Kamalaa, niin kamalaa (älä lue jos olet herkkä/synnytyspelkoinen)!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
Tänne meidän kulmille on muuttanut eräs perhe. Perheen lapsi on vammainen, häntä työnnetään pyörätuolissa, kuola valuu pitkin suupieliä, ei ole ihan tässä maailmassa...

Eilen iltapäivällä olin lasteni kanssa ulkona puistossa ja tuon perheen äiti kärräsi lapsensa pyörätuolilla myös sinne puistoon. Juttelimme niitä näitä. Kerroin sitten mm. että meidän esikoinen on ekaluokalla koulussa. Tuo äiti kertoi, että hänenkin poikansa (siinä pyörätuolissa) on samanikäinen. Kertoi, että poika vaurioitui synnytyksessä! Olisi muuten ollut täysin terve. Pojan koko ja äidin lantion tilavuus arvioitiin väärin. Melkein 5 kg poika ei mahtunutkaan alateitse vaan jäi jumiin, mistä aiheutui mittavat aivovauriot :( Siksi heidän poika on nyt pyörätuolissa ja vammainen, geeneiltää olisi täysin terve.

Hirveää...!!
 
Niin no. Itse pelkäsin synnytystä, juuri siis sitä että vauva kuolee tai vammautuu siinä. Loppupelissä sain sen sektioni ja tällä hetkellä saan työntää pyörätuolissa tuota kehitysvammaista 6v lastani.

Elämä nyt vaan on.

(mutta kieltämättä olen aina ollut kiitollinen siitä että lapseni/lasteni vammat eivät ole millään lailla kenenkään aiheuttamia, vaan ihan synnynnäisiä juttuja. varmasti noita olisi vaikeampi käsitellä ja hyväksyä jos mielessä kolkuttelisi ajatus siitä että ilman pieleenmennyttä synnytystä/lääkärin mokaa lapsi olisikin terve)
 
Meidän naapurissa asuu miltei päivälleen saman ikäinen lapsi kuin meillä. Samaa sukupuoltakin ovat ja kaiken järjen mukaan luulisi, että kulkisivat reippaina ja iloisina yhtä matkaa kouluun. Valitettavasti näin ei ole, koska tuo naapurin lapsi on myös vaikeasti vammainen. Hän ei tule koskaan kävelemään, puhumaan tai tekemään mitään muutakaan itsenäisesti.

Joskus alkuvuosina tunsin kummaa syyllisyyttä terveestä lapsestani. Tuntui pahalta iloita lapsen taidoista ja kaikesta siitä, mitä hän oppi ja kuinka hän kehittyi. Varoin sanojani naapurin äidin läsnäollessa. Vaistosin hänen surun ja katkeruuden. Nyt ajan kuluessa tuo perhe tuntuisi sopeutuneen ja hyväksyneen tilanteen.

Elämä on joskus käsittämättömän epäreilu.
 
Minä tunnen kaksikin lasta, jotka syntyivät geeneiltään täysin terveinä, mutta saivat vauvoina "vaarattoman" ja yleisen virussairauden. Kehitysvammaisia molemmat. Joten ei sen pelon pitäisi synnytykseen loppua, jos kerran pelätä alkaa.
 
joidenkin kohdalle sekin sattuu, että oma rakas lapsi on vammainen. pieni tai iso vamma, paljon lisää työtä..suruakin, mutta myös iloa on mukana eikä oma lapsi koskaan ole "pelkkä taakka" vaikka kuola valuisi ja vaipat vaihdettaisiin isolta. Elämä näyttäytyy joskus paljon laajempana kuin olisi koskaan uskonutkaan, pienet asiat ovat tärkeitä.. Huolehdi lähimmäisistä! Osoita ihmisarvoa sillekin jolta se kuola valuu, ja niiden perheelle! Näe sen kaiken raskaan työn taakse - siellä on jotain hyvääkin. Älä sääli, elämä on aina arvokasta..
 

Yhteistyössä