Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavia paikalla?

Oletko minkä ikäinen, milloin sait diagnoosin? Miten sairautesi vaikuttaa arkeesi, perhe-elämääsi, työ/opiskelupaikkaan?

Mä sain diagnoosin viime vuoden marraskuussa ja olen ihan hukassa. En enää tiedä kuka MINÄ olen, mikä on sairautta ja mikä lääkkeiden sivuoireita.

Olisi ihanaa kuulla muilta kuulumisia.

Olen kohta menossa jollekkin kaksisuuntaisten itsehoitoryhmään joka on 10krt. Odotan sitä innolla. Joskis samalla pelkään ettei siellä mitään uutta tule kuitenkaan. Enkä ole hyvä ryhmätilanteissa.

Oletteko lapsille (ja minkä ikäisille) kertoneet sairaudestanne?

Kaikki kokemukset olisi tervetulleita

 

nostoa

 

Minä olen saanut moisen diagnoosin viitisen vuotta sitten. Välillä on kyllä epäilty ja tutkittu muutakin. Masennusjaksoni ovat keskivaikeita, maniat lähinnä hypomaniaa, jos sitäkään. Mieliala siis aaltoilee, mutta ilmeisesti sairauteni ei ole sieltä vaikeimmasta päästä.

Lapsia ei ole. Isäni ja sisarukseni tietävät suunnilleen, mistä on kyse. Äitilleni en ole puhunut, mutta eiköhän hän ongelmani huomannut jo nuoruudessani. Oma kokemukseni on, ettei kannata liikaa avautua etäisemmille ihmisille. Läheisille tietenkin on hyvä puhua suu puhtaaksi. Jos vastaanotto ei aluksi olekaan suopea, niin eiköhän aika heidät kouli. Valitettavaa on siis se, että läheistenkään ei ole helppo suhtautua asiaan. Onneksi omat läheiseni eivät ole ylireagoineet mihinkään suuntaan, vaan pikemminkin lähinnä sietäneet vaihtelevia mielialojani.

Lääkkeiden suhteen tieni on ollut karikkoinen. Kaikenmoisia troppeja on vuosien varrella tullut kokeiltua. Vasta tänä keväänä löytyi verrattain toimiva valmiste. Teho tosin voisi olla vielä hiukan parempi, mutta olen päättänyt mennä lääkkeiden kanssa minimilinjalla. Kukaan ei toistaiseksi tiedä, mitä ne vuosikausia käytettynä aiheuttavat. Itse epäilen, etteivät ne niin turvallisia ole, kuin valmistaja väittää. Kyse on käytännössä siitä, että valitsen kahdesta pahasta vähäisemmän. Ilman lääkkeitä masennun ja/tai ahdistun toimintakyvyttömäksi tai sitten sählään kaikenmoista, mistä ei tule valmista. Onneksi en ole kuitenkaan aiheuttanut järisyttäviä taloudellisia tai sosiaalisia ongelmia.

Haluan vielä noista lääkkeistä sanoa sen verran, että ennen näitä sielun ongelmia taidettiin hoitaa omatoimisesti alkoholilla. Juomisesta on viisasta pysyä erossa. Se todellakin syventää ongelmia. Minun on sekin pitänyt opetella, että jopa kohtuukäytöstä on haittaa. Ihan absolutisti en vieläkään ole, mutta vähitellen juominen on vähentynyt ja vähentynyt. Alkoholin aiheuttamiin ongelmiin verrattuna lääkkeiden haitat lienevät maltilliset.

Rohkeasti vain ryhmään mukaan! Vaikka olisit itse hiljaisempi, joku muu puhuu. Muiden kokemuksista voi olla paljonkin iloa. Itseltäni tosin ryhmäterapia lopahti kun en jaksanut kuunnella. En kuitenkaan tarkoita, etteikö arvokkaita kokemuksia ja hyvää tietoa ollut tarjolla. Sinne siis vain reippain mielin ja korvat auki!

 

Mulla diagnoisoitiin n. 5 vuotta sitten. Aluksi oli vaikeaa masennusta, ja sitten kaksisuuntainen. Lääkkeitä tuputettiin, ei ikinä psykiatrit jutellut mulle että missään mennään tms. Testejä vain ja reseptejä. Mä en halunnut syödä niitä. Lopetin lääkärissä käynnin, ja aloin miettiä elämää mitä mä haluan ja mitä mä teen. Sain kaksi lasta ja menin naimisiin, aloitin uuden alan opiskelun, harrastukset, muutin hiustyyliä, "elämänasennetta". Enää en ajatellut olevani masentunut, vaan alakuloinen elämään. Ja välillä ne mania jaksot oli vain sitä kun oli hyvä fiilis. Nykyään kaikki hyvin. Ei merkkejä masennuksesta tai maniasta. (paisti lievänä normaaleina elämän alakuloisuuksina ja iloina).

