Kateudesta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja MB
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
mä uskon, että kaikki kadehtii joskus, mutta sitä tunnetta ei aina tunnista tai halua myöntää. Se voi olla niin ikävä tunne ja vaikeasti yhdistettävissä, että mistä se tulee.
 
Alkuperäinen kirjoittaja hoya bella:
Alkuperäinen kirjoittaja realmerkku78:
Alkuperäinen kirjoittaja hoya bella:
En ole kyllä koskaan ymmärtänyt miksi pitäisi olla jollekin kateellinen jostain, oli asia mikä tahansa.

Kateus on muutosvoimista positiivisin.."miten tuo pässi lukee ittensä insinööriksi ja mä olen edelleen vaan asentaja..Jos toi pystyy siihen, niin kyllä mäkin"

Tietynlainen kateus on ihan normaalia. Miksi lapseton ei kadehtisi toisten lapsia ja vanhemmuutta, jos itse on tahkonnut vuosikausia ilman plussaa. Mielestäni olisi hieman outoa, jos juuri 7:n tuloksettoman ivf:n läpikäynyt liisa, ei kadehtisi maijaa, joka saa jo neljännen lapsensa sinä aikana, kun toinen on käynyt hoidoissa? Itse olen siis helposti raskautunut ja kolme lastakin on, mutta ymmärrän kyllä toisenkin näkökulman.

Mä kadehdin kaikkea; voi kun mullakin olis tollanen peppu, mäkin haluisin kesämökin/omakotitalon 200 m2 . OLIN kateellinen työkaverilleni, kelle tarjottiin parempaa hommaa ja palkkaa (miksei mulle? Ai niin, mä oon 6:lla kk:lla raskaana) jne.


Kateuden tunteet ovat ihan normaaleja


Muilla ihmisillä on paljonkin sellaista mitä omasta elämästä puuttuu ja siksi minusta on hullua jos alkaisin jokaisen ihmisen jokaista asiaa kadehtimaan. Onhan vaikka isot talot ihania ja sellaisessa haaveilen joskus asuvani, nyt asun vuokralla 16m2 yksiössä, mutta tykkään tässäkin asua ja vaikka vierailen isoissa ihanissa taloissa niin en silti tunne mitään kateutta, ihan hyvillä mielin palaan omaan miniyksiööni. Tunnen joitakin ihmisiä jotka ovat hyvin kateellisia ihmisiä ja minusta se näkyy heissä negatiivisesti ja ilkeämielisesti.

Uskon siihen, että jokaisen elämällä on tarkoitus ja elämä menee niin kuin sen on tarkoitettu. Jos minut on tarkoitettu lapsettomaksi niin sitten niin on tarkoitettu, turha sitä on alkaa kadehtimaan ihmisiä joilla on suurperheet.

Mun kateudessani on varmaan paljon sitä, etten tahtoisi millään hyväksyä sitä osaa, mikä mulle näyttää tarkoitetun. Tahtoisin että ihan omana itsenäni olisin tärkeä ja merkityksellinen edes jollekin tai jossain paikassa tässä maailmassa. Mutta kun mm. ihmisistä kuulee vain silloin kun itse ottaa yhteyttä jos vastaavat ollenkaan ja silloinkin keksivät tekosyitä välttää tapaamisen ja työhakemuksista ei aikoihin ole seurannut edes ainuttakaan haastattelukutsua, tuntuu niin turhalta elää täällä. Ja kirpaiseehan se katsella ihmisiä, joilla on paikkansa ja joita rakastetaan lujaa jopa silloinkin kun he ovat täysiä vittupäitä muille. :(

Olis mustakin i h a n k i v a a saada vaikka isompi kämppä, parempi perse tai päästä jonnekin reissuun, mutten usko hetkeäkään, että se musta onnellista tekisi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Huumekoira:
mä uskon, että kaikki kadehtii joskus, mutta sitä tunnetta ei aina tunnista tai halua myöntää. Se voi olla niin ikävä tunne ja vaikeasti yhdistettävissä, että mistä se tulee.

Yhdyn tähän. Jokainen on kateellinen,mutta eri tavoin ja eri voimakkuudella.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja no:
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
No teil on sitten asiat hyvin, jos muitten elämässä ei mikään itseltä puuttuva kirpaise kipeästi. Eli luultavasti pohjimmiltaan olette saaneet ne asiat, jotka ovat teille tärkeitä. Olkaa siitä onnellisia :)

En ole saanut: mm. vakituista työpaikkaa tai omistusasuntoa, joista haaveilen. Kavereilla on, mutta ei se mua hetkauta. Lapsia olen saanut, mutta jos olisin jäänyt lapsettomaksi, olisin sopeutunut siihen. Ajattelin sen asian jo ennen kuin siitä tuli ajankohtaista, tavallaan hyväksyin mahdollisen lapsettomuuden etukäteen. Luulen,että tämä on myös luonnekysymys.

No mut olisivatko nuo vakituinen työpaikka tai omistusasunto sulle kuitenkaan niitä ihan kaikista tärkeimpiä elämässä saavutettavia asioita, joista edes joku sinun pitäisi saada voidaksesi olla onnellinen?

Mulla ainakin on joitain senverran suuria haaveita, että niistä luopuminen tuskin millään sopeutumisella tulisi onnistumaan, ellei sitten pidä sopeutumisena sitä että masentuu niin ettei usko enää ansaitsevansakaan mitään tai jaksa tavoitella enää yhtään minkäänlaisia asioita (niinkuin mulle on käynyt aiemmin). Haaveilen itsekin vakituisesta työpaikasta ja omistusasunnosta, mutten silti niitä kavereilta kadehdi, koska ne eivät kuitenkaan ole haaveistani olennaisimpia elämän merkityksellisyyden kannalta.


Tämä on juuri sitä samaa kuin kateudessa, kuvitellaan että ihmisten elämät olisivat jotenkin verrattavissa toisiinsa. Miten tämän kirjoittaja voi pitää suurempana ja merkityksellisempänä omia "suuria" haaveitaan kuin toisen haaveita omasta kodista ja työpaikasta? Ne on isoja asioita mun mielestä, ihan niinkuin parisuhde ja lapset.
 

Yhteistyössä