Karoli, uskon, että tämän kevään on täytynyt olla teille aika rankka. On varmaan mukavaa päästä takaisin Suomeen ja koko perhe yhteen. Älä suotta sitä päiväkodin aloitusta liikaa murehdi. Minusta tuntuu omien ystävieni ja tuttujen kautta, että 1-vuotiaat saattavat sopeutua usein paremmin kuin 2-3-vuotiaat uhmaikäiset. Yksi mitä olen ajatellut omien lasten kohdalla yrittää on meidän päivärytmin ohjaaminen samaan päiväkodin noudattaman rytmin kanssa jo nyt kesällä. (Tai melkein samahan se jo onkin.) Ystävieni lapset ovat sairastaneet ensimmäisen vuoden päiväkodin aloituksen jälkeen ihan tosi paljon. Siihen varmaan kannattaa varautua, vaikka onneksi kaikki eivät sairastakaan niin paljoa.
Mulla sektiohaava oli kipeä viime kesän. En muista enää mitään aikoja tarkasti oman toipumiseni suhteen. Olisiko se ollut sitten kolme tai neljä viikkoa tosi kipeä, ja sitten alkoi helpottaa. Parin viikon päästä en sitten enää muistanutkaan varoa haavaa, vaan kannoin 2,5-vuotiaan yläkertaan rivakassa tahdissa. Ilmeisesti siinä tuli joku sisäinen repeämä tms. haavakohtaan, koska se kipeytyi taas muutamaksi viikoksi melko kipeäksi. En käynyt lääkärissä, ja onneksi se menikin itsestään ohi. Sinuna voisin kyllä käydä lääkärissä. Voisiko kyseessä olla esim. kiinnikkeet, jotka aiheuttaisivat tätä kipuilua?
Pojalla oli tosiaan koliikki. Onneksi se rajoittui ilta-aikaan, kuten esikoisenkin kanssa oli. Aina klo 21 alkoi lähes minuutilleen itku ja kesti pari, kolme tuntia. Onneksi tyttö oli lopettanut päiväunet ja meni jo klo 20 paikkeilla nukkumaan, joten hänen ei useimmiten tarvinnut seurata tätä itkevän vauvan kantamista. Koliikki loppui neljän kuukauden kohdalla. Pojallahan oli myös se epänormalin voimakas keltaisuus, ja sekin loppui täysin vasta, kun tämä tuli kolme kuukautta. Viime kesän muistoihin liittyy kyllä väsymystä ja pelkoa, mutta onneksi enemmän hyvää. Rankka kesä ja alkusyksy oli. Potkaisin jalallani reiän liinavaatelipastoon koliikin viimeisinä iltoina. Siinä muisto turhautumisesta.
Tytöllä oli sisarkateutta heti silloin vauvan synnyttyä, mutta se meni nopeasti ohi. Nyt on ollut toinen vaihe tässä keväällä/kesällä, kun poika on lähtenyt kävelemään tukea vasten ja nyt ilman tukea. Siinä kohtaa ilmeisesti monissa perheissä tulee juuri sisarkateutta. Muuten meillä on mennyt ihan mukavasti. Näkee kuinka tärkeitä lapset ovat toisilleen. Tyttö huolehtii monella tavalla veikastaan, esim. ettei tämä laita suuhun paperia tai liian pieniä esineitä lattialta ja toisaalta tarjoaa tälle herkkupaloja.
Meillä loppui pikku hiljaa tytön kanssa yösyöminen joskus 1 v 3 kk paikkeilla. Minä en kyllä pitänyt siinä kiirettä, koska hän oli niin huono syömään ja hoikka (-15- ja -16-käyrät). Hänen oli saatava ravintoa jossain vaiheessa vuorokautta. Nyt pojan kanssa yösyöminen jäi pois itsestään paljon aikaisemmin. Hän ei vain tarvitse samalla tavalla yöllä ruokaa. Aamullakaan ei ole mikään tulipalokiire maidon kanssa.
Meillä hampaidentulo on sujunut paljon paremmin kuin aikanaan tytön kanssa, mutta maidon juominen menee pojalla ihan minimiin, kun hammas on puhkeamaisillaan, eikä lusikkakaan kelpaisi. Myös yöuniin on vaikutusta selvästi. Eli mitään yllätyshampaita ei ole päässyt ainakaan toistaiseksi puhkeamaan.
Omasta jaksamisesta: Joku joskus kirjoitti varmaan tällä palstalla, että kahdenkin lapsen kanssa voi olla välillä uskomattoman väsynyt. Vaikka kyseessä on atopiaa lukuun ottamatta terveet lapset, niin kyllä välillä on ollut hankalaa. Mulla on kuitenkin se hyvä, että miehellä on säännöllinen, "normaali" päivätyö, ja hän on tehnyt paljon kotitöitä ja osallistunut lasten kaitsemiseen. Olen päässyt välillä johonkin omaankin, esim. talvella kävin pilatestunneilla kerran viikossa. Meillä on ollut joka päivälle joku ohjelmanumero lasten kanssa, ja ollaan käyty melkein joka päivä jossain, ja naapurissa on ollut monta kotiäitiä ja ystävillä sama elämäntilanne. Juuri vertaistuki on ollut mulle tosi tärkeää, kun ne haasteet on kuitenkin ihan tosi samankaltaisia pikkulapsiperheissä. (Tästä tulikin mieleen, että 1-vuotiaillekin on monenlaista ohjelmaa, jos päivähoidon päälle vielä jotain kaipaa. Esim. Svoli järjestää perheliikuntaa, seurakunnat muskareita jne. 1-vuotiaiden kanssa puistoistakin alkaa saada äitikavereita, kun puistossa aletaan käydä eri tavalla.) Kuitenkin musta on tuntunut raskaalta se, että kahden lapsen kanssa elämässä ei ole ollut juuri muita ulottovuuksia, eikä omaa aikaa. Olen vaihtelunhaluinen ja kaipaan haasteitakin, ja esikoisen vauva-aikana tein monenlaista omaa: opiskelin, jumppasin, juoksin, kävin salilla... Mutta kun tuota pientä poikaa katsoo, niin sydän on täynnä rakkautta. Täydellinen lapsi, niin kaunis ja aivan oma persoona. Aika on mennyt ihan siivillä, vuosi hurahtanut uskomatonta vauhtia. Hankalia vaiheita kun tulee, niin täytyy muistaa, että ne kestää vain hetken.
Nyt hyvää yötä!
No kirjoitan kuitenkin aikani kuluksi, kun sain Casperin nukkumaan 