 

Kiitos vastauksestasi!

Mulla menee tällä hetkellä omasta mielestäni lääkkeitä ihan hulluna vaikka lääkäri sanoi lääkitykseni olevan "maltillinen". Syön siis kilpirauhaseen lääkettä (litium aiheutti vajaatoimintaa) ja siis syön litiumia, sertralinia, ketipinoria, melatoniinia, imovanea ja opamoxia. Unettomuuni on vaikeaa... Ollut teinistä saakka. Nyt nukun suht hyvin 30-60mg opamox, 7,5mg imovanea, 600mg ketipinoria ja 6mg melatoniinia. Litoa menee 900mg iltaisin. Sertralin aamulla 50mg ja thyrox 25mg.

Mulla maniat voi olla rankkojakin, en siis mieti/pysty hallitsemaan itseäni juuri lainkaan. Silloin menee alkoa paljon, palloilen milloin missäkin. Ihan tuntemattomien ihmisten seurassa. Hypoissa taas vaan puuhaan kotona paljon, leivon, siivoan, keksin lasten kanssa kaikkea kivaa, soittelen harvoille kavereilleni ja puhua pälpätän.

Pahimmillaan mulla meinas avioliitto mennä sekoilujeni vuoksi. Onneksi miehen ymmärsi homman eikä heittänyt pihalle.

Nyt mulla on aika tasainen vaihe menossa, lääkkeet jeesaa. Toivon että täämä olotila pysyy

Kiitos vielä kun kerroit kokemuksistasi. Kaikkea hyvää sinulle

 

Niin sen halusin vielä sanoa että nk. normaalitilassa en käytä alkoa ollenkaan. Se on aina vaan noissa pahimmissa manioissa.

 

Niin ja masennuksistani. Ne on välillä helpompia, välillä pahoja. Olen ollut osastollakin sen vuoksi. 2itsemurhayritystä takana. Toinen oli hilkulla. Olin jo lopettanu hengityksen.

Masennuksessa en tunne niin mitään. Olen täysin turta taikka ärtynyt kaikkeen. Haluan aina satuttaa itseäni (vuosiin en ole sitä nyt kyllä tehnyt). En jaksa peseytyä, en ottaa kantaa mihinkään, en puhua en olla. se on mustaa, kaikki mustaa ja toivotonta.

 

nosto

 

nostelen jos päivällä olisi muuta porukkaa kun eilen illalla

 

Nostan jos meitä kaksuuntaisia olisi enemmänäki Olisi vaan kiva kuulla muitten vointeja, mahdollista yliyöntejäja sillee. Tai masennuskausena, millasta sen? Mikä "pahinta" mitet saitesí vuosi tehnyt (yleensä maniavaiheessa)

Kiitos kaikille jos kertoilisitte kokemuksia.

 

Tämä ketju vahvistaa ajatukseni siihen että tämä täytyy vakavasti harkita..

 

"
Mulla maniat voi olla rankkojakin, en siis mieti/pysty hallitsemaan itseäni juuri lainkaan. Silloin menee alkoa paljon, palloilen milloin missäkin. Ihan tuntemattomien ihmisten seurassa. Hypoissa taas vaan puuhaan kotona paljon, leivon, siivoan, keksin lasten kanssa kaikkea kivaa, soittelen harvoille kavereilleni ja puhua pälpätän.
"
Tuossa seurustelin (tai ainakin yritin) naisen kanssa kolme vuotta joka sairasti tätä. Mania kaudella oli hurjaa menoa, ei näkynyt viikkoon kahteen, alkoa/miehiä vieraita paikkakuntia yms, Platessaann seurasi pari viikkoa masennusta joilloin ei pystynyt yhtään mihinkään, sitten jopa 6 viikkoa rauhallista jolloin oli aivan ihana ja "normaali" ja sitten taas uusi kierros.
Kaikki päättyi kun hänen lääkitystä vaihdettiin ja sitten meni 2 kuukaudessa aivan sekaisin ja osastolle ja kun sieltä pääsi niin tappoi itsensä. :-(
Oli työkyvytön ollut jo vuosia, lapset aikuisia.
Tylyä puuhaa.

 

Täällä yksi lisää. Hyvä kun nostit.

