kaikille äideille tai äideiksi ryhtyville kysymyksiä...

["miumau"]

toivottavasti jaksatte lukea. haluaisin ihan rehellisiä, omia mielipiteitä tähän palstan jatkoksi teiltä kaikilta äiteiltä tai samaa ajattelevilta.

mä olen tänä vuonna 27 vuotta täyttävä "tytöntyllerö", ja oon miettinyt mieheni kanssa lasten hankkimista. kukaanhan ei siis pysty kertomaan siunaantuuko niitä vai ei, mutta tällä hetkellä puhutaan jos-muodossa. jos sitä alkaisi kokeilemaan ja jos lapsia siunaantuisi...

mulla ei vaan ole mitään erikoista vauvakuumetta, mutta ei myöskään sellaista oloa että ei missään nimessä lapsia. olen aika neutraali, jos niin voisi sanoa. ja tää puheenaihe meille nyt on lähinnä tullut siitä, että tosiaan tuo ikäkello tikittää. jos saan lapsia, haluaisin saada niitä ennen 30 ikävuotta ihan jo terveydellisistäkin syistä. ikärasismi en ole, mutta kaikkihan tiedämme, että mitä vanhemmaksi tulee, sen enemmän riskejä raskaudessakin on... mutta mistä tietää haluaako lapsia/kannattaako niitä "hankkia"? oletteko te tienneet? kertokaa loksahtiko elämän palikat paikalleen lasten saatuanne? oliko vauvakuumetta vai tuntuiko lasten saaminen seuraavalta luonnolliselta asialta? vai oliko sama tilanne kuin minulla mutta lähditte vaan kokeilemaan?

tässä kuitenkin taistellaan ikää vastaan ja 10 vuoden päästä jos havahdunkin, että oma lapsi olisi ihana asia, niin asialle ei ehkä voi enää tehdä mitään. eli melkein nyt pitäisi alkaa päätöksiä tekemään. toisaalta nautitaan kahdestaan olosta (koiran hoitaminenkin välillä on tarpeeksi) ja voidaan mennä ja tulla miten halutaan.. toisaalta puhutaan aika paljon lasten saamisesta; miten ne antaa paljon takaisin, mutta toisaalta miten TOSI ISO juttu ne ovat ja miten paljon sitovat elämää tietyllä tapaa. en halua kuulostaa karskilta, mutta syljen näitä ajatuksia tähän samaan tahtiin kuin sylki niitä suuhun tuo

haluaisin kuulla teidän äitien mielipiteitä lapsista ja lasten saamisesta. miten muutti elämää, oliko oikea päätös yms. mulla on vaan sellainen olo, että miksikäs ei? mut lapsesta ei ole sitten palautusoikeutta kuten jostain yhden koon pieneksi jääneestä paidasta. mies sanoo, että joka toinen päivä olisi kiva saada lapsia ja joka toinen päivä ei. ota siitä sitten selvää lapsirakkaita ollaan kyllä molemmat. onko jotain syitä tehdä lapsia teidän mielestä? mitkä ovat olleet teidän syyt ja missä vaiheessa elämää lapsenne saitte? monet palstat sanoo, että lasten saaminen on itsekästä.. voiko se muuta ollakaan? joku sanoo, että lapsia ei kannata tähän pilaantuvaan terrorismimaailmaan tehdä kärsimään meidän aikaansaannoksista. mutta eikö asioilla ole aina kaksi puolta? Eikö sen voi myös ajatella niin, että antaa jollekin ihmiselle tsäänssin nauttia tästä maailman ihanuudesta? eihän täällä kaikki nyt niin perseestä ole...

tässä vähän ajatuksia. kiitos keskusteluun osallistuneille

 

["Maria"]

no tulin vahingossa raskaaksi 21 vuotiaana 3 kk tapailun jälkeen.Minulle oli heti selvää että aion selvitä lapsen kanssa ja haluan sen. No nyt 6 vuotta myöhemmin meillä on toinen yhteinen lapsi. Koskaan en ole katunut lapsia. Ne antavat niin paljon. En ole koskaan kyseenalaistanut sitä olenko hyvä äiti.tiedän että olen ja olen todella kiitollinen ihanista lapsista.niiden olemassa olo on ihme <3

 

["miumau"]

 

["minä vaan"]

Meille sopii varmaan parhaiten tuo kuvailusi seuraavasta luonnollisesta askelesta. Menitiin naimisiin, oltiin oltu yhdessä jo nelisen vuotta, ikää oli +/- 30 vuotta jne. Erityistä vauvakuumetta ei ollut, muiden lapsista en erityisemmin pitänyt, mutta ajattelin, että omasta ja mieheni yhteisestä varmasti pitäisin.

