vieras
Meillä on kuopus ollut kipeänä ja tavallista enempi tietty saanut äidiltä ja isiltä huomiota, lääkettä ja syliä -mikä musta ihan normaalia. Samalla ollaan koitettu huomioida tätä esikoistakin kun hän sitten "heittäytyny" myös kamalan kipeäksi ja milloin on sattunut mahaan ja ei oo voinu syödä jne. Oon koittanu myös selittää jo 4v:lle että ei sais huijata et sattuu, kun sit ei tiedetä milloin on oikeasti kipeä jne jne.
Satuimpa sitten kertomaan äidille että esikoinen vaatii huomiota ja sanoo olevansa myös kipeä vaikka onkin ihan ok, niin johan se meinas tulla lankoja pitkin että kun sille PITÄÄ ANTAA SITÄ HUOMIOTA! Ja vaikka kuinka koitin selittää et joo joo, ollaan annettu jne. ni se vaan tivas et kun tulee kolmaskin ja teijän pitää jakaa sitä huomiota sitte jo KOLMELLE! Siis ihan mieletön raivoominen, vaikka halusin vaan keskustella asiallisesti asiasta jne.
Mulle vaan tuli sitte jälkeen päin tosi paha olo, kun aloin miettii et annetaanko me tarpeeksi huomiota, mun äiti ei näe lapsia kun kerran kaks pari tuntia viikossa, joten miten se voi sanoa mitä täälä tapahtuu ja syyttää noin et ei muka anneta. Mut ku se sanoi et ku kerranki kun oltiin sen luona ja kuopus oli kipeenä mun sylissä ni olin kuulemma vaan sanonu et menee isin syliin, kun minä pidän nyt kuopusta. Joka musta siis oli ihan loogista koska isi istui vieressä syli tyhjänä. Ja sit meitin sitä et ok, hakeehan se huomiota aina, siis tavalla ku tavalla, eikä aina pahalla tavalla, mut et loppuuko se hakeminen koskaan? Kuinka paljon huomiota sun pitää antaa ettei ne sitä enää sit lopulta kaipaa? En tarkota et se tääl joka päivä hyppis seinille ja tekis pahoja...vaan sellassia pieniä juttuja (vaikea selitttää).
KOhta syntyy kolmas niin onhan se sanomattakin selvää et se tarviii taas äidin tissiä ja huomiota kanssa ja silloin jää myös tämä kuopus "sen varjoon" joka tapauksessa edes vähän, vaikka kuinka koittasin kokoajan olla niille läsnä ja huomioida ni ihan väistämättä tällässiä tilanteita varmasti tulee. Eikö?
Musta on hassua, et ku mä oon esikoinen ni mun pikkusisko olia ina se kaikkien suosikki ja lellikki. SE oli se pienempi ja mun piti olla se isompi ja reippaampi ja ymmärtää.Ok, eihän se aina mukavaa ollu mut hengissä siitä selvittiin... eikä varmasti mun vanhemmat tehny sitä "tahalleen" tai asia ollu niin et ne ei ois antanu mulle tarpeeksi huomiota...en tiijä hitto...veti vaan niin mietteliääks.
Satuimpa sitten kertomaan äidille että esikoinen vaatii huomiota ja sanoo olevansa myös kipeä vaikka onkin ihan ok, niin johan se meinas tulla lankoja pitkin että kun sille PITÄÄ ANTAA SITÄ HUOMIOTA! Ja vaikka kuinka koitin selittää et joo joo, ollaan annettu jne. ni se vaan tivas et kun tulee kolmaskin ja teijän pitää jakaa sitä huomiota sitte jo KOLMELLE! Siis ihan mieletön raivoominen, vaikka halusin vaan keskustella asiallisesti asiasta jne.
Mulle vaan tuli sitte jälkeen päin tosi paha olo, kun aloin miettii et annetaanko me tarpeeksi huomiota, mun äiti ei näe lapsia kun kerran kaks pari tuntia viikossa, joten miten se voi sanoa mitä täälä tapahtuu ja syyttää noin et ei muka anneta. Mut ku se sanoi et ku kerranki kun oltiin sen luona ja kuopus oli kipeenä mun sylissä ni olin kuulemma vaan sanonu et menee isin syliin, kun minä pidän nyt kuopusta. Joka musta siis oli ihan loogista koska isi istui vieressä syli tyhjänä. Ja sit meitin sitä et ok, hakeehan se huomiota aina, siis tavalla ku tavalla, eikä aina pahalla tavalla, mut et loppuuko se hakeminen koskaan? Kuinka paljon huomiota sun pitää antaa ettei ne sitä enää sit lopulta kaipaa? En tarkota et se tääl joka päivä hyppis seinille ja tekis pahoja...vaan sellassia pieniä juttuja (vaikea selitttää).
KOhta syntyy kolmas niin onhan se sanomattakin selvää et se tarviii taas äidin tissiä ja huomiota kanssa ja silloin jää myös tämä kuopus "sen varjoon" joka tapauksessa edes vähän, vaikka kuinka koittasin kokoajan olla niille läsnä ja huomioida ni ihan väistämättä tällässiä tilanteita varmasti tulee. Eikö?
Musta on hassua, et ku mä oon esikoinen ni mun pikkusisko olia ina se kaikkien suosikki ja lellikki. SE oli se pienempi ja mun piti olla se isompi ja reippaampi ja ymmärtää.Ok, eihän se aina mukavaa ollu mut hengissä siitä selvittiin... eikä varmasti mun vanhemmat tehny sitä "tahalleen" tai asia ollu niin et ne ei ois antanu mulle tarpeeksi huomiota...en tiijä hitto...veti vaan niin mietteliääks.