Sain diagnoosini 20-vuotiaana, kymmenen vuotta sitten. 13-vuotiaana todettiin masennus ja kun olin 20, psykiatri totesi että oireet ei nyt masennukseen täsmää. Suvussa on kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsofreniaa. Söin masennuslääkkeitä 13-19-vuotiaana ja silloin 20-vuotiaana aloitettiin Lamictal. 23-vuotiaana iski masennus mikä tosin sitten meni ohi 2 kuukaudessa lääkityksen ja liikunnan avulla. Mulla on myös päihdetaustaa ja silloin 20-vuotiaana oli myös päihdeongelmaa.

En aina edes muista sairauttani, eikä muista läheisetkään. Sitä yhtä masennusjaksoa lukuunottamatta on mieli pysynyt tasaisena koko ajan eli sopiva lääkitys löytyi heti. Terapiassa kävin silloin 23-vuotiaana.

Silloin 20-vuotiaana opiskelin ja sairauden takia keskeytin. Olin pari vuotta työelämässä. 23-vuotiaana taas opiskelin ja masennuksen takia keskeytin. Kelasta tuli jo eläkepaperit mutta hainkin töitä. Nyt olen ollut työelämässä koko ajan, lukuunottamatta äitiyslomaa välissä. Pitäisi taas lähteä opiskelemaan että saisi joskus ammatin.


Tätini, jolla on skitsofrenia, on ollut työelämässä 55-vuotiaaksi. Juuri jäi eläkkeelle. Kaikki muut suvun naiset ovat jääneet eläkkeelle 4-kymppisenä. Itse ajattelen että olisi ihanaa jos voisin olla työelämässä ihan oikeaan eläkeikään saakka. Työmoraali on meidän suvun naisilla kyllä kova ja mummo teki töitä kaupassaan vaikka olikin eläkkeellä.

Nyt luin aloituksesi tarkemmin. Mullakin masennusjaksot oli syvempiä, siksi ei kai osattukaan heti tätä epäillä. Maniajaksot sitten ilmeni päihteidenkäyttönä ja hillittömänä shoppailuna. Kiitos "rikkaan" poikaystävän (nyk. aviomiehen) ja ihanan anopin, en saanut ryssittyä raha-asioitani. Silloin 20-vuotiaana tosiaan tein paljon velkaa. Nykyinen aviomieheni, silloinen poikaystävä, kävi töissä ja elätti meidät muttei saanut velkojani maksettua ja ihana anoppi pelasti ja auttoi meitä rahallisesti. Ikuisesti olen kiitollinen vaikka rahasummat on jo maksettu. Ilman anoppia olisin menettänyt luottotiedot ja ilman miestäni olisin varmaan edelleen holtiton rahankäyttäjä. Palkka kun on aina ollut suht hyvä niin sitä ei edes tajua miten nopeasti se raha palaa. Ja siis sitä rahankäyttöäni minulle selitettiin tällä sairaudella, siksi otin sen esiin. Nykyään musta onkin sitten tullut ehkä liiankin pihi.

Lapselle en ole vielä kertonut sairaudesta (on alle kouluikäinen) mutta tietää että äiti ottaa lääkkeen joka ilta. Meidän äiti sai diagnoosin kun itse olin jo teini-iässä. Äiti kertoi meille aika pian. Käytiin äitiä katsomassa sairaalassa. Muistan että se oli helpotus kun tajusi ettei äiti tehnyt tekojaan pahuuttaan eikä tarkoittanut loukkaavia sanojaan, vaan se oli sairaus. Äidillä meni jo niin pahaksi että vaipui psykoosiin raskauksien aikana ja kärsi myös synnytyksen jälkeisistä masennuksista. Pelkäsin samaa omalla kohdallani mutta onneksi itse selvisin sekä raskaudesta että synnytyksestä ja "lapsivuodeajasta" ilman suurempia mielialanvaihteluja. Mitä nyt normaalia hormoni-itkua välillä.

Anteeks pitkä teksti, pääsin vauhtiin.

 

Vastaan vaikka en itse olen sairas, vaan anoppini. Tämä sairaus on kyllä täyttä helve¤iä läheisillekin!

Olen jaksanut anopin ´temppuja´viitisen vuotta. Sairauden myötä hänestä tuli todella itsekäs, eikä ymmärrä yhtään mitä voi tehdä lastenlasten aikaan. Ei ymmärrä tekojensa seurauksia.
Satuttaa itseään lasten nähden.
Ei ymmärrä edes katsoa kelloa; on joka paikasta myöhässä. Voi tulla kylään yöllä.

Kaikki sosiaalinen taito on mennyttä. Loukkaa ihmisiä mielellään.

Välit ovat nyt poikki. Tiedän että tukea pitäisi,eikä sairastumiselle mitään voi. Mutta en pilaa omaa elämääni tai lasteni elämiä kenenkään takia!!!!!!!!!

 

[QUOTE="mei";30266239]Vastaan vaikka en itse olen sairas, vaan anoppini. Tämä sairaus on kyllä täyttä helve¤iä läheisillekin!

Olen jaksanut anopin ´temppuja´viitisen vuotta. Sairauden myötä hänestä tuli todella itsekäs, eikä ymmärrä yhtään mitä voi tehdä lastenlasten aikaan. Ei ymmärrä tekojensa seurauksia.
Satuttaa itseään lasten nähden.
Ei ymmärrä edes katsoa kelloa; on joka paikasta myöhässä. Voi tulla kylään yöllä.

Kaikki sosiaalinen taito on mennyttä. Loukkaa ihmisiä mielellään.

Välit ovat nyt poikki. Tiedän että tukea pitäisi,eikä sairastumiselle mitään voi. Mutta en pilaa omaa elämääni tai lasteni elämiä kenenkään takia!!!!!!!!![/QUOTE]


:hug:

 

Toivottavasti teidän kilpirauhastanne on tutkittu tarpeeksi ennen diagnoosia tai lääkityksiä. Yleensä litium vie kilpirauhashormoonia kehosta ja aiheuttaa vajaatoimintaa. Hoitamaton vajaatoiminta taas aiheuttaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön kaltaisia oireita. Joskus nämä menevät sekaisin ja kilpirauhasen vajaatoimintaa hoidetaan kaksisuuntaisena, joka vain pahentaa sairautta.

 

[QUOTE="kkk";30266336]Toivottavasti teidän kilpirauhastanne on tutkittu tarpeeksi ennen diagnoosia tai lääkityksiä. Yleensä litium vie kilpirauhashormoonia kehosta ja aiheuttaa vajaatoimintaa. Hoitamaton vajaatoiminta taas aiheuttaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön kaltaisia oireita. Joskus nämä menevät sekaisin ja kilpirauhasen vajaatoimintaa hoidetaan kaksisuuntaisena, joka vain pahentaa sairautta.[/QUOTE]

Äidilläni oli vuosia lääkityksenä Lito ja nyt vuosi sitten todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Heti kun Lito vaihdettiin toiseen lääkkeeseen (en nyt muista lääkkeen nimeä), kilpirauhasen toiminta tasoittui. Lääkärit totesivat että Lito oli aiheuttanut vajaatoiminnan.

Itseltäni otetaan kilpirauhaskokeet aina kontrolleissa (mitkä on 1-2 vuoden välein) samalla kun otetaan maksakokeet.

 

5 v sitten diagnosoitu (2 tyypin). Sitä ennen lähes 15 vuotta oireita (keskivaikea krooninen masennus, hypomania, OCD jne). Söin muutamia eri lääkkeitä, joista lähinnä sivuvaikutuksia.
4 v sitten geenitesteillä löydetty syyt (geenivirhe, joka kohtuuyleinen pohjoismaissa ja Englannissa, aiheuttaa histamiinin ylituotantoa ja monie hivenaineiden tuotatannon ja kierron häiriöitä), nykyään monta vuotta täysin oireeton lisäravinteilla SAM-e, sinkki, B6 (P5P, Pyrodoxile). Suurin osa mielisairauksista johtuu kroonisista hivenaineiden puutoksista, mikä onkin loogista, jos lukee miten vitamiinit ja hivenaineet ihmiseen vaikuttaa. Toki kivempi lääkefirmoille myydä apatisoivia troppeja, jotka ei oikeasti paranna mitään, lievittää vain hiukan.

Enempää en tästä vänkää, pistän pari linkkiä jotka saa lukea jos haluaa. Ihmisillä kun tuntuu olevan joku käsittämätön tarve uskoa peruslääketiedettä ja pitää kaikkea muuta huuhaana. Itse olen täysin parantunut ja nautin siitä että olen voinut ja voin elää normaalia elämää, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1995. Cheers!

Major Mental Illness Biochemical Subtypes

Alternative Mental Health

 

Itellä ollu diagnoosi ehkä 7 vuotta nyt. Ei mitään ongelmia kunhan syö lääkkeensä eli ei vaikuta mihinkään. Jos ketipinorin unohtaa niin iskee unettomuus ja vainottu olo. Nyt ollaan väjän nostamassa annostusta kun mieliala on vähän alavireinen.