Nyt lapsia on kaksi ja näin jälkikäteen ainoastaan voin todeta, että vaikka olisimme varmasti lapsettomina viettäneet mieheni kanssa onnellisen elämän, niin todella paljosta olisimme jääneet paitsi. Raaskauden aikana pikkuhiljaa vauvakuume kasvoi ja heti syntymän jälkeen äitiys tuntui mulle maailman luonnollisimmalta asialta. Nykyään myös muiden lapset on ihania!

Pointtini siis oli se, että vanhemmiksi kasvetaan sitten sen tosiasian myötä, kun niitä lapsia on oikeasti tulossa. Ei tarvitse odottaa täydellistä tunnetta etukäteen.

 

[pha]

Mulle lasten hankinta oli järkikysymys. Vauvakuumetta en potenut, mutta lapsettomaksikaan en halunnut jäädä, joten kun ikä alkoi lähennellä kolmeakymppiä, niin toimeksi vaan ilman sen kummempia jahkailuja. En ollut edes lapsirakas, mutta luotin siihen, että luonto hoitaa asian ja näin myös kävi. On ollut ihan mahtavaa oppia lasten kautta uutta ja huomata, kuinka erilainen ihminen on nyt kuin ennen lapsia. Persoonani on toki sama kuin ennenkin, mutta olen viisastunut ja muuttunut tunteellisemmaksi kuin aiemmin.

Palautusoikeutta en ole koskaan lapsilleni toivonut, vaan päin vastoin haluaisin hidastaa ajan kulua, jotta varmasti ehtisin nauttia lasteni ihanuudesta pitempään. He eivät ole elämän suola, vaan suurin ja rakkain projektini, jolle uhraan mielelläni leijonanosan ajastani.

 

["vieras"]

mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta tai tunnetta että olisin halunnut lapsia, vahingossa tulin raskaaksi ja en edes harkinnut aborttia. en jotenkaan usko että kukaan tuntee olevansa valmis äitiyteet sen kummemmin. Elämä on aika erilaista kuin ennen mutta paljon parempaa

 

["vieras"]

Olen raskaana, ekaa kertaa. Olen aina halunnut lapsia, montakin. Olen nyt 23, miehen kanssa ollaan oltu yhdessä 4 vuotta. Tulin heti raskaaksi kun päätettiin että saa tulla. Sitä ennen oli kova vauvakuume. Raskauden alussa iski kova kriisi ja halusin perua koko jutun mutta kun kuulin ja luin että se kuuluu asiaan, niin rauhoituin vähän. Nyt raskaus on jo aika pitkällä ja vauvakuume vaan nousee, odotan kovasti jo synnytystä.

Mitä odotan äitiydeltä... no se on kuulemma todella rankkaa ja mikään ei tule menemään niinkuin kuvitteli, mutta en mä ihan mustavalkoisesti siihenkään usko. Uskon että olen pohjimmiltani hyvin äidillinen tyyppi ja tähän hommaan tarkoitettu, aina olen siitä haaveillut. Lastenhoitokaan ei ole ihan vierasta. Varmasti tulee olemaan rankkaa, mutta rakkaus omaan lapseen lienee sen verran suurta että se siitä rankkuudesta

 

["jopo"]

Minä kanssa tulin vanhingossa raskaaksi 3kk:n seurustelun jälkeen. Mulle oli heti selvää, että pidän lapsen vaikka sitten yksin. Onneksi kuitenkaan yksin ei tarvinnut olla, koska mies jäi vierelle Enkä kyllä ole katunut hetkeäkään lapsen saamista suhtnuorena.
Kyllä se vauvakuume ehtii kasvaa siinä raskausaikana, vaikka etukäteen ei olisikaan kuumeillut. Äidiksi kasvetaan lapsen mukana, kukaan ei ole valmis vanhempi silloin kuin suunnittelee raskautta

 

["Joops"]

Vauvakuumeen jälkeen sain esikoiseni 26-vuotiaana. Henkisesti ja fyysisesti raskainta, mutta samalla mahtavinta ja ihaninta, mitä olen elämässäni kokenut!
Jos lapseni olisi ollut täysin terve niin kaikki olisi ollut vielä täydellisempää.

