Kaksivuotias lapsia ja liitto avioeron partaalla - mitä ihmettä teen?

["Onneton"]

Elämämme on tosi kurjaa. Emme puhu enää keskenämme mistään, ja viikonloppuisin katson miehen murheellista naamaa, kun ei saa lapsen takia nukkua niin pitkään kuin haluaisi/tarvitsisi - vaikka minä heräisinkin lapsen kanssa olemaan, mies herää ääniimme. Ei vaikuta viihtyvän kanssamme; viipyy aina viimeistään kuuteen töissä. Lapsemme on tosi vaativa ja aktiivinen, toisaalta sopsiaalisti vaikuttaa hieman rajoittuneeltakin, on minussa hirveän kiinni, eikä huoli isää tekemään juuri mitään. Olemme asunteen kaksi vuotta uudella paikkakunnalla, eikä meillä ole täällä ollenkaan ns. perheystäviä, ja minulla ei ystäviä juuri olekaan, miehellä nyt työtuttavuudet ehkä korvaavat ystävät. Mitä ihmettä teen, en jaksa enää, mitään. Elämä tuntuu eletyltä.

 

["yks vaan"]

On kuule niin tutun kuulonen toi sun teksti. Itellä vähän sama tilanne ja samat tuntemukset. Meillä lapsia kolme. Kaikki alle kouluikäsiä ja nuorin vuoden vanha. Meillä on ilmennyt myös tota et lapset on mussa kiinni ja isä ei sais tehä mitään hoitojuttuja. En tiiä sit johtuuko siitä, et ollaan päivät usein keskenämme ilman lähistöllä olevia lapsia vai johtuuko tuo meidän huonosta parisuhteesta. Musta on kans tuntunut et elämä olis nyt tässä eletty. Tuntuu niin umpikujalta tää kun ei halua lapsilta hajottaa perhettä ja taaskaan itsekään ei ole onnellinen. Sulle suosittelisin ottamaan selvää sen teidän nykyisen asuinpaikan perhekahviloista yms. joista voisit löytää seuraa lapsellesi ja itsellesi. Kenties sitä kautta tulis uusia tuttavuuksia. Ja auttaisiko tuohon teidän tilanteeseen se, et menisitte miehen kanssa kahdestaan viikonloppulomalle, jossa voisitte keskittyä vaan toisiinne ja nukkua pitkään?

 

[tuttua]

yrittäkää herran jestas nyt vaan puhua ! jos asiat muuten on mallillaan, niin päivittäkää aluksi molempien tunteet ja toiveet. jos molemmilla on toive yhteisestä tulevaisuudesta niin sittenhän on hyvä syy alkaa työstämään myös parisuhdetta.jos tunteet täysin kuolleet, eikä enää herätettävissä niin ehkä sitten fiksuinta ottaa pieni aikalisä...

 

["vieras"]

Suosittelen pariterapiaa! Neuvolan kautta vaikka voisit kysellä.

 

[se siitä joskus]

Erityisvaativan lapsen kanssa on varmasti raskasta elää, kun ihan tavallinenkin syö monesti parisuhdetta. Toivottavasti pystyisitte keskustelemaan edes siitä, että nyt eletään tämmöistä vaihetta ja muutaman vuoden päästä tilanne helpottaa, on enemmän aikaa toisillenne, pystytte ehkä matkustelemaan koko perhe ym. Tuo auttaa meitä jaksamaan. Vilkkaan lapsen kanssa on rankkaa, vaikka lapsi antaisikin kummankin vanhemman hoitaa itseään. Meillä on 1,5-vuotias eläväinen poika, joka kiipeilee pöydille, tuoleille, sängyille, avaa ovet, painelee pesukoneen ja astianpesukoneen nappuloita yms. Toinen meistä joutuu koko ajan olemaan pojan perässään.