M
Mörrikkä
Vieras
Olen vähän hukassa. Tapasin mieheni loppukesästä. Meillä synkkasi heti ja meillä on aina tosi kivaa yhdessä. Minun mielestäni meillä on myös jotain hyvin erikoista kemiaa keskenämme ja jos tilanne olisi käytännön asioilta toinen, niin voisin hyvin kuvitella itseni miehen rinnalle loppuelämäksi. Kun itseäni tutkiskelen, niin voin kyllä todeta, että rakastan miestä. Miehellä on 5 vuotias lapsi, joka asuu joka toinen viikko miehen luona. Miehellä on myös omakotitalo ja lähipiiri omalla kotipaikkakunnallaan, kuten myös lapsen toinen koti ja hoitopaikka yms. Mies asuu 80km päässä minusta. Nähdään vähintään kerran viikossa, joskus kolmekin kertaa, mutta yökyläilyissä on joskus pitempikin tauko.
Meillä on aika iso ikäero. Aikalailla tarkalleen 14 vuotta. Mä olen alle kolmekymppinen. Olen hyvin nuorena saanut lapsen ja omani on jo tokaluokkalainen. Lapseni on aina herkästi reagoiva ja paljon elämässään läpikäynyt isojakin asioita ja en voisi kuvitellakaan, että koulun vaihtaminen tulisi ainakaan nyt aikoihin kuuloonkaan. Mä olen juuri rakentanut omakotitalon. Mun vanhempani ovat maanviljelijöitä ja tämä mun talo on kotitilani mailla ja yhdessä isäni kanssa rakennettu. Pointtina, että leipätyöni ohella autan vanhempiani maatilan hoidossa. Ymmärrätte siis, että en oikeasti nyt vuosiin voisi kuvitellakaan myyväni taloa pois.
Miehen työpaikka sijaitsee mun kotikunnastani vain 40km päässä, joten työnsä puolesta mies vois asua täällä. Mä olen tehnyt miehelle selväksi, että omalta kohdaltani muutto pois on yksinkertaisesti nyt täysin pois suljettu ajatus. Mies on tervetullut asumaan poikansa kanssa luokseni, jos suhteemme tästä ajan kanssa tosiaan kehittyy siihen suuntaan. Mies on kuitenkin sanonut, että hänestä tuntuisi aika isolta kynnykseltä muuttaa mun kotitilalle asumaan ja tosiaan jättää kaikki taakseen. Miehen pojan äiti on muuttamassa myös pois paikkakunnalta, joten lapsenhoito käytännön juttujen vuoksi voisi onnistuakin.
Mä olen vasta nuori ja en ole koskaan ollut esim. naimisissa. Kyllä avioliitto on mulle yksi elämäni suurimpia haaveita ja avioliitto on mulle todella pyhä asia. Haluaisin joskus vielä toisen lapsenkin, mikäli sellainen suodaan. Haaveilen perheestä. Mies taas on kerran jo ollut naimisissa ja hänelle se naimisiinmeno ei olisi enää sama juttu. Eikä osaa sanoa varmasti, haluaako vielä lapsia. Mä löysin myös itsestäni aika mustasukkaisen piirteen, nimitäin mua kaivelee liikaa se, että hän on joskus halunnut perustaa perheen ja mennä naimisiin jonkun toisen kansa, mutta se en ole minä.
Välillä tuntuu, että olisi mulle parempi, että emme enää tapailisi, kuin korkeintaan ystävinä. Välillä taas itkettää pelkkä ajatuskin, ettei mies olisi elämässäni enää mukana. Rakastan kyllä häntä.
Meillä on aika iso ikäero. Aikalailla tarkalleen 14 vuotta. Mä olen alle kolmekymppinen. Olen hyvin nuorena saanut lapsen ja omani on jo tokaluokkalainen. Lapseni on aina herkästi reagoiva ja paljon elämässään läpikäynyt isojakin asioita ja en voisi kuvitellakaan, että koulun vaihtaminen tulisi ainakaan nyt aikoihin kuuloonkaan. Mä olen juuri rakentanut omakotitalon. Mun vanhempani ovat maanviljelijöitä ja tämä mun talo on kotitilani mailla ja yhdessä isäni kanssa rakennettu. Pointtina, että leipätyöni ohella autan vanhempiani maatilan hoidossa. Ymmärrätte siis, että en oikeasti nyt vuosiin voisi kuvitellakaan myyväni taloa pois.
Miehen työpaikka sijaitsee mun kotikunnastani vain 40km päässä, joten työnsä puolesta mies vois asua täällä. Mä olen tehnyt miehelle selväksi, että omalta kohdaltani muutto pois on yksinkertaisesti nyt täysin pois suljettu ajatus. Mies on tervetullut asumaan poikansa kanssa luokseni, jos suhteemme tästä ajan kanssa tosiaan kehittyy siihen suuntaan. Mies on kuitenkin sanonut, että hänestä tuntuisi aika isolta kynnykseltä muuttaa mun kotitilalle asumaan ja tosiaan jättää kaikki taakseen. Miehen pojan äiti on muuttamassa myös pois paikkakunnalta, joten lapsenhoito käytännön juttujen vuoksi voisi onnistuakin.
Mä olen vasta nuori ja en ole koskaan ollut esim. naimisissa. Kyllä avioliitto on mulle yksi elämäni suurimpia haaveita ja avioliitto on mulle todella pyhä asia. Haluaisin joskus vielä toisen lapsenkin, mikäli sellainen suodaan. Haaveilen perheestä. Mies taas on kerran jo ollut naimisissa ja hänelle se naimisiinmeno ei olisi enää sama juttu. Eikä osaa sanoa varmasti, haluaako vielä lapsia. Mä löysin myös itsestäni aika mustasukkaisen piirteen, nimitäin mua kaivelee liikaa se, että hän on joskus halunnut perustaa perheen ja mennä naimisiin jonkun toisen kansa, mutta se en ole minä.
Välillä tuntuu, että olisi mulle parempi, että emme enää tapailisi, kuin korkeintaan ystävinä. Välillä taas itkettää pelkkä ajatuskin, ettei mies olisi elämässäni enää mukana. Rakastan kyllä häntä.
