Kaikki muut on vissin sitten vahvoja ihmisiä

paitsi minä.... Vaikka itse jätin mieheni niin silti olen itkeä tihrustanut jo 56tuntia, valvonu öitä ja pakannut tavaroita kasaan. On niin voimaton olo, paha mieli ja kamala tuska sydämessä, kaikki nämä vuodet meni kai hukkaan, menetin rakkaan ihmisen viinalle ja huumeille. Sitä katkeruutta ja vihaa, mitä saan katsoa jos yhdenkin väärän sanan sanon...

Eikä tämä tuska lakkaa kai ikinä, itken vain. Kaikki muistot satuttaa niin helvetisti, kaikki hyvä mitä on ollu. Antaisin ihan mitä vain, että saisin miehen takaisin entisenlaisena.

On niin paha olla että oksettaa... Pitää jatkaa pakkaamista. Halusin vain purkaa vähän tuntojani.... :ashamed:

 

:hug: :hug:

 

:hug:

 

:hug: :hug: :hug: :hug: :hug:

 

Ero on yleensä aina raskas vaikka olisi itse sitä halunnutkin. MUtta usko pois, kyllä se elämä siitä vielä iloksi muuttuu vaikka nyt se vaikuttaisi kuinka mahdottomalta ajatukselta. Anna ajan kulua rauhassa ja hanki muuta sisältöä elämääsi.

 

Ei, vaan kivulla me muutkin irrottaudumme.

Voimia, ja niin typerältä kuin tää nyt kuulostaakin; vuoden päästä tunnet jo toisin.

:hug:

 

Ei itkeminen sinusta heikkoa tee :hug:

Itke nyt niin paljon kun tarvitsee, kyllä sekin aika vielä tulee, kun jaksat taas hymyillä :hug:

 

Niin... Mitä sisältöä elämään tähän muuton keskelle hankin.... Lapsetkin menee äidille hoitoon kun en jaksa itse itkun ja pakkaamisen seassa... Ja toinen neiti purkaa kaiken minkä pakkaan. Kymmenen kertaa saa laittaa kaiken uusiksi. Isänsä lupasi vielä ottaa heidät mukaan anoppilaan, olikin sitten mennyt yksin ja sain kuunnella aamulla kolme tuntia itkua kun pettyivät. Miksi se jättää minut korjaamaan jälkensä ja hyvittelemään kun ei yllättäen hänen elämäänsä sovikaan lastenhoito. Miten siitä tyypistä tuli niin kylmä ja itsekeskeinen? Mitä tein väärin? Hoidin lapsia, joka välissä ujutin heitä miehellekin, huolehdin ruoan pöytään joka päivä, pyykkäsin ,siivosin... Mitä olisi pitänyt vielä tehdä ettei mies olisi alkanut juomaan niin paljon ja käyttämään aineita?
Minä tiedän että elämä jatkuu ja kohta on helpompi olo, tämä tuska vain on niin painostavaa ja kauheaa että tuntuu kuin ei selviäis edes tuntiakaan enää hengissä. ja miten saan tämän itkemisen loppumaan... Koko ajan kyyneleet valuu, valehtelematta tauotta. Eilen itkin kaupassakin ja kassakin kysyi onko kaikki hyvin...
Olenko ihan säälittävä... Viikonloppuna mies pyysi että autan hänet kuiville, sanoin että autan häntä sen verran mikä on vielä minun kannalta hyväksi, omaa elämääni en pistä likoon enää. Millään lailla.
Mutta tiedättekö, en ole koskaan asunut yksin. Se pelottaa. Että olenkin vastuussa yksin kaikesta, myös lapsista. Vaikka lasten kanssa yksin oloon olen tottunut, silti tuntuu ahdistavalta.
Ja minua säälittää mies, että se on pilannut kaiken. Vaikkei sitä myönnäkään. Syyttää minua, että itse olen halunnut erota joten häntä ei kiinnosta miltä minusta tuntuu. Ei tajua sitä, että eroan koska en halua todistaa hänen matkaansa helvettiin. Eikä ymmärrä vaikka sen sanon.
Taas tuli pitkä valituslitania.... :|

 

Voimia sinulle. Kyllä ne kyyneleet joskus kuivuvat, vaikka nyt ei siltä tunnukaan. Näytä itsellesi ja (ex)miehellesi, että hel*etti minähän pärjään!! Lapset sinulla kuitenkin on, heidän takiaan on vain jaksettava. Tsemppiä miljoona kiloa!!!

