Keinoja, joilla saa lapset itsepäisiksi.

[ov]

Keinoja, joilla saa lapset itsepäisiksi.

Tee kaikki, mitä he vaativat!

Herra Kaleva oli jo kymmenen vuotta ollut lapsettomassa avioliitossa
rakkaan vaimonsa kanssa. Vihdoin tuli hänen ja rouva Kalevan suureksi
iloksi pikku Heikki tähän maailmaan. Hänen vanhempansa arvelivat nyt
olevansa velvolliset käyttämään kaikki vallassaan olevat keinot
voidakseen oikein huolellisesti hoitaa rakasta, ainokaista lastansa. He
eivät siis vain lellitelleet häntä, kuten tavallista on, vaan he
koettivat myös kumpikin kaikessa olla hänen mielikseen, jotta tuo
lapsi-kulta ei vain mitenkään pahastuisi. Jos hän tavoitteli jotakin,
niin oli se annettava hänelle. Hänelle tuotiin koira ja kissa, hänen
annettiin maistella kaikkea, annettiinpa hänelle veitsi ja haarukkakin,
kun ne ensin oli pistetty tuppeen, niinpiankuin hän vain ojensi kätensä
niitä kohden. Jos jokin oli hänelle vastenmielistä, niin oli se heti
vietävä pois, ja kolme palvelustyttöä ajettiin pois talosta, kun
arveltiin, että lapsi ei voinut sietää heitä. Pikku Heikki alkoi nyt
juoksennella - mutta ei koskaan sinne, minne äiti tai palvelustyttö
tahtoivat häntä viedä, vaan sinne minne häntä itseänsä huvitti. Huu,
huu-huu! huusi hän aina, veti taluttajatartaan kädestä jotakin määrättyä
paikkaa kohden, ja tämän täytyi seurata häntä. Niin vaelsi hän tuokiossa
huoneestaan talon, pihan ja puutarhan lävitse ja sieltä jälleen kaikkia
rappuja ylös viimeiseen kerrokseen. Kerran oli kellari avoinna, heti
tahtoi Heikki sinne, ja kun palvelustyttö kielsi sen häneltä, alkoi hän
hirvittävästi ulvonnan. Hiljaa, hiljaa! sanoi tyttö, kellarissa on
pimeätä. Tule, mennään kanan luo! Katsopa Heikki, noita kilttejä
kananpoikia! Tipu, tipu! Tulkaa, pikku tipuset, Heikin luo! Mutta se ei
auttanut mitään, Heikki taivuttautui taapäin, huusi, polki jalkaa -
silloin saapui huolestunut äiti juoksujalkaa paikalle. Mikä on hätänä,
mikä on hätänä? kysyi hän. Mitä tuo tuhma ihminen onkaan tehnyt! En
mitään, rouva Kaleva! Pikku Heikki tahtoo kellariin ja enhän minä
todellakaan voi - katsokaahan vain, kuinka hän käyttäytyy. En
tosiaankaan voi häntä enää pidellä. Antakaa lapsi tänne! Sytyttäkää
kynttilä! Hiljaa, Heikki. Kellariinhan sinä tahdot? Niin, niin! Ja nyt
mentiin alas kellariin. Tytön täytyi kulkea edellä ja valaista
kynttilällä. Portaiden puolivälissä pälkähti Heikin päähän kääntyä
takaisin. Hän kääntyi - äiti ja palvelustyttö kääntyivät mukana, ja nyt
mentiin jälleen portaita ylös vierashuoneeseen. Heikki oppi puhumaan. Ja
jokaista sanaa pidettiin käskynä, jota koko talon tuli totella. Kun
pöydässä asetettiin jotakin ruokaa hänen eteensä, kuultiin tavallisesti.
Tuota minä en tahdo. Mitä sitten, hyvä lapsi? Minä tahdon tuosta palasta
tuolla. Kas tässä, Heikki, tämä on siitä! Sekään ei maistu. Ei, mitä
sinä haluaisit? Minä tahdon leivosta! Leivosta! Sitä ei ole. Mutta minä
tahdon leivosta. Rauhoituhan. Huomenna, silloin leivon sinulle oikein
hyvän kakkusen. Mutta minä tahdon nyt leivosta. Mitä me nyt teemme
lapselle? - Kaisa, siinä on teille raha: noutakaapa lapselle jokin
leivos. - Siinä, lapseni, on leivosta! Onko nyt hyvä? On. Minua
janottaa. Lapsi-parka! Tahdotko olutta vai maitoa? Minä tahdon kahvia.
Ja sitä ei ole vielä valmiina! Nopeasti, tehkää tuli kahvipannun alle!
Hiljaa, hiljaa! Tuleeko kahvi sitten pian? Kohta, kohta! En minä huoli
kahvista. Minä tahdon olutta, olutta! Äiti, olutta! Kas, tässä on
olutta! Se ei ole minun lasini. Minä tahdon oman lasini. Katsokaahan,
kuin lapsi on viisas. Ajatelkaas, heti tietää, että se ei ole hänen
lasinsa! Tässä, Heikki, tässä on sinun lasisi. Niinkuin pöydässä kävi
aina muulloinkin. Vaatteet, makuuhuone, palvelusväki, seura, kaikki oli
valittava hänen mielensä mukaan. Nyt on hän täysikasvuinen ja yleisesti
tunnetaan hänet nimellä: itsepäinen Kaleva. Kolmesti on hän jo vaihtanut
asuntoa. Joka vuosi on huoneet paperoitava toisin ja uunit laitettava
uudesti. Yhden vaimon on hän jo kiusannut kuoliaaksi, ja toinen - no,
hänkään ei taida enää kauan kestää. Palvelustyttöjä on hänellä
tavallisesti neljä kuusi vuodessa, ja hänellä itsellään, jos oikein
arvannut, on tuskin kahta vuotta elinaikaa jäljellä. Koko maailma on
hänen mielestään aivan hullusti järjestetty - ja sellainenhan on omansa
suututtamaan ihmisen kuoliaaksi.

