O
"Onneton"
Vieras
Elämämme on tosi kurjaa. Emme puhu enää keskenämme mistään, ja viikonloppuisin katson miehen murheellista naamaa, kun ei saa lapsen takia nukkua niin pitkään kuin haluaisi/tarvitsisi - vaikka minä heräisinkin lapsen kanssa olemaan, mies herää ääniimme. Ei vaikuta viihtyvän kanssamme; viipyy aina viimeistään kuuteen töissä. Lapsemme on tosi vaativa ja aktiivinen, toisaalta sopsiaalisti vaikuttaa hieman rajoittuneeltakin, on minussa hirveän kiinni, eikä huoli isää tekemään juuri mitään. Olemme asunteen kaksi vuotta uudella paikkakunnalla, eikä meillä ole täällä ollenkaan ns. perheystäviä, ja minulla ei ystäviä juuri olekaan, miehellä nyt työtuttavuudet ehkä korvaavat ystävät. Mitä ihmettä teen, en jaksa enää, mitään. Elämä tuntuu eletyltä.