 

[kökköliini]

olin 27v kun tapasin mieheni ja alusta asti oli minulle selvää että haluan lapsen. mutta miehellä ei ollut niin väliä lähteekö se mukaan vai ei, tulin raskaaksi 6kk tapaamisesta ja mieskin oli kihlannut minut 2kk aikaisemmin. nyt meillä on kaksi lasta ja naimisissa ollaan oltu 4kk. yhdessä reilut 5vuotta.

olin aina halunnut lapsia, ihan niin kauan kuin muistan. mutta ikinä näihin "kuviin" ei mahtunut mukaan sitä isää, en siis halunnut miestä vain lapset.
mutta mies jonka sitten tapasin ja jonka kanssa harrastin ensimmäisen kerran seksiä otti jäi pysyvästi luokseni vaikka voin sanoa että helppoa hänellä ei ole ollut

lapset on parasta mitä minulla on ikinä ollut ja heitä en ole enkä toivottavasti tulekaan ikinä katumaan. tässä on saanut itsekin kasvaa aikuiseksi mutta sopivasti on edelleen lapsellisuus pysynyt äidissäkin mukana.

ja vaikka nykymaailma on mitä on niin toivon että osaan sopivasti suojella lapsiani vaaroilta, mutta en kuitenkaan liikaa ihan kaikelta, koska vahingoista saavat hekin oppia joissakin asioissa.

en nyt tiedä että vastasinko loppujen lopuksi kysymykseen vai en

lisään vielä, että ei se aina niin auvoisen ihanaa olluut, sairastuin molempien aikana masennukseen. tai oikeastaan sairastuin siihen esikoisen aikana ja kun toinen syntyi 2v päästä niin masennusta kesti kolmisen vuotta. ja se oli melkoista rtämpimistä kun kävin läpi sen ilman ulkopuolista apua. mutta silti vauva-ajoista on ihania muistoja ja lisääkin lpasia voisin muuten tehdä mutta en halua enää kokea tuota masennusta. ja ikääkin alkaa jo olla liikaa.

 

["miumau"]

onpas mukavaa, että olette jakaneet ajatuksianne. näyttää siltä, että äitin rakkaus lapsiaan kohtaan on jotain mitä en itse vielä ymmärrä.. toivonmukaan joku päivä sitten mutta kukaan teistä ei näy katuvan hetkeäkään lapsiaan (olipas rankasti sanottu) ..on se vanhemmuus varmaan rankkaa. mietin sitä paljon, kun tuntuu että stressaan muutenkin monesta muusta asiasta, että miten sitten stressaan kun saan lapsia (jos saan).. mutta niin moni puhuu tuosta äidin rakkaudesta, että onhan se varmasti aika uskomaton asia ja ymmärtää vasta sitten kun on lapsia. onhan se luonto jännä asia kun näitä asioitaan järjestelee, ja pieni ihmehän se on kun lapsi syntyy

mutta kai mekin siitä sitten jotenkin selvitään, jos kaikki muutkin! kiva tytöt, kun kirjoittelitte. saatte toki jakaa ajatuksianne enemmänkin

 

["tuleva äiti"]