 

Älä syyttele itseäsi siitä mihin miehesi on ittensä ajanut... eiköhän mies ole itte viinan kurkustaan alas kaatanut. Tuskin olisit mitään voinut tehdä toisin etkä valitettavasti voi toista parantaa vaan siihen täytyy olla miehellä itsellään tahto parantaa elämänsä laatua. Elät vaikeita aikoja joten koita jaksaa. Päivä kerrallaan ja koita muistaa ettei lapset ymmärrä näitä asioita siinä suhteessa kuin aikuiset eli koittakaa asioista huolimatta elää suht normaalia elämää eläkä ainakaan rupea lapsille haukkumaan miestäsi sillä lapsille se on kuitenkin se rakas isä.
Jos yhtään lohduttaa niin mun oma äiti muutti ensimmäistä kertaa omilleen 50 vuotiaana pitkän avioliiton jälkeen. Ei varmasti ole ollut helppoa mutta niin tuo vaan on pärjännyt. Ja olen hiton ylpee äidistäni ja siitä miten on jaksanut. Nyt jos koska on aika kertoa ystäville tarviivansa tukea ja jos mahd niin vie lapset vaikka hoitoon hetkeksi niin saat surra rauhassa ja miettiä elämää eteenpäin kun lapset ei välttämättä ymmärrä miks äiti vaan itkee. Ja vaikka varmasti on raivostuttavaa kun yrittää pakata ja toinen purkaa sitä mukaa (tiedän tunteen... itellä samanlainen pikku apulainen kotona) niin ethän pura suruasi ja kiukkuasi lapseen sillä eihän se ole hänen vikansa että elämä riepottelee.

 

En minä lapsille pura kiukkua koskaan, näinä päivinä ei vain ole tuo sievästi sanominen auttanut mihinkään. Joten pakkaan vaan uudestaan ja uudestaan. Lapsilla on varmasti myös vaikeaa, kyllä ne vaistoaa ettei kaikki ole kunnossa. Osaksi siksi halusin että lapset menevät äidille ja isälle ainakin nyt yhdeksi yöksi.
Enkä myöskään hauku miestä, missään tilanteessa. Rakastan häntä niin paljon.
Ystäviä mulla ei täällä ole kuin yksi, sekin aika etäinen. Yksin tästä on selvittävä eteenpäin. Äitini kanssa en asioista puhu sillä haukkuu miestäni koko ajan, omasta mielestään varmasti ihan syystä mutta mulla siitä vain pahenee olo lisää.
Toivon että mies jonain päivänä käsittää virheensä ja selviytyy kuiville, että pääsen takaisin hänen kainaloon. On niin ikävä.

 

Ahdistavaa luettavaa. Älä jää mieheen kiinni, hän voi käyttää "sun rakkautta hyväks" ja pian tilanne on entisellään. Aloita kaikki alusta. Toivon, että löydät elämääsi arvoisesi miehen vielä joskus kun entiset haavasi on parantuneet.

 

voi, eihän me mitään vahvoja olla! ei kukaan ole. kuule, nyt sulla on kurja olo ja siksi pitääkin itkeä. jos yhtään lohduttaa, niin kokeile ajatella, että joku päivä vuoden-kahden päästä muistelet tätäkin aikaa. eli, päivät vaihtuu ja elämä jatkuu. ja se oikeasti jatkuu. voimia.

 

tiedän tunteesi todella hyvin. Se, että rakastaa toista hyvin paljon, mutta tietää et on erottava koska toinen käyttää kaikkia mahdollisia aineita. Kun on yrittänyt kaikkensa ja mikään ei ole auttanut, niin silti on sellainen olo että luovuttaa liian helposti. Kauhea pelko tulevaisuudesta ja kuitenkin toivo, siitä et ehkä vielä joskus....
No, minä voin vaan sanoa, että älä menetä itseäsi mut älä myöskään toivoasi.

 

Sinä et pysty miestäsi parantamaan, vaikka hän pyytäisi. Voit ohjata hoitoon, mutta sen jälkeen hänen on itsensä päätettävä elääkö ihmisen elämää keskuudessanne vai alkaako haudata itseään elävältä. Sillä sitä se on huumeiden kanssa -siinä tekee suoramaksusopimuksen Kuoleman kanssa.

Koska sinulla ei ole ystäviä, pyydän sinua hakeutumaan neutraalin kuuntelijan pakeille. Ei ole mikään ihme, että alkoholistin ja narkomaanin kanssa elänyt ihminen masentuu itsekin. Sulla on todellinen kuorma hartioillasi. :hug: Avun hakeminen ei vaikuta mihinkään, mitä suunnittelet tulevaisuudessa tekeväsi negatiivisesti vaan positiivisesti.

Kerro lapsillesi tilanne. Kerro totuudenmukaisesti -kerro myös mitä tunnet. He ottavat sinut äitinä aivan sellaisena kuin sinä nyt olet. He rakastavat ja tarvitsevat sinua. Pyydä äitiäsi lopettamaan miehen mollaus lasten kuullen.

Pidä yhteyttä miehesi vanhempiin, jos he jaksavat ja ovat sellaisia ihmisiä, jotka voivat välillä ottaa lapsia luokseen -luota lapsesi heidän luo vaikka muutamaksi tunniksi.

