T
Tero-Risto
Vieras
Keinoja julmuuden opettamiseksi lapsille.
Opettakaa heidät aikaisin iloitsemaan viattomien luontokappaleiden tuskista ja kärsimyksistä!
Naapuri Kinnunen oli koko kylän yksimielisen lausunnon mukaan raakalainen. Hän ei tuntenut suurempaa huvia kuin oli toisten luotujen piinaaminen. Kirkkoveisun aikana hän tavallisesti nukkui, mutta kun hän kuulu jonkun kärsivän vaikeroivan, silloin hän hymähteli, silloin hän tuli virkeäksi. Aterian jälkeen oli hänen tavallisena ajanvietteenään se, että hän nosti koiransa ilmaan, riiputti sitä korvista ja pudisteli sitä kovasti; mitä surkeammin se vikisi, sitä enemmän Kinnusen silmät sätelivät, hän puri hampaitaan yhteen ja pudisteli eläintä, kunnes vallan hengästyi. Jos hän ratsasti vain tunnin ajan, piti hevosen vaahdota, ja selästä astuessaan hän aina katseli verisiin kannuksiinsa. Rattailleen hän laittoi kaksi kertaa niin suuren kuorman kuin toiset talolliset, ja tuskin hevoset ehtivät osoittaa pysähtymisen oireita, kun hän jo hyppäsi niiden sivuille ja löi niitä käsivarren paksuisella seipäällä niin raivoisasti, että niiden, jotka sattuivat lähellä olemaan, täytyi valittaen kääntää päänsä pois. Siitä syystä hänen hevosillaan aina oli kahvikupinpohjan suuruisia kipeäitä läiskiä. Niistä hän ei kääntänyt katsettaan tultuaan hevosen lähettyville, niin että näytti siltä, kuin tämä surullinen näky olisi ollut hänelle erikoista silmäruokaa. Kun hän rankaisi lapsiaan, mikä tapahtui hyvin usein, niin hän sitoi heidän kätensä, pani heidät riippumaan korkealle ja pieksi heitä sitten punotulla nuoralla niin epäinhimillisesti, että heiltä usein vuoti vaahto suusta. Vierasta palvelustyttöä, jonka hän tapasi niityltään heinää niittämästä, hän piteli niin pahoin, että tämä jäi makaan puolikuoliaana, ja ainoastaan vaivoin saatiin hänet virkoamaan henkiin. Kun hän huomasi, että häneltä oli varastettu hedelmiä, niin viritti hän puutarhaan ansoja ja kiukutteli joka aamu, milloin näki, ettei kukaan ollut niihin tarttunut. Hänen tavallinen uhkauksensa oli: "Odota, niin hakkaan sinut mäsäksi! Kun minä kerran saan sinut sopivaan paikkaan, niin kierränpä puukkoa sisälmyksissäsi". Kun sukulaiset huomauttivat, ettei hänelle käy hyvin, ellei hän luovu raakamaisista tavoistaan, niin torjui hän heidät seuraavin sanoin: "Oli miten hyvänsä, kerran minä kuitenkin kuolen. Tapahtuuko se vuoteessa tai hirsipuussa tai teloituspölkyllä - se on minusta yhdentekevää"! Näin eriskummallisen miehen oli täytynyt saada myös erikoinen kasvatus. Sillä vaikka tavallisella kasvatuksella muodostuu paljon harvinaisia olioita, niin ylen harvoin kuulee puhuttavan niin erikoisesta miehestä kuin Kinnunen oli. Koeteltuani turhaan ottaa lähempää selkoa hänen kasvatuksestaan tapasin viimein hänen vanhan koulutoverinsa, jolta kysyin, eikö hänkään tiennyt, mistä johtui, että Kinnunen oli kauhean epäinhimillinen mies. Sen saattaa helposti arvata, vastasi hän, mitenkä se muuten olisikaan? Ei hänen isänsäkään, Jumala häntä paratkoon, ollut milään kehuttava mies. Hän ei myöskään tehnyt mitään niin halusta kuin kiusasi ihmisiä. Kaksi hänen poikaansa ei jaksanut kestää sitä, vaan lähti merille. Näin ollen ymmärtää helposti, mistä Kinnusen julmuus oli peräisin. Mutta ettekö voi muistaa, kysyin minä, mitenkä isä häntä kohtelu, kun hän oli pieni? Luulenpa niinkin. Minä kävin myötäänsä talossa, sillä olimme naapurusten lapsia. Senpä vuoksi tiedän, että Kinnunen oli pahnanpohjimmainen, sisarusjoukon nuorin, jota ilahduttaakseen isä laahasi kotiin kaikkea mahdollista. No mitä sitten? Hän ryösti kaikki linnunpesät ja toi poikaset Kinnuselle. Tämä otti ne, repi niitä, leikkasi niiltä siivet ja jalat ja nauroi itsensä puolikuoliaaksi kun ne verissään kieriskelivät ja piipittivät. Kaikki koiranpennut isä toi hänelle ja salli hänen niitä kiusata. Minuakin vallan säälittivät eläinparat. Mies ei sallinut koskaan kyyhkystä ilman muuta teurastettavan, vaan hän mursi ensin niiltä siivet ja antoi linnut pojalle leikkikaluiksi. Ja kun hän leikkasi kanalta kaulan, niin päästi hän sen joka kerta vielä leikatuin kurkuin juoksemaan, asettui poikineen viereen katsomaan ja nauroi itsensä puolikuoliaaksi eläinparan kuperkeikoille. Niin, niin. Kun Kinnusta on sillä tavalla kasvatettu, ei ole lainkaan ihme, että hänestä on tunnut sellainen tyranni. Ken on kerran niin rappeutunut, että häntä huvittaa pienen linnun tuska ja surkea piipitys tai koiranpenikan vikinä, siitä tavallisesti suurempana tulee ihmisten ja eläinten piinaaja.
Opettakaa heidät aikaisin iloitsemaan viattomien luontokappaleiden tuskista ja kärsimyksistä!
Naapuri Kinnunen oli koko kylän yksimielisen lausunnon mukaan raakalainen. Hän ei tuntenut suurempaa huvia kuin oli toisten luotujen piinaaminen. Kirkkoveisun aikana hän tavallisesti nukkui, mutta kun hän kuulu jonkun kärsivän vaikeroivan, silloin hän hymähteli, silloin hän tuli virkeäksi. Aterian jälkeen oli hänen tavallisena ajanvietteenään se, että hän nosti koiransa ilmaan, riiputti sitä korvista ja pudisteli sitä kovasti; mitä surkeammin se vikisi, sitä enemmän Kinnusen silmät sätelivät, hän puri hampaitaan yhteen ja pudisteli eläintä, kunnes vallan hengästyi. Jos hän ratsasti vain tunnin ajan, piti hevosen vaahdota, ja selästä astuessaan hän aina katseli verisiin kannuksiinsa. Rattailleen hän laittoi kaksi kertaa niin suuren kuorman kuin toiset talolliset, ja tuskin hevoset ehtivät osoittaa pysähtymisen oireita, kun hän jo hyppäsi niiden sivuille ja löi niitä käsivarren paksuisella seipäällä niin raivoisasti, että niiden, jotka sattuivat lähellä olemaan, täytyi valittaen kääntää päänsä pois. Siitä syystä hänen hevosillaan aina oli kahvikupinpohjan suuruisia kipeäitä läiskiä. Niistä hän ei kääntänyt katsettaan tultuaan hevosen lähettyville, niin että näytti siltä, kuin tämä surullinen näky olisi ollut hänelle erikoista silmäruokaa. Kun hän rankaisi lapsiaan, mikä tapahtui hyvin usein, niin hän sitoi heidän kätensä, pani heidät riippumaan korkealle ja pieksi heitä sitten punotulla nuoralla niin epäinhimillisesti, että heiltä usein vuoti vaahto suusta. Vierasta palvelustyttöä, jonka hän tapasi niityltään heinää niittämästä, hän piteli niin pahoin, että tämä jäi makaan puolikuoliaana, ja ainoastaan vaivoin saatiin hänet virkoamaan henkiin. Kun hän huomasi, että häneltä oli varastettu hedelmiä, niin viritti hän puutarhaan ansoja ja kiukutteli joka aamu, milloin näki, ettei kukaan ollut niihin tarttunut. Hänen tavallinen uhkauksensa oli: "Odota, niin hakkaan sinut mäsäksi! Kun minä kerran saan sinut sopivaan paikkaan, niin kierränpä puukkoa sisälmyksissäsi". Kun sukulaiset huomauttivat, ettei hänelle käy hyvin, ellei hän luovu raakamaisista tavoistaan, niin torjui hän heidät seuraavin sanoin: "Oli miten hyvänsä, kerran minä kuitenkin kuolen. Tapahtuuko se vuoteessa tai hirsipuussa tai teloituspölkyllä - se on minusta yhdentekevää"! Näin eriskummallisen miehen oli täytynyt saada myös erikoinen kasvatus. Sillä vaikka tavallisella kasvatuksella muodostuu paljon harvinaisia olioita, niin ylen harvoin kuulee puhuttavan niin erikoisesta miehestä kuin Kinnunen oli. Koeteltuani turhaan ottaa lähempää selkoa hänen kasvatuksestaan tapasin viimein hänen vanhan koulutoverinsa, jolta kysyin, eikö hänkään tiennyt, mistä johtui, että Kinnunen oli kauhean epäinhimillinen mies. Sen saattaa helposti arvata, vastasi hän, mitenkä se muuten olisikaan? Ei hänen isänsäkään, Jumala häntä paratkoon, ollut milään kehuttava mies. Hän ei myöskään tehnyt mitään niin halusta kuin kiusasi ihmisiä. Kaksi hänen poikaansa ei jaksanut kestää sitä, vaan lähti merille. Näin ollen ymmärtää helposti, mistä Kinnusen julmuus oli peräisin. Mutta ettekö voi muistaa, kysyin minä, mitenkä isä häntä kohtelu, kun hän oli pieni? Luulenpa niinkin. Minä kävin myötäänsä talossa, sillä olimme naapurusten lapsia. Senpä vuoksi tiedän, että Kinnunen oli pahnanpohjimmainen, sisarusjoukon nuorin, jota ilahduttaakseen isä laahasi kotiin kaikkea mahdollista. No mitä sitten? Hän ryösti kaikki linnunpesät ja toi poikaset Kinnuselle. Tämä otti ne, repi niitä, leikkasi niiltä siivet ja jalat ja nauroi itsensä puolikuoliaaksi kun ne verissään kieriskelivät ja piipittivät. Kaikki koiranpennut isä toi hänelle ja salli hänen niitä kiusata. Minuakin vallan säälittivät eläinparat. Mies ei sallinut koskaan kyyhkystä ilman muuta teurastettavan, vaan hän mursi ensin niiltä siivet ja antoi linnut pojalle leikkikaluiksi. Ja kun hän leikkasi kanalta kaulan, niin päästi hän sen joka kerta vielä leikatuin kurkuin juoksemaan, asettui poikineen viereen katsomaan ja nauroi itsensä puolikuoliaaksi eläinparan kuperkeikoille. Niin, niin. Kun Kinnusta on sillä tavalla kasvatettu, ei ole lainkaan ihme, että hänestä on tunnut sellainen tyranni. Ken on kerran niin rappeutunut, että häntä huvittaa pienen linnun tuska ja surkea piipitys tai koiranpenikan vikinä, siitä tavallisesti suurempana tulee ihmisten ja eläinten piinaaja.