Miltä sinusta ap tuntuisi jos joku sanoisi että et voisi saada lasta, tai miehesi ilmoittaisi ettei haluakaan lapsia? Jos tuntuu, että et sinä sitä haluaisi... Niin siinäpä vastaus näin kielteisen kysymyksen kautta. Minulla vauvakuume alkoi tosissaan vasta kun jätimme ehkäisyn pois. Mutta koska olin seurustelu alkaessa jo 30 puhuimme mahdollista perhehaaveista jo silloin... En olisi halunnut alkaa vakavaan suhteeseen jos mies olisi ilmoittanut silloin ettei koskaan halua lapsia. Eli jollain tasolla olin miettinyt asiaa... Juurikin ikäni takia. Perheen perustaminen tuntui seuraavalta luonnolliselta asialta. Silti suurin muutos oma-keskeisestä elämästä vauvakeskeiseen elämään on vasta edessä. Raskaus kyllä valmistaa (hormonit heittelee, itse pohtii asioita, lisää uuden henkilön suunnitelmiin jne). Itseasiassa vauva on jo elämäni keskipiste ajatusten tasolla, ja se tuntuu kyllä "oikealta". En siis seuraavaan pariinkymmeneen vuotteen lakkaa miettimästä, voihan lapseni hyvin tämä alkoi heti alkuraskaudesta...
Jos ette "vastentahtoa" lasta tee niin tuskin sitä kadutte. Pitäisi olla vaan valmiina muuttumaan tarpeiden mukaan... Ja sehän nyt aina vaatii hieman 'töitä'. Mukavaa kevättä

 

["Vesipeto Surku"]

Mun vastaus ei ehkä ole ihan niin valoisa kuin ylläolevien. Mutta haluan kertoa kuitenkin oman näkökulmani.
Mulla oli joskus parikymppisenä kamala vauvakuume, seurustelin silloisen miehen kanssa seitsemän vuotta. Tällä kihlatulla ei ollut vauvakuumetta ja sanoi aina että ensin opiskelut ja työt ja oma koti ja sitten harkitaan. Noh, se suhde kaatui ja vauvakuume katosi, aloin viettää melkoisen railakasta sinkkuelämää. Lapset ja perhe olivat todella kaukaisia ajatuksia.
Jokusia vuosia myöhemmin tapasin nykyisen aviomieheni ja ihan parien treffien jälkeen jo käytiin läpi molempien haaveita tulevaisuudesta ja kävi ilmi että mies haluaa lapsia, sitten joskus.
Noh, parin seurusteluviikon jälkeen huomasin että olin unohtanut usemman pillerin lätkästä ja olin ihan kauhuissani. Yllätyksekseni mies sitten tokaisi että mitäs jos jätät kokonaan pois. Ja siitä yhdeksän kuukauden päästä syntyi esikoisemme
Esikoisen vauvavuosi oli rankka. En muista siitä paljoakaan. Vauva nukkui vähän, pätkissä ja nukahtaminen oli vaikeaa. Muistan itkeneeni monet itkut yön yksinäisinä tunteina vauvan vain huutaessa. (mies vuorotöissä) Ajattelin silloin etten ehkä koskaan halua toista kun on niin rankkaa. Mutta kas, kun poika täytti vuoden niin elämä helpotti. Ja tuli vihdoin vuoro sille mahtavalle äidinrakkaudelle ja sydämeni oli pakahtua kun tajusin että MINÄ olin tuon ihanan lapsen äiti ja sain herätä hänen vierestään joka ikinen aamu :heart: Vähitellen syksyn mittaan kypsyi ajatus että sisarus olisi ihana ja tulinkin raskaaksi jälleen melko nopeasti. Laskettu aika olisi ollut sama kuin esikoisen. Toinen raskauteni päättyi kuitenkin tuntemattomasta syystä raskauden ollessa jo puolessa välissä ja voin sanoa että kuolleen pienokaisen synnyttäminen ja oman lapsen hautaaminen ja sitä seuranneet kuukaudet olivan kauheinta ja mustinta aikaa elämässäni. Sitä suurempaa pimeyttä en osaa kuvitellakaan.
Kun yhden lapsen olin jo elävänä saanut, tiesin mitä olin menettänyt ja tyhjä syli huusi tytärtään.

Tuon tapahtuman jälkeen mietin että olenko valmis uuteen menetykseen. Jaksanko jos kaikki ei menekään hyvin.. Ja kun siihen vastaus kuitenkin oli sekä miehelläni että minulla kyllä, niin lupa kolmannelle vauvalle annettiin tulla. Ja sittemmin myös neljännelle.

Mutta ensimmäistä ja toista odottaessani mietin miten jaksan lapsen kanssa, kolmatta ja neljättä odottaessani mietin miten selviäisin ilman heitä.

