Olen vuosia kirjoitellut Elleissä elämästäni avoimin kortein.
Jos juttuni ovat loukanneet jotakuta, niin pyydän anteeksi.
Olen kertonut ihmisille kirjoittelevani Elleissä. Kuka tahansa tuttavani, työkaverini tai kummin kaimani voi lukea kirjoituksiani milloin vain.
Kirjoittelen vaihtuvilla nimimerkeillä. Jos joku jaksaa seurata järjenjuoksuani, niin hänellä on elämässään liian vähän virikkeitä.
Joku aika sitten muutamat palstalaiset kyttäsivät tekstejäni.
He olivat tunnistavinaan minut kirjoitustyylistäni.
Sama ongelma on ollut hyvin monella muullakin palstalaisella. Hyviä kirjoittajia on savustettu pois palstoilta vuosien myötä.
Varsinkin pallopalstalla on ollut mahdottomia riitoja ja välistä riidat ovat äityneet lähelle oikeusjuttuja.
Sain live-elämässäni tarpeekseni taistelusta tuulimyllyjä vastaan. En ole niin tyhmä, että lähtisin hankkimaan itselleni herjaussyytettä Elleissä kirjoittelun takia.
Elämäni on tavallista tavallisin. Juopon exänä katselin äsken kotimatkalla suomalaista elämänmuotoa yleisissä liikennevälineissä ja kadunvarsilla. Nuorilla ihmisillä on yleensä sätkä hampaissa ja kaljapullo kourassa. Iso lauma ihmisiä istui kallioilla Jäähallin vieressä. Liekö ollut joku rockkonsertti vai mikä. Porukka ei ollut nyt kuitenkaan pahimmasta päästä. Pelkään gootteja ja helvetin enkeleiden näköisiä otuksia.
Exäni on maailman kiltein ja lutusin ihminen. Suomalainen elämäntapa vei hänet menessään. Ehkä kirjoituksistani on joskus ollut jotain hyötyä.
Moni toimittaja potee jutun puutetta. Ehkä näistä Ellien höpinöistä joku keksii jotain jutun juurta.
Palstalla on monta hyvää ammattikirjoittajaa Saimi Nousiainen ja moni muu. Lueskelin äsken riksakuskina Intiassa jutun.
Tuosta tuli yksi muisto mieleeni. Kirjoitan sen tähän loppuun kevennyksenä kolmosen uutisten tyyliin. (Olen kertonut saman tarinan jo tuhat kertaa Al-Anon-ryhmissä tai sitten Elleissä ja live-elämässä.)
Näin kerran avioliittoni loppumetreillä läheisen huutokauppakamarin pihassa riksat. Olimme tulossa syömästä ja menimme huutokauppaan. Mies oli humalassa ja äityi huutamaan tolkuttomasti tavaraa.
Kotiin tullessa meillä oli huudettuna seinäkello, iso lipasto, nuhjuinen antiikkituoli. Pakettiauto toi tavarat pihaan.
Huutokauppareissun jälkeen seurasi monta kuukautta riitaa isän ja tyttären välillä, joka huipentui huonekalujen repimiseen molempien osapuolten välillä. Tuolin jalat repivät seiniä ja niihin tuli mustia naarmuja.
Lopun tarinan tiedättekin. Kertomistani tapauksista on aina aikaa yli puolikymmentä vuotta. Jos joku tunnistaa tarinamme, niin annan hänelle kymmenen pistettä ja papukaijan merkin.
Ei kaikilla ole varaa kalliiseen terapiaan. Minulla kaikista vähiten. Kun en hommannut sitä uutta miestä, joka on eronneelle naiselle kuulemma parasta lääkettä sydänsuruihin, niin korvaan puutteen löpisemällä Elleissä.
Jos juttuni ovat jollekin liian rankkaa luettavaa, niin neuvon vierittämään palkkia fiksumpaan viestiin.
Ehkä toimittajat väsyvät veivaamaan salarakasjuttuja ja ammentavat aiheita Ellien palstoilta.
Elämäni on tasaisen harmaata kuten Vanhasen perheessä.
Mutta mielikuvitukseni on rikas ja menneisyyteni värikäs.
Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään kasku ei päde meikä Elliin. Minä muistelen vanhoja niin kauan kuin elän.
Varautukaa siis riitaisiin oikeustaisteluihin. Avioeroni oli Suomen hupaisin. Aion viihdyttää sillä vielä vuosikymmeniä lukijoitani. Jos täällä väsytään, niin ehkä sitten väsään aiheesta omakustannuskirjan.
Toivomukseni on, että kirja asetetaan Lipposen erokirjan viereen, vaikka aakkosissa olemmekin eri kirjaimella alkavia.