Anna itsellesi aikaa aloittaa elämän kokoaminen. On varmaan kaikille kuitenkin hyvä, että saat elää lasten kanssa ilman alkoholin ja huumeiden tuomaa epävarmuutta. Varmaan se helpottaa myös miehesi elämää, tietoisuus siitä että te olette turvassa. Kerro se miehellesi, jos vain hän jaksaa kuunnella.

Toivon sinulle ja lapsille kaikkea hyvää, toivottavasti myös lastesi isä saa asiansa järjestymään. :hug:

 

Miehen vanhemmille en saa asioista puhua, heillä on itsellä 9lasta kotona pyörimässä, tuskin jaksavat edes näitä meidän tyttöjä sinne ottaa. Niin ja kun mies sanoi etteivät he jaksaisi kantaa sitä taakkaa jos kertoisin heille mikä on miehen tilanne. Ovat muutenkin kaukaisia ja välit vähän niin ja näin. Sitä aikaahan tässä on niin vaikea ottaa, omatkin vanhemmat ovat jo vanhoja eivätkä jaksa. Ahdistaa sekin että nyt pitäisi jaksaa yhden päivän aikana koota itsensä....

 

Voimia ja jaksamista.Päivä kerrallaan.

 

Minäkin pakkaan, mutta en menettänyt viinalle tai huumeille. Menetin nuoruudelle.

Meillä 2v. lapsi ja tulin raskaaksi heti seurustelun aloitettuamme. Näihin asti jaksettiin, ennen juhannusta erottiin.

Mies täytti juuri 24v. itse olen vähän vanhempi.

Hänellä oli juoksut juoksematta, joten päästin vapaaksi.

Miksi tuntuu niin pahalta vaikka itse tein lopun ja tiesin että näin on parempi???

 

paitsi minä.... Vaikka itse jätin mieheni niin silti olen itkeä tihrustanut jo 56tuntia, valvonu öitä ja pakannut tavaroita kasaan. On niin voimaton olo, paha mieli ja kamala tuska sydämessä, kaikki nämä vuodet meni kai hukkaan, menetin rakkaan ihmisen viinalle ja huumeille. Sitä katkeruutta ja vihaa, mitä saan katsoa jos yhdenkin väärän sanan sanon...

Eikä tämä tuska lakkaa kai ikinä, itken vain. Kaikki muistot satuttaa niin helvetisti, kaikki hyvä mitä on ollu. Antaisin ihan mitä vain, että saisin miehen takaisin entisenlaisena.

On niin paha olla että oksettaa... Pitää jatkaa pakkaamista. Halusin vain purkaa vähän tuntojani.... :ashamed:

 

kurjan ikävää että noin käynyt. :hug: voimia

 

voimia sinulle :hug:

 

Mikäs on vointi ap:lla???

 

Ero on yleensä aina raskas vaikka olisi itse sitä halunnutkin. MUtta usko pois, kyllä se elämä siitä vielä iloksi muuttuu vaikka nyt se vaikuttaisi kuinka mahdottomalta ajatukselta. Anna ajan kulua rauhassa ja hanki muuta sisältöä elämääsi.

...mä olen jopa kokenut, että ero on raskaampi, kun sen päätöksen joutuu tekemään itse. Kun joutuu jätetyksi, on helpompi vaan surra ja vihata sitä jättäjää.
Jätetty saa "syyttää" vain itseään, jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Voimia ap:lle. Aika parantaa, oikeasti! :hug:

 

Elämä jatkuu, muista. Tämän kun käyt läpi ja pääset yli, huomaat kuinka olet vahvempi ja miten paljon olet ihmisenä henkisesti kasvanut. Alku ei oo helppo mutta kirkastuu kun tulee useampia vuosia tapahtuman väliin.

 

moi! minäkin pakkailen, muutto viikonloppuna ja syyt aikalailla samat kuin sinulla. itku on herkässä, juuri mietin että kauankohan menee ylipääsemiseen kun toista kuitenkin vielä rakastaa.. ja miten pahaa tekee nähdä tulevaisuudessa yms. samalla huoli siitäkin, että repsahtaako mies entistä pahemmin kun ei ollakaan lapsen kanssa enää kotona. nyt on ollut edes joku syy olla välillä selvinpäin. sattuu niin saatanasti. eikä yhtään lohduta se, että VUODEN päästä on varmasti parempi mieli..

minä vaihdan asunnon lisäksi paikkakuntaa, täällä ei ole kuin mies, enkä yksin lapsen kanssa jaksa käydä läpi tätä eroa. en tiedä toivunko tästä ikinä, vai odotanko loppuelämän vain sitä, että milloin mies tulee järkiinsä ja kaikki on taas niinkuin ennen..