Kamalan hirveä ja ihana 5-vuotias

Olen hieman huojentuenkin lukenut keskusteluja jotka koskevat 5-6 vuotiaiden uhmaa ja sitä hullunmyllyä jota nuo elämämme valot saavat aikaiseksi.
Meillä 5.5vuotias tempperamenttinen (katson peiliin! ) tyttö joka yrittää kaikin mahdollisin keinoin tehdä elämästämme helvettiä samalla kuitenkin vielä olemalla pieni kainaloon käpertyvä pikkutyttö. Saamme melkein päivittäin kuulla tuon minimallin huikeimpia solvauksia, olemme kakkoja, pökäleitä, tyhmiä, sekopäitä, meitä ei rakasteta enää, me emme saa määrätä ja ajoittain vain hänet synnyttänyt saa jonkinlaista kunnioitusta. Meillä paiskotaan ovia, huudetaan ja heitetään tavaroita, vetkutetaan pukemisessa, syömisessä ja nukkumaan menossa ja keksitään mitä kummallisimpia keinoja tehdä meidän vanhempien elämästä sekasortoa.
Mutta vastapainoksi tulee hurjasti halauksia ja märkiä pusuja, pyyteettömiä rakkaudentunnustuksia ja hetkiä jolloin syli on maailman paras paikka. Nauretaan melkein pissat housuissa tuon pikkuihmisen jutuille ja ihaillaan sitä ihanan viatonta ajatuksenjuoksua.
Ihanan kamala ikä! :heart:

 

Hei, meillä alkoi suurinpiirtein viiden vuoden iässä pojalla uhma, joka olikin näin jälkeenpäin ajatellen vaan alkusoittoa, sillä uhma jatkuu edelleen... On kulunut jo vuosi! Alussa se oli sitä, että poika veti herneet nenään melkein mistä vaan. Harmitus tuntui tulevan mitä hassuimmista asioista ja loukkaantui tosi helposti. Sen takia eräs kaverisuhdekin kuivui kasaan, kun aina tavatessa poikamme vaan rääkyi ja kiukutteli ja toinen poika ihmetteli vieressä. Toki olivat luonteeltaan hieman erilaisia, mutta silti meidän poika oli varsin pitelemätön tunnekuohuissaan.

Hän on aina ollut temperamenttinen, äärettömän äkkipikaistuva, tulinen... Tämän viimeisimmän uhman alettua välillä huomaan kuitenkin ajattelevani, että mihin katosi se ihana pikkuviisaita puhuva hyvinkäyttäytyvä poika Kaikessa testataan vanhempia. Joka päivä jotain tivaamista, väittelyä, huutoa kuuluu, ja enenevässä määrin nykyään myös solvaamista eli meitä vanhempia haukutaan tavalla, jota ap edellä kuvaili. Ei onneksi kirosanoja tms. kuulu, vielä, kop kop kop!

Eskarissa käyttäytyy mallikkaasti muuten, mutta kotiin haettaessa oikeasti voi jopa lyödä ja huutaa, ettei hän lähde sieltä mihinkään. En ole koskaan kenenkään toisen pojan huomannut käyttäytyvän eskarin pihalla niin rajusti omaa vanhempaansa kohtaan. Kärsivällisyyttä tämä meidän veijari vaatii, sen sanon! Onneksi hyviäkin hetkiä löytyy, mutta aika paljon vaatii huomiota nykyään. Eli paljon paljon yhteistä kahdenkeskistä aikaa, niin uhmakin jotenkin unohtuu taka-alalle. Jospa se tästä. Tsemppiä kaikille viskari- ja eskariuhmisten vanhemmille :wave:

 

Jeee!
Ihanaa huomata,että muutkin painivat tämän samaisen uhmiksen kanssa!Ja että,muiltakin löytyy hyvin tempperamenttisia lapsosia Itsellä 5v.poika on tulta ja tappuraa ja uhmis ei ole mitenkään lievemmästä päästä.Solvauksia saa kuulla lähes päivittäin,jäähyt-laulaa päivittäin jne....Itse sitä yrittää olla menettämättä omaa hermoa,mutta välillä sekin rakoilee ja huutoa tulee puolin ja toisin..
kaikista raivostuttavinta on,kun ihmiset,jotka eivät ole nähneet kuin yhden sortin lapsia (niitä äitin ja iskän hellantelttuja) niin laittavat sitten nämä voimakastahtoisimmat lapset sinne "ongelmalapset-kategoriaan".Sekä myös se päävastuussa oleva vanhempi saa oman osansa arvostelussa...Näin yksinhuoltajana,kaikki se kritiikki tuntuu aivan hel*etin pahalta!Tuntuu että,se kaikki kakka kipataan vain minun itseni päälle ja unohdetaan se tosiasia,että lapsella on kuitenkin isä,jonka PITÄISI olla myös vastuussa lapsen kasvatuksessa...mut ehei..ongelmathan johtavat vain sieltä missä lapsen kotiosoite on...mur*