Nyt meillä on kolme elävää lasta ja elämä on todella erilaista kuin ennen lapsia. Rankkaa, rajoittunuttakin. En ainakaan itse osannut käsittää lapsen sitovuutta ennenkuin äidiksi tulin. Ja välillä vitsinä miehen kanssa heitetään että "mitä ihmettä sitä tuli ajateltua".. Mutta tämä on matka mitä yhdessä lasten kanssa kuljetaan ja matka jonka aikana kaikki yhdessä kasvetaan.

En hetkeäkään (no okei, jokusen naama punaisena huudetun voisin vaihtaa..) vaihtaisi pois. Ja lapseni ovat ihmeellisintä koko pienessä maailmassani enkä oikeastaan ymmärrä miten me ollaan saatu jotain noin ihanaa aikaiseksi.

Munkin "neuvo" on miettiä asiaa niin päin että mitä jos saisit nyt tietää ettet voisikaan saada lasta? Miltä tuntuisi viettää loppuelämä ilman lapsia..?

Vanhemmuus on elämän mittainen projekti eikä kukaan koskaan tule siinä valmiiksi.

 

[Virvaliekki]

Lasten saaminen lähtee minusta (lue: lähti minun kohdallani ainakin) siitä itsekkäästä halusta itse saada lapsi. Halusta nähdä se oma lapsi, hoitaa sitä. Kantaa mahassaan. Mietin suht pitkän yritysajan aikana paljon maailman tilaa: voiko tänne tehdä uutta ihmistä, kun en voi mistään tietää miten maailman käy? Kun maailmassa on jo niin paljon lapsia, joilla ei edes ole äitejä. Kun en voi mitenkään taata hänen olevan elämässään onnellinen. Vietin unettomia öitä miettien kulutushysteriaa, jonka osallinen olen itsekin. Sulavia jäätiköitä, paahtavia aavikoita, kääntyvää golf-virtaa. Enhän minä edes osaa viljellä, jos sellainen tulisi eteen!

Mutta minä niin halusin sen lapsen. Ja kun yritys kesti pidempään, halusin kovemmin. Sitten kun oli raskaana, olin hetken kauhuissani "enhän minä osaa olla kenenkään äiti!" Ja kun jouduin raskauden viimeisellä kolmanneksella osastolle varomaan liian aikaista synnytystä, oli aivan surkea olo. Olisin halunnut oman äitini syliin, en minä osaa kenellekään äidiksi ruveta.

Nyt minulla on kaksi lasta, ja äitiys on arkipäivää. Lapsista on paljon työtä, eikä montaa hetkeä aloillaan voi olla. Hermo menee johonkin liki päivittäin ja välillä todella kaipaa hengähdystaukoa. Samalla aikaa lapset ovat paras asia elämässäni, en kuunaan voisi heistä luopua. He ovat tuoneet elämään sellaista onnea ja rikkautta, jota en olisi voinut kuvitellakaan. Olen paljon tasapainoisempi ja varmempi ihminen nyt lapsia saatuani. Paikka elämässä on löytynyt, jotenkin.

Lastentekoon ei kannata ryhtyä, jos ei niitä oikeasti sydämestään halua, sillä se sitoumus on elämänmittainen ja pesti on rankka. Toisaalta se tosiaan on yksi arvokkaimpia asioita omassa elämässäni, joten en voi olla suosittelematta.

 

[kymmenen vuotta vanhempi]

