L
Lastenhoitaja ov
Vieras
Keinoja pelon istuttamiseksi lapsiin määrättyjä eläimiä kohtaan.
Koeta uskotella lapsellesi, että eräät eläimet ovat myrkyllisiä.
Villen isä oli havainnut hiiren jälkiä huoneessaan ja viritti siitä syystä loukon sinne saadakseen kiinni hiiret. Ville tuli siihen ja kysyi: "Isä, mitä sinä nyt teet"? "Viritän pyydyksen saadakseni kiinni hiiret, jotka tulevat huoneeseeni". "Voi, mutta eiväthän eläinparat ole sinulle mitään tehneet". "Eivät ne tosin vielä ole minulle mitään tehneet, mutta ne saattaisivat helposti tehdä jotain. Jos ne tulisivat vaatteisiin, niin voisivat ne jyrsiä niihin reikiä". "Vai niin! Sitä minä en tiennyt. Mutta kuinka hiiret jäävät satimeen"? "Katso, panen tuohon koukkuun silavanpalan! Hiiret haistavat sen, juoksevat sen luo ja tahtovat syödä sitä. Kun ne sitten vetävät siitä, niin silloin - raksahdus - pyydys sulkeutuu ja hiiret jäävät sisään". Ville pani sen mieleensä. Varhain seuraavana aamuna hän hyppäsi vuoteestaan katsomaan oliko yhtään hiirtä jäänyt satimeen. - Loukussa oli todellakin hiiri. Sitä riemua! Hän otti sen mukaansa, silitteli sitä, ihmetteli sen korvia, somia käpäliä, teräviä hampaita, pehmeätä turkkia, ja meni sitten näyttämään äidille tuota kovasti mieluista eläintä. Mutta hänen huoneeseen astuessaan äiti päästi niin hirmuisen huudon, että isä kuuli sen pihalle asti. "Hui, hui! Hiiri, hiiri! Heitä se menemään, sehän on myrkyllinen! Sinä senkin ilkimys, miten pelästytit minut! Kuka nyt tarttuu käsin hiireen, sillähän on myrkkyä hännässä"? Siinä seisoi Ville-parka kuin kivettyneenä. Hän oli kuoleman kalpea ja kauhistuneena hän katsoi hiireen kuin mihinkin skorpioniin. Isä, joka huudon kuultuaan juoksi paikalle, ponnisteli kaikkensa saadakseen pojan tajuamaan, että hän kyllä voi ottaa hiiren jälleen käteensä ja heittää sen ulos. Se oli turhaa. Isä lupasi hänelle kupillisen pähkinöitä, jos hän tekisi käskyn mukaan, ja sen johdosta hän todellakin ojensi kätensä siihen tarttuakseen. Mutta se kävi hitaasti, hyvin hitaasti, ja tuskin hänen sormensa olivat tulleet lähelle hiirtä, kun hän kauhistuen veti kätensä takaisin ja sanoi: "Hui, ui ui! En voi sitä, en voi tuota ilkeätä eläintä koskea, sehän on myrkyllinen"! Tästä hiirien pelosta hän ei ole päässyt miehuusvuosinaankaan. Hän juoksee kymmenen askelen päähän nähdessään hiiren, ja jos hiiri sattuu koskettamaan hänen ruumistaan, niin hän pyörtyy. Hänen ystävänsä vakuuttavat, että hiirten kammo on peritty ominaisuus. - - -
Koeta uskotella lapsellesi, että eräät eläimet ovat myrkyllisiä.
Villen isä oli havainnut hiiren jälkiä huoneessaan ja viritti siitä syystä loukon sinne saadakseen kiinni hiiret. Ville tuli siihen ja kysyi: "Isä, mitä sinä nyt teet"? "Viritän pyydyksen saadakseni kiinni hiiret, jotka tulevat huoneeseeni". "Voi, mutta eiväthän eläinparat ole sinulle mitään tehneet". "Eivät ne tosin vielä ole minulle mitään tehneet, mutta ne saattaisivat helposti tehdä jotain. Jos ne tulisivat vaatteisiin, niin voisivat ne jyrsiä niihin reikiä". "Vai niin! Sitä minä en tiennyt. Mutta kuinka hiiret jäävät satimeen"? "Katso, panen tuohon koukkuun silavanpalan! Hiiret haistavat sen, juoksevat sen luo ja tahtovat syödä sitä. Kun ne sitten vetävät siitä, niin silloin - raksahdus - pyydys sulkeutuu ja hiiret jäävät sisään". Ville pani sen mieleensä. Varhain seuraavana aamuna hän hyppäsi vuoteestaan katsomaan oliko yhtään hiirtä jäänyt satimeen. - Loukussa oli todellakin hiiri. Sitä riemua! Hän otti sen mukaansa, silitteli sitä, ihmetteli sen korvia, somia käpäliä, teräviä hampaita, pehmeätä turkkia, ja meni sitten näyttämään äidille tuota kovasti mieluista eläintä. Mutta hänen huoneeseen astuessaan äiti päästi niin hirmuisen huudon, että isä kuuli sen pihalle asti. "Hui, hui! Hiiri, hiiri! Heitä se menemään, sehän on myrkyllinen! Sinä senkin ilkimys, miten pelästytit minut! Kuka nyt tarttuu käsin hiireen, sillähän on myrkkyä hännässä"? Siinä seisoi Ville-parka kuin kivettyneenä. Hän oli kuoleman kalpea ja kauhistuneena hän katsoi hiireen kuin mihinkin skorpioniin. Isä, joka huudon kuultuaan juoksi paikalle, ponnisteli kaikkensa saadakseen pojan tajuamaan, että hän kyllä voi ottaa hiiren jälleen käteensä ja heittää sen ulos. Se oli turhaa. Isä lupasi hänelle kupillisen pähkinöitä, jos hän tekisi käskyn mukaan, ja sen johdosta hän todellakin ojensi kätensä siihen tarttuakseen. Mutta se kävi hitaasti, hyvin hitaasti, ja tuskin hänen sormensa olivat tulleet lähelle hiirtä, kun hän kauhistuen veti kätensä takaisin ja sanoi: "Hui, ui ui! En voi sitä, en voi tuota ilkeätä eläintä koskea, sehän on myrkyllinen"! Tästä hiirien pelosta hän ei ole päässyt miehuusvuosinaankaan. Hän juoksee kymmenen askelen päähän nähdessään hiiren, ja jos hiiri sattuu koskettamaan hänen ruumistaan, niin hän pyörtyy. Hänen ystävänsä vakuuttavat, että hiirten kammo on peritty ominaisuus. - - -