 

[kk]

 

[ov]

Totta kai lapsille pitää antaa olutta, jos he sitä vaativat!

 

[vieras]

Valitettavasti monessa perheessä arkipäivää lievemmässä muodossa vain

 

[ov]

Keinoja, joilla saa lapset tunteettomiksi luonnon kauneudelle.

Toru heitä, jos he tahtovat tarkastella luontoa, ja koeta kaikenlaisilla lupauksilla estää heitä siitä!

Pikku Matti ei saanut kaupungissa nähdä kauniista luonnosta muuta kuin kadun levyisen kaistaleen taivasta, sillä hänen isänsä, joka oli

käsityöläinen, asui kapean kadun varrella pikku talossa, missä ei ollut minkäänlaista pihapuutarhaakaan. Kun sitten isä kerran otti hänet

mukaansa metsään, oli se hänelle sanomaton ilo, sillä kaikki siellä oli uutta. Hän löysi sieltä milloin kukan, milloin madon, milloin linnun, jotka

kaikki kiinnittivät hänen huomiotaan. Siellä hän hyppi isän perässä ja huuteli: "Isä, isä, katso, miten suloinen kukka! Kuinka soma pikku lintu"!

Mutta isä vastasi joka kerta tylysti: "Mitä siinä nyt ilveilet! Etkö sinä muka ole milloinkaan nähnyt kukkaa tai lintua"? Kerran hän löysi suuren

toukan, nosti sen hämmästyneenä maasta ja näytti sitä isälle. "Katsohan", hän sanoi, "tuota suurta matoa, jonka minä löysin"! Mutta isä sanoi:

"Hyi, mikä ilkeä otus! Heitä se maahan! Tallaa se kuoliaaksi! Se voisi liata sinut"! Kun Matti pysähtyi ihmettelemään kaikkea, mitä näki, niin hän

tietysti usein jäi jälkeen, joten isän oli odotettava, kunnes poika tavoitti hänet. "Tule toki nopeammin, auttamaton nulikka! Ellet kävele

nokkelammin, niin varo! Saat toisella kertaa varmasti jäädä kotiin"! Silloin Matti taas juoksi vähän aikaa isän vierellä, mutta halu tarkastella

kaikkea, mitä hänen ympärillään oli, oli vastustammattoman suuri. Tuskin oli isä ottanut montakaan askelta, kun Matti näki sammakon hyppivän

tai kuuli heinäsirkan sirittävän - ja siinä hän taas seisoi. Lopulta isä kyllästyi siihen, otti häntä kädestä ja talutti kerallaan. Ja kun poika siitä

huolimatta katsoi milloin sinne, milloin tänne, niin isä puhui hänelle tavallisesti seuraavaan tapaan: "Kävele pois, kävele pois! Kun sinä astelet

reippaasti, niin saavumme pian kylään. Siellä on toki sinullekin mieluisempaa kuin täällä tyhjässä metsässä. Majatalosta minä pyydän kahvia ja

käsken sekoittaa kermaan munaa, niin että se tuskin kannusta juoksee". "Ja saanko minäkin siellä jotain"? "Se on selvää! Sinä saat kaksi

munankuorta. Kävele nyt, jatka vain, juokse! Sitten minä annan paistaa sinulle pari makkaraa, saatpa oluttakin, niin että sinulle tulee oikein

herkkupäivä". Näillä metkuilla hänen lopulta onnistui kokonaan tukahduttaa Matin kiihkeä halu ihailla kaunista luontoa ja oppia siten tuntemaan

hyvä, viisas ja voimakas Luoja. Sen jälkeen hän marssi reippaasti eteenpäin, ajatteli kahvia ja antoi luonnon olla luontona isän suureksi

tyytyväisyydeksi. Nyt hän on aikamies, ja hänen nauttimansa kasvatuksen jäljet ovat vielä näkyvissä. Hän vaeltaa kävelymatkoillaan niityillä,

metsissä ja viljapelloilla näkemättä niissä mitään ihmeellistä. Hänen edessään nousee leivonen ilmaan, hänen metsään astuessaan häntä

tervehtii satakielen laulu - hän ei sitä huomaa, sillä hänen ajatuksensa ovat jo olutkannussa. Kun hänen palatessaan häneltä kysytään, mitä

merkillistä hän näki, niin hän ei osaa sanoa mitään muuta kuin: "Tänään oli kovin lämmin, niin että siellä oli pakahtua" tahi "Olut oli erinomaista".

Hänen täytyi saada pelata korttia - silloin hänellä oli kertomista tuntikaupalla. Kerran kuitenkin teki luonto häneen niin mahtavan vaikutuksen, että

se kiinnitti hänen huomiotaan. Täysikuu nousi. Silloin hän huusi: "No voi sun turkkilainen, miten kaunis kuu! Kuinka se on täyteläinen kuin

leivoslautanen"!