Pitkään olen ihaillut astrolabea ja nyt lopultakin löysin sanat kuvaamaan häntä. Laulu on Vanamojen helinä, sanoittanut Hanna Ruuskanen:
Vilpoinen tuuli hänen helmojansa heittää
pohjoinen kasvojaan katselee.
Pehmeään usvaan metsä sammaleitaan peittää
koivujen kylkiä hyväilee.
Ja hänen askeltensa jäljissä
soi hento vanamojen helinä.
Syksy yönä ensimmäisenä
soi hento vanamojen helinä.
Huuliltaan halla pellon laitamille karkaa
painuvat piiloon linnut puun.
Valkoisin sormin pitsiharsoansa arkaa
virkkaa hän ylle täysikuun.