Kuvailet normaaleja ambivalentteja tunteita, jotka kuuluvat psykologisesti vanhemmuuteen valmistautumiseen. Minusta ajatuksesi ovat juuri sellaisia, että olisit ihan valmis ryhtymään äidiksi. Äitiys sitten itsessään on sellaista miksi sen itse luot. Se voi olla parhaimmillaan sitä onnen tunnetta lapsestasi, mutta myös ruuhkavuosien selviytymistä, toisin sanoen elämää. Lapi muuttaa elämää siten, että otat osaa lastasi koskeviin asioihin elämässä, näin et tekisi jos sinulla ei lasta olisi, mutta et sitä siinä kohtaa edes mieti, koska pidät asiaa luonnollisena kun sinulla on lapsi. Itse sain lapseni ilman mitään vauvakuumeita. Olin päättäväinen suorittaja kymmenen vuotta sitten. Missiona oli mies ja perhe. Läysin miehen, menin isosti naimisiin ja luonnollisena jatkumona oli lapsen hankinta. Raskautta olen halunnut vahvasti mutten ole ikinä vauvakuumeillut. Toki pidän vauvoista. Oma lapseni on rakkain asia tietenkin minulle maailmassa, ei siihen tarvita mitään ylenpalttista vauvakuumetta, että lapsi oli parasta mitä sinulla on, se rakkaus tulee kuitenkin omaa lasta kohtaan. Monta asiaa on ehtinyt jälkeenpäin jossitella, mutta lapsenhankintaa ei voi koskaan katua!

 

["tepa"]

meilläkin oli niin että lapsesta puhuttiin mutta ei ollut mitään hirveää vauvakuumettakaan, sit ykskaks olinkin raskaana. no nyt on lapsi ja kyllähän se elämää muuttaa, ei tosiaan voi olla ja mennä miten haluaa vaan siinä lapsessa on kiinni sen 24 tuntia vuorokaudessa, lapsen ehdoilla mennään ainakin ensimmäiset vuodet. välillä on todella rankkaa ja kaipaa sitä aikaa kun sai olla ja mennä miten lystäs. ja tällä tarkoitan myös sitä että kotonakaan ei saa esim olla koneella just sillon kun tahtoo tai tehdä ruokaa rauhassa vaan joku roikkuu ja vaatii huomiota kokoajan mutta en kadu että lapseni olen tehnyt, maailman paras asia on ehdottomasti vaikka välillä väsyttää, jos lapseni pois vietäis niin eihän mun elämässä olis enään mitään järkeä! ja kyllähän sitä omaa aikaa saa sit välillä jos on isovanhempia esimerkiksi jotka lasta hoitaa

 

["vierailija"]

sain ekan lapseni 20vuotiaana, oltiin miehen kaa tapailtu päälle puolvuotta ei mitenkään vakavahenkisesti. ilmoitin sitten että mun tyyliin ei kuulu abortti, etten suostu sellasta tekemään, että olet mun kanssa tai olen yksin niin asia ei muutu mitenkään. no nyt meille tulee sitten toinen lapsi. olen aina tiennyt että lapsia haluan mutten tiennyt saavani niitä näin nuorena. toki sen ei pitäisi olla yllätys että jos erehtyy ilman ehkäisyä puuhailemaan .. mies halus olla mukana vaikka se oli aika pitkään suhteellisen kauhuissaan, asiaa tais helpottaa sitten kaverin juuri syntynyt lapsi. kyllä kerkes ite monta kertaa 9kk aikana miettimään että mitä hittoa oon tekemässä. ei olla kyllä kaduttu kertaakaan mutten väitä ettei olis niitä vaikeita päiviä ollut. itse en yli 30vuotiaana halua tehdä juurikaan samoista syistä enää lapsia (riski ryhmään kuuluminen jajajaajaja) ja haluan kyllä nelikymppisenä alkaa pikku hiljaa öisin nukkumaankin! eletään nytkin täysillä tätä elämää ja se on tässä ja nyt, mutta myöhemmin sitten odottaa toisenlainen. en väitä että kaikki naiset haluaisivat lapsia, mutta tekstiäs lukiessa uskon kyllä että teille on tulossa se vielä. ei kaikki koe hirveetä vauvakuumehuuma, ei tartte olla kurkkimassa toisten vaunuihin ja heti lähtee kiertelee lastenvaate osastoja huokailemaan ihastuksesta. tähän on vaikeaa sanoa mitään oikeasti joka pistäis ajattelemaan, harvemmin tälläistä kautta pystyy vaikuttamaan toiseen aidosti.

 

[Päättämätön]

Olen pähkäillyt samoja asioita kun ketjun aloittaja viimeiset 6 vuotta (olen nyt 34v). En ole päätynyt mihinkään lopputulokseen (voi olla, että ratkaisu tulee itsestään kun aika loppuu kesken). Tämä ei nyt ole oikeastaan vastaus alkuperäiseen kysymykseen, vaan pohdiskelua samasta aiheesta vähän eri näkökulmasta.

