Karkaileva taapero - millä reviiri pienelle selväksi ?

Täytynee koskea muitakin ,

eli mun rinsessa on 1,5 vuotta vanha ja nuori -
maailma on ihana ja avara paikka...
Tyttö on muutoin aika harkitseva ja jopa varovainenkin - liikunnallisesti siis - mutta ulkona tahtoo käydä niin, että hän viipottaa menemään eteenpäin , eikä takaisinkutsu - nimen huutelu tms auta yhtään mitään.

Mitään ei ole vielä sattunut ja valvoa pitää tietenkin koko ajan.
Hoidossakin (pph) on puistossa lähtenyt moneen kertaan omia polkujaan kipittelemään - ja arestiinkin oli pitänyt tästä jo laittaa.

Miten tätä voisi lapselle opettaa ?
Aitaamalla kotipihan ?
Pitämällä valjaissa ?
Tosissani en siis ehdota kumpaakaan näistä ylläolevista ...

Pitäisikö vaan odottaa ja katsoa , josko joskus äiti, takaisinpaluu ja turvallinen paikka tulee meileen.

Pitäisikö säikyttää jollain tapaa kunnolla, kun hän karkaa ?
Pitäisikö antaa vaan mennä ja hiippailla 40 metrin päässä perässä ja katsoa milloin alkaa ikäväkin jo tulemaan ?

Vai mitenkäs ?

Toisaalta tuntuu että en haluasi turhia pelkoja tai turhaa varovaisuuttakaan tyttööni istutta , tosiaan kun on monessa asiassa aika rauhallinen, ettei sitten ala kehitys taantumaan epäaktiiviseksi.
Uteliaisuus ja maailmanvalloitushan on tervekin piirre.

Muutoinkin on se kausi, että sisällemeno on tervanjuontia ja monesti tapahtuu kiljumisen ja kiukuttelun kanssa ... ja rapakot ja lätäköt on rautaa, ja ruoho vihreämpää aidantakana.
Kotiintulo hoidosta autolta, siis matkaa on 50m kotiovelle - kestää varmasti ja aina vähintään 15 minuuuttia - ja päättyy tosiaan siihen kaikkien naapureiden ovilla käynnin ja rapakoiden kiertämisen jälkeen että minä kannan tytön sisälle...

 

Kyllä mun mielestä ton ikäistä pitää koko ajan pitää silmällä ja katsoa sellainen leikkipaikka, että autot ei ihan huristele vieressä, jos ei ola aitaa välissä. Meillä molemmat lapset on opettettu pienestä pitäen siihen, että autotielle ei mennä yksin ja pari muutakin rajaa omassa pihassa. 2v:lle olen pitkin talvea opettanu, että tielle ei saa mennä ja kyllä se nopeasti oppii tosin uhmaikä tulee sitten ja varma ei voi olla mistään. Jos meidän 2v. menee edes tielle päinkään, menen perään ja käännän takas ja sanon ettei tielle mennä, siellä menee autoja ja sitten voidaan vähän aikaa katsella josko sattuisi auto tulemaan. Meidän kulma on onneksi sen verran rauhallinen, että autoja ei paljon kulje, mutta mopoja voi näin kesällä huristaa kovaakin ohitse.

Meillä sisälle tuleminen onnistuu parhaiten juoksukilpailun avulla, se tepsii nuorempaan 2v:hen ja isompaan vajaa 5v:hen.

 

Samanlaista meilläkin, tyttönen nyt 1v 8 kk.

Vanhempi lapsista aikoinaan oppi kerrasta, kun karkaili eikä uskonut puhetta, eikä sitäkään, kun aina hain pois väärästä paikasta jne.. no, laitoin sitten rattaisiin istumaan, vyöt kiinni. Selkeästi ja yksinkertaisesti sanoin, miksi hän siinä. Tein itse pihatöitä samaan aikaan.
No, tämä pienempi on jääräpäisempi, en ole häneen tätä kokeillut.. vielä

Tähän asti on hyvin tepsinyt ihan vain oma selkeys, systemaattisuus. Joku asia on kiellettyä / ei ole hyväksyttävää ja sitä ei myöskään tehdä.
Pihalta ei mennä tielle päinkään, kiellän heti, käsken takaisin, jos ei tule, haen ja sanon että kadulle ei saa mennä.

