Katsotteko toisten lapsia ikinä "toivottavasti mun lapsesta ei tule tommonen" -tyylillä?

Välillä kun kaupungilla kulkee, että vertaako vanhemmat paljon lapsiaan toisiin lapsiin? "Toivottavasti mun lapsesta ei tule tommonen." "Kunpa munkin lapsella olisi noin kauniit hiukset". "Kunpa munkin lapsi hymyilisi noin kauniisti." "Toivottavasti mun lapsi ei tule ikinä käyttämään tollasia vaatteita".

 

En oikeastaan, mutta samanikäisiä katson sillä tavalla, että onneksi minun lapseni ei ole tuollainen. Tai tavallaan tulee kiitolliseksi, että oma lapsi on päinvastainen.

 

En usein. Mutta pari pv sitten lintsillä mietin, että:

a) Omille lapsilleni opetan itsensä kunnioittamista ja pyrin luomaan hyvän itsetunnon etteivät ryhdy luokan pelleiksi hyväksyntää hakiessa. (Eräs reppana tyttö kasteli itsensä kokonaan päästä varpaisiin niissä lattiasta suihkuavissa vesissä että muut sai kauhistella ja nauraa).

b) Pidän huolta siitä ettei lapseni ole lapsena eikä teini-ikäisenä ylipainoinen. Säälitti katsoa sellaisia 12-14v tyttöjä joita olisi kokonsa puolesta voinut luulla rupsahtaneiksi nelikymppisiksi.

c) Huolehdin siitä että lapseni ovat siistejä, vaatteet ovat kivan näköisiä ja siistejä. En ymmärrä sitä ettei vanhemmat yhtään välitä minkä näköisiä lapsensa ovat.

 

Usein katselen lapsia "tuossapa jälleen oivallinen syy olla tekemättä yhtään ainutta paskatykkiä"-katseella.

 

En kyl pahemmin kattele muitten lapsia, ainakaan arvostelu mielessä. En jaksa ylipäätään kattoo muita ihmisiä ollenkaan. Istun yleensä kuulokkeet korvilla ja kuuntelen musiikkia ja leijailen omissa maailmoissa :-D. Lapsista nyt ylipäätään en pahaa sano enkä ajattele, en omastani enkä muittenkaan.

 

En oikeastaan, en muutenkaan vedä kauheita johtopäätöksiä jos näen pariminuuttisen toisen lapsen käytöksestä. Ehkä jos jonkun kaverin lapsesta olisi tullut ihan hirviö, häntä selkeästi kasvatettaisi päin peetä, voisin antaa tuollaisen ajatuksen.

 

No, kun se Nallen 20/80 teesi on niin hemmetin totta, niin joskus suren mitä paskaa noi kaverit joutuu perässään vetämään aikuisena. Ja jo talläkin hetkellä.

 

No en. Mutta kerran tuli mieleen kun näin ylipainoisen, finninaamaisen, lävistetyn, kalmankalpean rasvatukkaisen goottiteinin mietin että apua jos... Mutta meneehän se teini-ikäkin ohi, ennemmin tai myöhemmin.

 

No kyllä mä rehellisesti mietin useinkin. En siinä mitään syviä peilauksia kenenkään lapsista tee, mutta kiitän kyllä onneani monesti, että olen saanut rauhallisen ja tottelevaisen lapsen ja haluaisin uskoa että olen ihan hyvät tavatkin opettanut. Niin ihme apinoita on välillä liikkeellä ja monesti se ettei vanhempi puutu iiuhen käytökseen mitenkään, pistää henkisesti pyörittelemään silmiä. Myöskään en ymmärrä miksi niin monella ylipainoisella lapsella on ihan liian pienet vaatteet- että voisi nyt katsoa ettei se pidä mitään napapaitaa päällään.

 

no nää kaupoilla pyörivät vittusaatanaa hokevat pissikset ja jonnet saa tuollaisen reaktion aikaan.

 

Lapsettomana ajatteli kaikkea kun sai olla itse kypsymätön maailmannapa.

Nyt on vaan onnellinen jos omat lapset on terveitä, ja kauhean surullinen niiden puolesta joiden lapset ei ole, esim. adhd, asperger tai joku fyysinen vamma.

Ylipäätään äitiys ja rakkaus omaa lasta kohtaan on lisännyt empatiaa myös toisia ihmisiä kohtaan. Ne huonosti käyttäytyvät lapset voivat kärsiä todella paljon sisimmässään ja kaivata oikeaa aikuista rajoja antamaan.

 

hmm, huonolla käytökselläkin voi tarkoittaa niin monta asiaa. Mun vilkkaat, eloisat lapset varmaan aiheuttavat silmien pyörittelyä. Käytöstapoja vaadin, mutta lapseni saavat kyllä näkyä ja kuulua. En aio heitä pakottaa suomalaiseen tapaan näkymättömän lapsen muottiin, häpeämään omaa olemassaoloaan.

 

Kyllä. Asun Itä-Helsingissä.

 

Kyllä yleensä tulee ajateltua että "onneksi lapseni ei ole tollanen".

 

Aika usein on tullut ajateltua, että onneksi lapseni ei ole tuollainen. Varsinkin nyt teininä, kun katselen noita älyvapaita kusipäitä.
Mutta tämä nyt on aika paljon kasvatuskysymyskin. Meillä on kasvatettu, toiset ovat vain kasvaneet... kokoa.

Mutta toisinaan, kun tuo mun erilainen(oma tyyli) nuori tulee koulusta himaan, niin olen toivonut, että vois olla vähän normaalimpi pukeutumisensa kanssa. Toisaalta kyllä ihailen, että kulkee omia polkujaan ja uskaltaa olla erilainen. Mutta joskus ne asut lyö yli tällaisen yli nelikymppisen kontrollifriikin mielestä.

 

En muista, että olisin ikinä ajatellut jotain tyyliin, että "onneksi lapseni ei ole tuollainen".

Välillä kiitän toki mielessäni, että onpa ihanaa kun lapseni on joissain tietyissä asioissa selkeästi erilainen kuin minä/isänsä, taitava jossain, hyvä tyyppi jne., mutta en mä silleen häntä vertaile muihin.

Muistan itse lapsuudessa kun mua verrattiin välillä naapurin nysverötyttöön (mä olin vilkkaampi) ja kuinka paljon se vitutti.
Oman lapseni kohdalla olen onneksi -ainakin toistaiseksi- pysynyt tuollaisen vertailun ulkopuolella ja toivottavasti tulen pysymäänkin.