Joku edellä sanoi, että lastentekoon ei kannata ryhtyä, jos ei niitä oikeasti sydämestään halua. Minä en vaan jostain syystä tiedä, ovatko nämä ajatukset lähtöisin omasta halusta vai siitä, että yleisen käsityksen mukaan "lapsia kuuluu hankkia".

Osittain esteenä on jo oma ikäkin mutta myös se, että en koe olevani hyvää äitiainesta. Talo on aina kauheassa siivossa ja syödäänkin milloin sattuu ja mitä sattuu. Tuntuu, että lapsiperheessä kodin pitäisi olla siisti ja arjen säntillistä, mutta tuskin se lapsentulo minua miksikään kodinhengettäreksi muuttaisi? Lastenhoidostakaan ei ole mitään käsitystä, kun olen itse ainoa lapsi eikä ole kavereitakaan, joilla olisi lapsia.

Miehen mielipide lastenhankinta-asiaan on "mieluummin ei, mutta jos olet ihan tosissasi niin voin suostua". Eli päätös on ihan omilla harteilla ja kaikki seuraamukset saa kantaa itse. Mietinkin aika paljon, pärjäisinkö kaikesta yksin, jos se siihen menisi.

Jos siis järkisyyt pistetään riviin, niin omalla kohdallani oikea vastaus olisi unohtaa koko juttu. Silti se pyörii mielessä joka päivä. Aloittajalle voisi siis oikeastaan sanoa, että jos tuntuu, että ehkä haluaisi lapsia eikä niitä silti ala yrittämään, niin viiden vuoden päästä todennäköisesti tuntuu siltä edelleen, eikä se päätös siinä vaiheessa ole yhtään sen helpompi.

 

[Vaahtokarkkiaurinko]

Mun ensimmäinen raskaus on kaikista kolmesta ainoa yritetty, oikein ajoitettu, ajateltu ja tekemällä tehty. Se menikin metsään (jäi tuulimunaksi) ja sen jälkeen päätettiin pitää tauko koko hommasta. Kokonaisuudessaan ääristressaava kokemus ja josta jäi vähän sellainen olo, että jos se näin vaikeeta on, olkoon koko juttu.

Nämä kaksi syntynyttä lasta on vähän vahinkoja. =) Menty pantu alulle, kun sillä hetkellä huvitti, ei lapsentekomielessä ja sen enempää asioita analysoimatta. Esikoinen saikin yllättäen alkunsa vain muutama kuukausi tuon keskenmenon jälkeen.

Hyvä niin. Jälkikäteen ajateltuna ei olisi sen parempaa aikaa voinut missään mielessä lapsenteolle tullakaan. Taloudellisesti ja muuten aivan loistava juttu. Meilläkin oli kaikki puitteet kyllä kunnossa (talot, työt, suhteet jne.). Ei vaan oltu ihan satavarmoja, onko nyt kuitenkaan just SE hetki, joka ois oikea. Noh. Oli se. Ei vaan tiedetty sitä varmaksi silloin.

 

["miumau"]

...tänne on tullut tosiaan paljon ajatuksia lasten saamisesta, hyvä niin. Osaan myös asettua nimimerkin "Päättämätön" ajatusten taakse. Mulla on kanssa välillä sellainen olo, että lasta pitäisi yrittää tehdä vain sen takia, että se nyt on luonnollinen seuraava askel, kun kaikki muutkin niin tekee. Se normaali virtahan menee niin, että parisuhde, lapset, talo, koira, farmariauto.. jossain sekalaisessa järjestyksessä
Mutta onko se sitten niin huonoa kuulua tuohon valtavirtaan? Se on vaan totta, että tästä ei nuorruta ja koska ikuisuuksiin asti lapsia ei voi saada, niin onhan se näitä asioita nyt mietittävä. Suuria kysymyksiä.. mutta mulla on myös sellainen olo, että koska nyt kysymykseen "haluanko lapsia" vastaus ei ole ehdoton ei, niin tarkoittaisiko se sitten, että meidän vaan täytys yrittää...? jännittää tietty just se, että jos nyt ei kokeile, niin milloinkas sitten? Onko lasten saamiselle koskaan hyvää aikaa? Ainahan on muka jotain. Hoidetaan eka nyt nää opinnot, hankkiudutaan nyt eka työmarkkinoille, rakennetaan eka nyt tää talo, tehdään nyt ensin se kesälomamatka jnejnejne. ei kai koskaan ole just oikeeta aikaa? Ja tuskin ne lapsenalut paljon sitä aikaa kyselee. Harva varmaan pystyy sanomaan, että laps synty just prikulleen kuten suunniteltiinkin. Mutjoo, näitä ajatuksia lapsista ja lasten tekemisistä pyörii ympäri ämpäri päässäni kaikista mahdollisista näkökulmista...