Meidän piha on onneksi aidattu, mutta portti puuttuu. Ollaan vakavasti harkittu sen hankkimista, auki on vaan se, millainen se pitäisi olla... kun mitään kiinteää ei haluta.

Esim. ulkoilussa: Hiekkaa ei saa heitellä hiekkalaatikolla eikä sitä lapioida kasaksi laatikon viereen.. ja jos ei usko, otan pois hiekkikseltä.

Neiti myös alkaa jossain vaiheessa kiukutella, ja olen kysynyt, mennäänkö sisälle. "EEI" on vastaus. Johon kommentoin: ei saa kiukutella, älä huuda ja kiukuttele sitten, menemme sisälle jos kiukuttelet.

Lätäkköleikit on asia erikseen. Niihin saa, niitä vallan pitääkin saada :wave: =) leikkiä, mutta vain jos on ns oikeat vaatteet. Aina se ei ole sallittua eikä mahdollista.

Jotenkin minusta kuulostata että annat lapset määräillä ja määritellä, mitä teette, sinä menet vain lapsen perässä, tyyliin: ai vieläkö sinua tämä kiinnostaisi, aha, haluatko katsoa vielä tuon aidan taakse... nyt pitäisi jo mennä sisälle.. no tutkitaan vielä tuo ruohomätäs..

Minä olen kait aika vanhakantainen tai napakka. Sanon, että NYT ei mennä sinne tai tuonne, toisella kertaa sitten, NYT mennään sisälle. Ja kannan sen sätkivän ja huutavan sisälle.
Jos minua ei kiinnosta joka kerta tehdä lapsen opastamaa kiertokävelyä ennen sisälle menoa autosta, sitä ei myöskään tehdä, vaan mennään suoraan sisälle.
Jos en hyväksy sitä, että lapsi karkaa kaupan parkkipaikalta, en myöskään päästä irti - pidän vaikka jalkojeni välissä, jotta saisin auton ovet auki, jos tarvitsen kaksi kättä hommaan. Jos selviää yhdellä kädellä, toisessa on lapsi tiukasti kiinni - muuten tämä neiti karkaa ja lujaa, kokemusta on.

Erikseen on ne kerrat, jolloin kysytään alle 2-vuotiaalta, tai lapselta ylipäätään, mitä tämä haluaa ja haluaako tämä niin tai noin.. ja siinäkin on aikuisen tehtävä rajata, siltikin.

No niin tämä oli minun tapani ja minun näkemykseni. Jokainen tavallaan. :flower:

 

Meidän esikoinen on myös samanlainen kuin ap:n, ja kokeilin kyllä kaikki mainitsemasi keinot, huonolla menestyksellä. Lasta ei olisi voinut vähempää kiinnostaa missä äiti menee silloin kun häntä itseään huvitti lähteä jonnekin. =) Sitten piti vaan juosta perässä tai tehdä selväksi, että sinne ei mennä nyt/ollenkaan. Kerta toisensa jälkeen!

Onneksi pihakavereilla oli selkeät säännöt siitä, missä menee pihan rajat, ja kun niitä takoi aikansa lapsen päähän, niin kyllä ne sinne on menneet. Jossain vaiheessa ei itse paljon ehtinyt äitikaverien kanssa jutella! Nyt 3,5-veenäkin lapsen on Erittäin Vaikea kuunnella ja uskoa mitä äiti sanoo kulkemisesta, joten vaarallisissa paikoissa lapsi pitää pikkusiskon rattaista kiinni ja kulkee siinä, huvitti tai ei.

Pikkusisko tuntuu olevan yhtä huoleton äidin sijainnin suhteen, vaikka on vielä konttausiässä, mutta on ehkä hiukkasen vähemmän jääräpäinen, niin että elän vielä toivossa että opettaminen olisi helpompaa.

Ja minä vetäisin rajan siihen, että uteliaisuus on sallittua, jos halutaan viettää aikaa ulkona kuljeskellen, mutta jos on tarkoitus pysyä pihassa tai puistossa, niin sitten siinä on selvät rajat missä ollaan.

 

Hmmh,

olen sillä linjalla , että kyllä lapsen täytyy saadaa itsekin jotain tutkia ja mennä - tosin ei sinne autotielle yms....
Eli vaikkapa kotiin tullessa , mielestäni tuo verkkaisuus tai käyskentely ei ole ongelma - mutta ajotielle ei mennä.

Varmaan tuollainen kuljeskelu asenne on perua minulta itseltäni - siis pidän hyvänä kiirettömyyden tuntua asioissa , ja en mielelläni pakota ja hoputa. Ellei ole pakko.
Rajoja mielestäni asetan - tässäkin vaan jotain uutta tapaa olin hakemassa.

Joo, kuten totesinkin - silmällähän tämän ikäistä on pidettävä...
En kai nyt ole missään tarkoittanut etteikö pitäisi olla läsnä koko ajan ...

Ihan konkreettisia keinoja vaan - ilmeisesti muut selviävät tästä puhumalla.
Ja/tai rajaamalla lapsen kävely tai kulkuoikeuden joko ottamalla syliin, pitämällä tiukasti kiinni , tai ottamalla rattaisiin.
Noitahan sitä joutuu itsekin käyttämään - kun ei muuta keksi...

Tyttö on myös aika temperamenttinen - ja en itse näe ihan älytöntä huudattamista tarpeellisena - muutoin kuin on oikeasti vaaran paikka. Noh, tässä se tietenkin voi olla - ja siksi kysyinkin sitä 'säikyttely' menettelyä tai muuta vastaavaa ...

Ei tuo tyttö tuosta kantamisesta tai pakottamisesta näytä asiaa oppivan , muuta kun että saman pääsee toistamaan aina uudelleen ...
Siis kantamaan sitä rimpuilevaa ja kiljuvaa lasta sisälle.

Se nyt on sitten juurikin tulkintakysymys - jos joku ajattelee olevansa napakka ja jämerä vanhempi tämän tehdessään. Minusta vaan tuntuu että asiaa pitäisi pystyä jotenkin muuten pikkuhiljaa opettamaan.

Ja meilläkin onneksi takapiha on varsin turvallinen, naapureiden omakotitalojen takapihat siinä lähinnä on heti vastassa ja 40m päässä leikkikenttä - mutta se aidattomuus tekee varmaan lapselle vaikeaksi mieltää mikä on meidän piha, jossa pitäisi pysyä.
Tai tulla hakemaan äitiä mukaan jos kauemmaksi mielii.

Jostain olen ymmärtänyt , että lapselle pitäisi myös kertoa mitä PITÄÄ tehdä, eikä vaan negaatio - mitä EI saa tehdä.
Tässä reviirihommassa se on vaikeaa - kun 'ODOTA' ei tepsi - lapsi sen kyllä osin muualla jo ymmärtää. Tai PYSY rajojen sisällä pitäisi jotenkin hälle osoittaa...

Joo, ja jotkut lapset näyttävät paljon paremmin pysyvän äidin helmoissa - ja mun tyttökin itseasiassa näyttää tukeutuvan minuun jos on vaikkapa naapuri tai oudompi ihminen pihalla yhtäaikaa - tosin tutuksi nuokin uudet ihmiset käy 30m - 1h , jonka jälkeen tutkimusmatkailu jatkuu samaan malliin...

 

Mulla kanssa 1.5v poika ja autotie menee meillä ihan vieressä. Jos on mennyt autotielle päin niin olen topakasti tietenkin vain kieltänyt ja jos ei usko niin olen kantanut pois ja yrittänyt selittää miksi ei saa mennä. Tiedä sitten kuinka paljon tuon ikäinen vielä ymmärtää...mutta jos poika meinaa mennä tielle niin katsoo aina mun päälle ja useimmiten pysähtyy kun kiellän. Sitten meidän pihapiirissä on ojia missä on vettä ja ne kiinnostaa ylikovaa. Ei ole auttanut muu kuin kantaa kirkuva ja potkiva poika kainalossa pois. Ja selittää taas...

Mun vinkkini on siis vain se,että tuon ikäisillä ei vielä kauheasti järkeä ole päässä joten on oltava itse napakka ja johdonmukainen. Vaikka ne huudot ja potkut ei kauhean kivoja olekaan,mutta en minä ainakaan halua opettaa lasta sellaiseksi,että tielle voi juoksennella. Postia haemme yhdessä ja poika ottaa mua kädestä kiinni :heart:

 

Lähes 1,5-vuotiaan äitinä voin minäkin sanoa, että meidänkin muuten arka poika kyllä rakastaa maailman tutkimista leikkipuistossa, eikä usein huomaa innostuksensa seassa tarkistaa tuleeko äiti perässä, vaikka muuten äidin pitää olla hyvin lähellä.

Olen ns. kasvatusalan ammattilainen, joten omiin kokemuksiini sekoittuu myös teoreettista taustaa lapsen kehityksestä. Tämän ikäinenhän siis kuvittelee olevansa kaikkivoipa; hän kuvittelee pystyvänsä mihin vain ja maailman pyörivän hänen ympärillään. Kävelemään oppiminen tarkoittaa uudenlaisen maailman avautumista, ja tottakai sitä maailmaa täytyy lähteä tutkimaan kun se kerran on viimein mahdollista. 1,5-vuotias ei ymmärrä miksi jonnekin ei saa mennä, eikä hän ymmärrä sitä että hänet laitetaan "arestiin" sen takia että hän vain halusi tutustua ympäristöön. Pelkkä kielto ja pois hakeminen riittää rajan asettamiseen, rangaista ei tarvitse vaan tästäkin lapsi pikkuhiljaa oppii. On vanhemman tai hoitajan tehtävä valvoa, ettei lapsi mene kielletyille tai vaarallisille alueille, ja vanhemman tai hoitajan tehtävä on käydä hakemassa lapsi pois mikäli tämä on menossa esim. ulos puistosta.

Tämän ikäinen ei yksinkertaisesti kaikkivoipaisuudessaan YMMÄRRÄ, että hän ei saisi tutkia maailmaa ihan miten vain haluaa. Lapselle voi sanoa ettei hän saa lähteä, tai ettei hän saa mennä tielle jne, mutta tämän lisäksi lapsi on itse haettava pois, mikäli (yleensä kun) hän ei pelkkää sanallista viestiä tottele. Tällä tavalla lapselle opetetaan rajat, ja parin vuoden kuluessa voit jo vaatia lapsesi ymmärtävän mikä on sallittua ja mikä ei. Mutta 1,5-vuotias ei vielä pysty ymmärtämään että maailma on vaarallinen paikka ja että äiti ei aina välttämättä seuraakaan. Ja hoitotädin kyllä pitäisi tietää ettei hän voi olettaa 1,5-vuotiaan ymmärtävän isommille lapsille asetettuja sääntöjä. Aresti "karkailun" jälkeen on minusta pikkuisen liikaa tuon ikäiselle, kun hän ei kuitenkaan sinänsä mitään pahaa ole tehnyt, tutkinut vain vähän maailmaa. Eli summasummarum, tämä on vain kehitysvaihe joka vanhemman pitää elää lapsen kanssa; rajoja saa asettaa mutta ei tällaisiin asioihin mitään erikoisia ratkaisuja ole, ja lapsen älyllinen kapasiteetti täytyy aina muistaa ottaa huomioon - 1,5-vuotias on kuitenkin vielä todella pieni. Säikäyttäminen olisi minusta kamalinta mitä lapselle voisi tehdä - sehän veisi häneltä viimeisenkin itsenäisyyden tunteen rippeen. No, ei ehkä enää "karkailisi", mutta olisiko se positiivista, kun maailmaan tutustuminen kuitenkin kuuluu tähän ikävaiheeseen...

Ja mitä tulee tuohon autolta sisälle liikkumiseen; tottakai lapsella menee siihen kauan. Mutta jos äiti ei sitä kestä, äidin tehtävä on kantaa lapsi lopulta sisälle mikäli hän ei siihen itse suostu. Toinen vaihtoehto on sitten se 15 minuutin matka lapsen tahtiin. Meillä annetaan usein ensin kävellä itse, mutta kertaakaan ei olla taidettu päästä sisälle itse kävellen, kun jokaikinen auto ja kukka ja penkki pitäisi käydä tutkimassa. Eli lopulta lapsi kannetaan sisälle jottei siihen tosiaan puolta tuntia menisi.

Minusta tällainen lapsen itsenäistymisen aika on ihanaa, nautin siitä että poikani uskaltaa mennä ja kokeilla asioita joita ei vielä pari kuukautta sitten edes halunnut tehdä. Ja se riemu kasvoilla hänen kokiessaan onnistumisen tunteita! =)

 

Miä en laiskana jaksanut lukea kaikkea edellä kirjoitettua :ashamed: mutta raapustan tähän silti jotain.

Meillä Kipsutin säntää samantien kun jalat maata koskettaa tielle (kun autosa pois nostetaan) :/ Joten autosta tyttöä ei enää nosteta pois ennen kuin äidillä on kapsäkit olalle ja on valmis säntäämään perään. Heti kun pihaporttia kohti nokka näyttää niin saa vapaasti mennä. Kiia ainakin vaan innostuu juoksemaan jos lähden perään "huutaen", karkuun menosta tulee leikki ja kilpajuoksu.

Oma piha on aidattu jo ihan vanhempienkin muksujen takia kun tuo meri on niin lähellä ja vesi kiehtoo. Ja pihasta yritetään tehdä sellaista että sais vapaasti olla. Tosin nuorinta saa kytätä siinäkin. Suihkulähde aidataan jälleen kerran (muiden ollessa pieniä oli samaten). Eihän se aita estä mutta on hidaste jonka aikana ehtii lapsen napata pois jos ei puhe uppoa.

Ja huutaen tullaan meilläkin sisälle. Se luja oma tahto Ei voi luovuttaa sitten millään. Tietyt asiat kun meillä ei ole neuvoteltavissa olevia vaan tehdään niin kuin äiti sanoo.

Teillä se tietty on erilaista kun Viu puhuu pälpättää niin paljon. Meillä kun ei vielä sitä puhetta tule (muotisana nyt eeeeiiiiiii) Aina pitäisi vaan muistaa sanoa että miksi ei sinne ja sinne voi mennä jne. Ja uskoa että kyllä se joskus "oppii". Tää on nyt sitä pakkoliikuntaa vielä jonkin ajan

Se on jännä miten neiti vahtii minuu sisällä mutta kun ulos pääsee niin äiti unohtuu samantien...

 

Meillä kanssa tuo pienempi on hetimiten ajotiellä. Ja seuraavaksi meille tuleekin aita pihan ja tien väliin. Ei tunnu muu auttavan.

 

prinssipäivänpaistetta peesailen. Täyttä asiaa joka sana. Ja minusta myös täysin maalaisjärjellä käsitettäviä asioita. Ja minusta tuonikäiseltä lapselta ei todellakaan voi vielä vaatia sitä, että kykenisi noudattamaan AINOASTAAN sanallista ohjausta. On todellakin vanhemman tehtävä, oikeus ja velvollisuus hakea lapsi pois kielletyistä paikoista/tekemisistä. Ja kyllä vanhemman tulee myös kestää lapsen KIUKKU ja PETTYMYS siitä, että hän ei saa tehdä aina sitä mitä haluaa. Ja näissä tilanteissa lapselle myös opetetaan normaalilla tavalla pettymyksensietokykyä; asia saa ja kuuluukin toki lasta harmittaa, siitä ei tule rankaista vaan ainoastaan "kestää" lapsen kiukku ja aikuisen tavoin kannatella lasta tunnetilassaan.

Minusta em.asiat antavat myös pienelle lapselle mahdollisuuden olla tosiaankin vielä lapsi vain, jonka ei vielä TARVITSE kantaa liikaa vastuuta asioista, jotka kuuluvat aikuisten huolehdittaviksi.

:heart:

 

Joku asia on kiellettyä / ei ole hyväksyttävää ja sitä ei myöskään tehdä.
Pihalta ei mennä tielle päinkään, kiellän heti, käsken takaisin, jos ei tule, haen ja sanon että kadulle ei saa mennä.

