Tuo meitin 4v tyttö ei millään haluaisi jäädä kerhoon.
Kuitenkin kerhonohjaajat vakuuttelevat, että se itku ja vastentahtoisuus kestää vaan sen hetken - mutta onko se todella niin?
No kai se on... Olenhan mie itsekin ollut noita kerhoja vetämässä ja olen nähnyt juuri vastaavanlaisia tapauksia - itkulla jäädään, mutta kun äiti häviää näkyvistä, niin itku jää miltei heti pois ja lapsella on oikeasti hauskaa.
Mie vaan koen itselleni "ikäväksi" sen, että tyttö niin vastentahtoisesti sinne menee. Tunnen olevani kuin veturi, joka raahaa painavaa hiilivaunua ylämäkeä ylös... ja vaunu junnaa vastaan kaikin voimin.
Mutta toisaalta tunnen varmuutta asiasta. Tyttö tulee kerhosta pois iloisella mielellä, ja hänelle tekee hyvää tavata muita lapsia ja oppia toimimaan muussakin ryhmässä kun omassa sisarusporukassa.
Mutta nää kerho-ajat (2 kertaa viikossa 3h), on aina niin hermostunutta odottelua... Mitäs jos ne kohta soittaa, että tää tyttö vaan huutaa - tuu hakemaan... Kerhoon on kuitenkin se 10km matkaa, ja enhän mie tästä hetijust pääse, jos soitto tulee... siis noin vaan heti hyppäämään autoon.
Ja en mie taas voi aina noita 3 tuntisia tuolla kirkonkylän kahdessa kaupassakaan luuhata 2 nuorimman kanssa.
*huokaus*
Kunhan se siitä rutinisoituisi pian, niin ois mukavampi varmaan meillä molemmilla. Kun se vielä on niin outoa, että tyttö kuitenkin haluaa mennä kerhoon... Itse pakkaa eväätkin ja touhottaa tossut reppuun ja reissuvihkon... ja sit autossa puolenvälin matkan jälkeen alkaa se: "Jarruta. Ei mennä, äiti mä en mee! En haluu!" :/
Kuitenkin kerhonohjaajat vakuuttelevat, että se itku ja vastentahtoisuus kestää vaan sen hetken - mutta onko se todella niin?
No kai se on... Olenhan mie itsekin ollut noita kerhoja vetämässä ja olen nähnyt juuri vastaavanlaisia tapauksia - itkulla jäädään, mutta kun äiti häviää näkyvistä, niin itku jää miltei heti pois ja lapsella on oikeasti hauskaa.
Mie vaan koen itselleni "ikäväksi" sen, että tyttö niin vastentahtoisesti sinne menee. Tunnen olevani kuin veturi, joka raahaa painavaa hiilivaunua ylämäkeä ylös... ja vaunu junnaa vastaan kaikin voimin.
Mutta toisaalta tunnen varmuutta asiasta. Tyttö tulee kerhosta pois iloisella mielellä, ja hänelle tekee hyvää tavata muita lapsia ja oppia toimimaan muussakin ryhmässä kun omassa sisarusporukassa.
Mutta nää kerho-ajat (2 kertaa viikossa 3h), on aina niin hermostunutta odottelua... Mitäs jos ne kohta soittaa, että tää tyttö vaan huutaa - tuu hakemaan... Kerhoon on kuitenkin se 10km matkaa, ja enhän mie tästä hetijust pääse, jos soitto tulee... siis noin vaan heti hyppäämään autoon.
Ja en mie taas voi aina noita 3 tuntisia tuolla kirkonkylän kahdessa kaupassakaan luuhata 2 nuorimman kanssa.
*huokaus*
Kunhan se siitä rutinisoituisi pian, niin ois mukavampi varmaan meillä molemmilla. Kun se vielä on niin outoa, että tyttö kuitenkin haluaa mennä kerhoon... Itse pakkaa eväätkin ja touhottaa tossut reppuun ja reissuvihkon... ja sit autossa puolenvälin matkan jälkeen alkaa se: "Jarruta. Ei mennä, äiti mä en mee! En haluu!" :/