Kehitysviiveinen lapsi ja vanhempien suhtautuminen

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja surullinen äiti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

surullinen äiti

Vieras


Esikoisellamme (reilu 3v) on voimakkaasti jäljessä puheen kehitys ja ymmärrys ja se myös näkyy päällepäin. Myös motorisissa taidoissa on viivettä jonkinverran.
Miehelleni tämä on erittäin vaikea sulattaa ja hän monesti puhuukin minulle siitä miten poikamme käyttäytyy kuin "idiootti" , "ääliö" jne. muihin lapsiin verrattuna kun käyvät jossain yhdessä.

Äitinä tuollaisen kuunteleminen on äärettömän raskasta ja haluaisin vain niin että mieheni kypsyisi sen verran että kykenisi ymmärtämään että poika on sellainen kuin on ja ei muuksi muutu ja omana itsenään aivan ihana ja rakastettava persoona, suloinen lapsi. Ajan mittaan todennäköisesti ottaa kiinni muita ikäisiään mutta siihenkin on varauduttava että jää hiukan hitaammaksi kuin muut ikäisensä.

Se ainainen vertailu muihin lapsiin ahdistaa minua, ja se että tuntuu ettei hän kykene rakastamaan lastamme kun hänessä on "noin paljon vikaa".

Mieheni mielestä hänellä on oikeus suhtautua lapseemme niinkuin tekee ja murmattaa asiasta minulle vaikken todellakaan halua kuulla sellaista. Kysymys kuuluukin näin että kuuluuko minun vain hyväksyä se että lapsen oma isä haukkuu lastamme ja päälisinpuolin jopa näyttää inhoavan häntä vai mikä neuvoksi.

Mies on erittäin hyvä isä muuten ja jaksaa leikkiä poikamme kanssa kun sillä päällä on, mutta tuo asia minua ahdistaa ja vaivaa.

Ja ollaan puhuttu asiasta, mutta miehelläni on mielestään oikeus purkaa nuo paskat fiiliksensä minulle vaikka en osaa sanoa niihin mitään muuta kuin ahdistua. :(

Kertokaa muut kehitysviiveisten lasten äidit ja läheiset myös omia kokemuksianne.
 
Meillä esikoinen on kehitysvammainen ja kuopuksella viivettä motoriikassa sekä puheen kehityksessä (ainakin kuulonalenemaa taustalla).

Meillä mies on ottanut nuo hyvin, välillä mietin että jopa liian kevyesti. Tarkoittaen siis että lasten kohdalla kun ei riitä pelkästään se että hyväksyy heidän ongelmansa, vaan pitäisi myös tehdä töitä kuntoutuksen eteen ja se puoli jää mieheltä välillä aika heikoille. Muutenkin haluaisin välillä myös purkaa hänen kanssaan omaa väsymystäni ja turhautumistani silloin kun kaikki tuntuu hetkittäin kaatuvan niskaan. Mies taas tykkää ettei näissä lapsissa ole mitään sen ihmeempää työtä eikä hän ole ainakaan yhtään väsynyt ja tulkitsee helposti minun väsymykseni siihen etten välitä lapsista tai rakasta heitä sellaisina kun he ovat.

Ei ole aina helppoa erityislasten vanhemmus. :hug:
 
:hug: saisitteko paikkaa sopeutumisvalmennuskurssille? onko niin paha viivästymä? miehesi ei luultavimmin vielä pysty noin hienosti asiaa asiana käsittelmään kuin sinä, lapsi on rakas omana itsenään :hug:
 
Meillä samanikäinen lapsi jolla puheenkehityksen viivettä (käy puheterapiassa ja mennytkin kovasti eteenpäin) ja ylivilkkautta.

Onhan se raskasta välissä kun ei ymmärrä mitä lapsi sanoo. Jää usein myös hokemaan yhtä ja samaa asiaa. Viimeksi tänään varsin laskin että poika sanoi 37krt saman asian siitä huolimatta että vastasin hänelle ensimmäiset 5krt. Sitten jo huomautin että nyt täytyy jo olla hiljaa, että asia tuli varmasti ihan jokaiselle selväksi.

Ja tuo vilkkaus tietysti on silmiinpistävää missä tahansa liikummekin, säntäilee ja törmäilee, tutkii paikat jne. On koko ikänsä ollut vilkas, kuin elohopea tapaavat vanhat ihmiset sanoa lapsesta.

Miehesi suhtautuminen on toisaalta tökeröä, toisaalta ihan ymmärrettävää. Hänkin varmasti suree ja käy omalla tavallaan läpi asiaa ja surua/pettymystä lapsen erityisyydestä. Ehkä hän ei osaa tuoda asiaa muulla tavalla esille?

Niin, en osaa oikein mitenkään neuvoa mitä pitäisi tehdä koska oma mieheni suhtautuu lapseemme kuten muihinkin perheemme lapsiin, ei siis haukkumista tai väheksyntää. Sitä saadaan riittävästi ihan ulkopuolisiltakin ihmisiltä, valitettavasti.

Yritä vielä jutella. Olisiko jotain vertaistukiryhmää? Lapsenne on kuitenkin ainutlaatuinen ihminen, oma persoonansa ja hän ansaitsee vanhempien vankkumattoman rakkauden ja välittämisen.

Kovasti voimia ja jaksamista sinulle!
 
