että tehoaa parhaimmin.

Tsemppiä vielä kaikille

 

Oon ymmärtänyt kanssa, että tuo maidonnousun "estävä" lääke pitäisi ottaa muistaakseni 72 tunnin sisällä synnytyksestä tai jotain. Ja maidonnousu on aina mahdollista ja usein jopa todennäköistä kun raskaus on kestänyt yli 15 viikkoa...

 

Tiedän miltä tuntuu menettää pikkuinen. Se onni ja ihanuus ja suuri odotus mikä lapsen syntymään aina liittyy--onkin yht´äkkiä murskattuna. Meidän pieni prinsessamme,esikoisemme,Filippa,kuoli maaliskuun lopussa vain elettyään kuusi aivan liian lyhyttä tuntia.
Suru ja kaipaus on toisin päivinä kaiken nielevä..

Filipalla todettiin munuaisten kehityshäiriö jonka johdosta myöskään keuhkot eivät olleet kehittyneet niin paljoa että prinsessamme olisi pystynyt jatkamaan elämäänsä kohtuni ulkopuolella. Välillä tuntuu niin pahalta,ettei tiedä miten päin olisi,minne päin menisi tai mitä ihmisille sanoisi,kun kaikki on yhtä sumua ja harmautta. :'(
Toisina päivinä jaksaa katsoa elämässä eteenpäin ja todeta sen tosiasian,että kaikesta huolimatta elämän on jatkuttava-ei samanlaisena mutta jotenkin.
Onneksi rakas mieheni on jaksanut olla kanssani ja pitänyt huolta meistä molemmista..

On ihmeellistä kuinka paljon voi rakastaa ja kaivata ihmistä jonka tunsi "tässä maailmassa" vain muutaman tunnin,ja masussa tietysti ennen sitä.
Kuinka joku ihminen voi tehdä sydämeen niin suuren haavan,ettei mikään tunnu sitä peittävän umpeen..
Saimme pitää Filippaa sylissä jonkin aikaa ja hän tuntui niin..tutulta,niin omalta,niin rakkaalta.
Niitä pieniä käsiä,suuta,tummaa tukkaa--kaikkea on mahdoton ikävä. Jotain puuttuu,eikä sitä mikään korvaa.

Tämä runo tuli myös Filipan haudalle:

"Me halusimme sinut jo ennen kuin Sinua olikaan.
Me rakastimme sinua jo ennen kuin synnyitkään--
ja jo ensimmäisten henkäyksiesi aikana olimme
valmiita kuolemaan puolestasi"..

 

:'( :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: