Kansainvälinen / kotimainen adoptio

Hei,

Miten olette tehneet päätöksen siitä, lähdettekö kotimaiseen vai kansainväliseen adoptioon?

Itse olen koko ajan ajatellut kansainvälistä, mutta nyt mieleen on hiipinyt myös kotimainen adoptio. Siinä lähinnä mietityttää se, että onko se ns. varma, että lapsen saa joskus kotiin? Vai meneekö se niin, että jos viidessä vuodessa ei ole lasta saanut, niin sitten ei tule saamankaan (olipas nätisti ilmaistu)?

Pitääkö tämä päättää jo ennen neuvontaan menoa, että kummalle tielle lähtee?

 

Ei kotimainen adoptio tosiaan ole varma tie lapsen saamiseksi. Joillekin pariskunnille käy niin, että lasta ei koskaan tule. Toki sosiaalityöntekijän olisi korrektia kertoa, jos perheen tilanne näyttää siltä, että lasta ei ehkä tule saamaan. Lapsia tulee kotimaan adoptioon harvakseltaan ja riippuu kotikunnasta, onko odottajia sillä hetkellä paljon vai vähän. Toisaalta kansainvälinenkään adoptio ei nykyään ole "varmaa", odotusajat ovat monissa kontakteissa pitkiä, kotimaan viiden vuoden odotus voi hyvin ylittyä kun odotusvaiheita on niin monessa kohtaa prosessia. Tällä hetkellä ainakin kiina- ja kolumbiaodottajien prosessit jo alkavat olla pisimmillään viiden vuoden mittaisia.

Kotimaan ja ulkomaan adoptioprosessit ovat erilliset. Ehkä kunnasta riippuen voi asiaa aluksi miettiä, mutta esimerkiksi Helsingissä täytyy heti aloittaessaan tietää onko kummassa prosessissa, eri sosiaalityöntekijät hoitavat kotimaisia ja kansainvälisiä.

Meille kansainvälinen prosessi oli helppo valinta. Olemme reissanneet paljon maailmalla, lapsen erinäköisyys ei tuntunut isolta jutulta. Toisekseen en ajatellut että "mitä pienempi lapsi sen parempi", joten kotimainen ei tuntunut sikälikään paljon houkuttelevammalta. Ainakin itse olen ymmärtänyt niin, että kotimaan odottajat usein kovasti toivovat pääsevänsä hoitamaan pientä vauvaa, ulkomaisessa prosessissa ihan pienen lapsen saaminen on harvinaisempaa.