MLL - Perheessä on pitkäaikaissairas- tai vammainen lapsi

http://vanhemmat.mll.fi/tukea_ja_taitoa_tilanteesta_toiseen/perheessa_on_pitkaaikaissairas_tai_vammainen_lapsi.php?dir=/tukea_ja_taitoa_tilanteesta_toiseen

 
5 v,jonka käyttäytyminen hyvin poikkeavaa jännittävissä tilanteissa (ryömii piiloon, ei puhu tai kiljuu ym). Lapsen biologinen isä on ollut sitä mieltä, että vika on minun kasvatuksessa eikä lapsessa ole "mitään". Sittemmin lääkäri on saanut hänet ymmärtämään, että on erilaisia ihmisiä, jotka eivät ole huonompia, muttta erilaisia. Sen jälken hän on jättänyt minun syyttämisen, mutta on edelleenkin sitä mieltä että lapsessa ei ole "mitään". Uusi mieheni kyllä näkee lapsen erityistarpeet ja on ollut todella väsynyt, mutta nyt kun tilanne alkaa selviämään, niin olemme kyllä yhdessä onnellisia aina jostakin uudesta jutusta mikä onnistui.
 
Todennäköisesti sinä olet se henkilö, jolle hän pystyy purkamaan pahaa oloaan. Älä ota sitä liian henkilökohtaisesti. Minä suosittelen ehdottomasti hakeutumaan jollekin alle kouluikäisen dysfaattisen lapsen sopeutumisvalmennuskurssille. Siellä tapaa muitakin samanmoisessa tilanteessa olevia perheitä (kurssit ovat koko perheelle, täysihoidolla). Pyydät hoitavalta lääkäriltä (neurologi?) suositusta kurssille, jolloin voit hakea Kelan rahoituksella (matkoista maksetaan itse omavastuu suuntaansa, ansionmenetyksistä voi hakea korvausta). Kursseille voi hakea myös RAY:n rahoituksella, jos Kela ei sitä myönnä. Ainakin itselläni tuo lähes viikon kurssi avasi näkemään oman lapsen vahvuudet, samoin lapsen kehitys hyppäsi aimoaskeleen eteenpäin ja viikon 'lepo' täyshoidossa auttoi omaan jaksamiseen.
 
Kyllähän tuo siltä kuulostaa että miehesi ei ole pystynyt hyväksymään eikä käsittelemään kunnolla koko lapsenne kehitysviivästymää.
Ja ymmärrän hyvin että sinuun äitinä tuo asia koskee.
Itsellä 9-v. poika jolla synnynnäinen neurologinen sairaus ja ajan mukana tullut ilmi muitakin sairauksia joten tiedän kyllä millainen prässi tuo lapsen sairauden/poikkeavuuden toteaminen ja hyväksyminen on.

Toisen tilanteeseen on niin vaikea ottaa kantaa mutta kirjoittamasi perusteella tulee olo että miehesi tarvitsisi nyt apua poikanne tilanteen käsittelemiseen ja hyväksymiseen. Koska onhan lapsi kuitenkin ensisijaisesti aina lapsi ja jokaisen lapsen pitäisi saada omien vanhempiensa taholta kokea varauksetonta rakkautta ja hyväksyntää sairauksistaan tms. huolimatta.
Ja jos miehesi ei pysty asiaa edes jotenkin hyväksymään alkaa se väistämättä näkyä jossain vaiheessa myös hänen käyttäytymisessään poikaa kohtaan.
Eikä minusta sinunkaan tarvitse joutua kuuntelemaan tuollaista kielenkäyttöä mitä kirjoitit miehesi pojasta käyttävän. Toki ahdistustaan saa purkaa mutta silti aikuisena täytyisi pystyä jotenkin kontrolloimaan puheitaan (ja juu tiedän että se ei ole helppoa, monta yötä on itse aikanaan tullut valvottua ja itkettyä ja kiroiltua ääneti ja välillä ääneen poikamme sairauden toteamisen jälkeen. Ja jossain vaiheessa oli vaihe että häpesin poikaamme ns. terveiden lasten joukossa.
Minusta sairautta ja lapsen puutteita sinänsä ei välttämättä koskaan pysty täysin hyväksymään mutta sen sijaan lapsi itse puutteista huolimatta täytyisi pystyä hyväksymään jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Esim. joku sopeutumisvalmennuskurssi voisi olla hyvä juttu jos niitä poikaanne sopivalla diagnoosilla järjestetään. Tai sitten esim. sairaalasta voisitte saada tietoa sopivista psykologeista jonka kanssa voisi asiaa purkaa. Tai vertaistukiperheiden tietoja voisitte saada sairaalasta, vertaistuki voisi auttaa miestäsi näkemään että muissakin perheissä on erityislapsia ja silti elämä voi olla ja on ihan hyvää ja lapsessa on paljon hyvää viivästymistä ja puutteista huolimatta.
Itsellä ainakin juuri tuo vertaistuki auttoi esim. tuohon aiemmin mainitsemaani poikamme häpeämiseen terveiden lasten joukossa ja opin olemaan päinvastoin ylpeä ainutlaatuisesta lapsestamme ja olemaan välittämättä muiden katseista.
Ja juu, tiedän senkin että miehiä ei aina ole helppo tällaisiin saada lähtemään.

Tulipa sekavasti selitettyä mutta paljon voimia teille ja toivottavasti löydätte apua jonka avulla miehesi pystyy hyväksymään poikanne sellaisena kuin on.
 

Yhteistyössä