Näin meilläkin.

Toistoa, toistoa, toistoa, sitä se tosiaan vaatii, mutta kyllä sitten joskus tulee sekin hetki, että riittää pelkkä sanominen eikä tarvitse enää hakea pois kielletystä suunnasta.

Jostain kasvatusoppaasta muista lukeneeni, että kasvatus on hyvin yksinkertaista: vanhemman täytyy sanoa vain kerran enemmän ei kuin lapsi sanoo kylläpäs tai vanhemman täytyy vain kerran enemmän hakea lapsi takaisin kuin lapsi lähtee karkuun jne...

 

Kyllähän silloin pitää olla silmät selässä ja melkein liekanaru, jos lapsi on karkailevaa sorttia.
Itse olen päässyt helposti, kun poika on totellut 90%:sti sanaa EI 8kk alkaen ja meillä on erittäin iso kotipiha. Ystävän lapsi oli karkailevaa sorttia hyvin pitkään, vielä 3v lapsi painelee sanaakaan sanomatta toiseen suuntaan kun hommat ei kiinnosta. Eipä siinä ihan hirveästi sanomiset, jäähyilyt ja huomionkiinnittämiset auta, kun lapsen huomiota ei saa.
Eli meillä on varmaa lapsukaiset täydelliset ääripäät. Yleensä lapsiin tehoaa sanojen ja tekojen sekä toiston yhdistäminen. Kerrotaan kerta toisensa jälkeen, mitä saa tehdä ja mitä ei sekä viedään lapsi pois kielletystä paikasta. Helpottaa myös se, että valitsee turvallisia paikkoja leikkiä, jotta se negatiivinen ei-sana ei korostu liikaa.

 

Mukavaa kun muillakin kokemuksia,

saman- tai erilaisia ...
Ja toistaiseksihan summasummarum on se sama mihin itsekin päätyy - yrittää kieltää mutta kantelee sitten kiljuvaa lasta takaisin toivottuun revviiriin...
Olisi vaan ollut m,ukava tietää jos on jokin oikotie tai keino näille christina- tai christofferkolmubuksille ...
Eritotenkin meillä - jos nyt nickistä voi jo päätellä - kun se olen aina ja vain minä lapseni kanssa vahtimassa ja kaikenmoisen tekeminen on pakko onnistua - yhdessä ! Onnistuukin, onneksi tyttö on muilta osin aika 'kuuliainen' tai ohjailtava ...
Vaikkapa autonkatsastus ja näemmä kuitenkin golkentän rangella käyntikin onnistui...

Ja minusta tämä tosiaan on vähän tasapainoilua - tyttö ei ole niin hirmuisen rohkea motorisisesti muuten - sohvalle kiipeämiset ja liukumäen laskemiset yms ottivat aikansa - minä jopa laitoin stepperiä - siis steppilautaa - avuksi sohvan viereen...
Eli se ankaraakin ankarampi linja luultavasti latistaisi liiikaa ...

Eli perässä on juoksenneltava - ja tunnepuolella on tietenkin niin että niin minä kun moni muukin äiti toki nauttii lapsensa oppimsiesta ja ilosta - ei tällaisen neuvon kysyminen sitä tarkoita, ettikö nauttisi : aika mielenkiintoisia tulkintoja joillain kirjoittajilla ?

Että tätä neuvoa ei todellakaan kysynyt tunteeton ja mukavuudenhaluinen äiti, ajattelinpa vaan , että aihe lienee muillain ajankohtainen ja hyviä vinkkejä voisi tulla...

 

^Kyllä se taitaa olla niin, että mitään oikoteitä lapsen kanssa kasvamiseen ei yleensäkään ole. Ne tietyt vaiheet (kuten tämä maailman tutkimisen hurma yhdistettynä oman tahdon löytymiseen) on vain käytävä läpi.

Hattua täytyy kyllä nostaa kaikille yksin lasta kasvattaville, mulle ne muutamat miehen työmatkat ovat olleet jo niin rankkoja, että olen huokaissut helpotuksesta kun mies on tullut takaisin ja on saanut taas jakaa sitä vastuuta toisen ihmisen kanssa.