 

[Omanlaisensa äiti]

Olen pähkäillyt samoja asioita kun ketjun aloittaja viimeiset 6 vuotta (olen nyt 34v). En ole päätynyt mihinkään lopputulokseen (voi olla, että ratkaisu tulee itsestään kun aika loppuu kesken). Tämä ei nyt ole oikeastaan vastaus alkuperäiseen kysymykseen, vaan pohdiskelua samasta aiheesta vähän eri näkökulmasta.

Joku edellä sanoi, että lastentekoon ei kannata ryhtyä, jos ei niitä oikeasti sydämestään halua. Minä en vaan jostain syystä tiedä, ovatko nämä ajatukset lähtöisin omasta halusta vai siitä, että yleisen käsityksen mukaan "lapsia kuuluu hankkia".

Osittain esteenä on jo oma ikäkin mutta myös se, että en koe olevani hyvää äitiainesta. Talo on aina kauheassa siivossa ja syödäänkin milloin sattuu ja mitä sattuu. Tuntuu, että lapsiperheessä kodin pitäisi olla siisti ja arjen säntillistä, mutta tuskin se lapsentulo minua miksikään kodinhengettäreksi muuttaisi? Lastenhoidostakaan ei ole mitään käsitystä, kun olen itse ainoa lapsi eikä ole kavereitakaan, joilla olisi lapsia.

Miehen mielipide lastenhankinta-asiaan on "mieluummin ei, mutta jos olet ihan tosissasi niin voin suostua". Eli päätös on ihan omilla harteilla ja kaikki seuraamukset saa kantaa itse. Mietinkin aika paljon, pärjäisinkö kaikesta yksin, jos se siihen menisi.

Jos siis järkisyyt pistetään riviin, niin omalla kohdallani oikea vastaus olisi unohtaa koko juttu. Silti se pyörii mielessä joka päivä. Aloittajalle voisi siis oikeastaan sanoa, että jos tuntuu, että ehkä haluaisi lapsia eikä niitä silti ala yrittämään, niin viiden vuoden päästä todennäköisesti tuntuu siltä edelleen, eikä se päätös siinä vaiheessa ole yhtään sen helpompi.

Hei, kirjoituksesi herätti minussa tuttuja ajatuksia.

Vielä 33-vuotiaana ajatukseni olivat samansuuntaiset kuin sinulla; miten minä pitäisin huolta lapsesta ja kodista, kun en muistanut itsekään syödä säännöllisesti tai viedä roskia ennen kuin ne alkavat haista. Vaippaa en ollut vaihtanut ikinä.

Äitini kuoltua ja isäni sairastuttua vakavasti minusta alkoi kuitenkin vahvasti tuntua, että halusin maailmaan lisää hyviä tyyppejä. Ei ollut siis kyse vauvakuumeesta, vaan pikemminkin siitä tietoisuudesta, että vanhat kuolevat ja nuoria tarvitaan tilalle ottamaan rakkautta vastaan. Onnekseni rinnallani oli mies, joka vakuutti haluavansa lapsen ja pitävänsä siitä tasavertaisesti huolta. Esikoinen sai alkunsa heti kun lupa annettiin, ja syntyi juuri täytettyäni 34.

Miten sitten kävi? Paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan. En ole edelleenkään mikään kodinhengetär, mutta ehkä juuri siksi minulle on ollut helppoa sietää arjen sotkut. Ulos voi paeta, jos sisällä roinat kaatuvat päälle. Purkista saa hyvää ruokaa, jos ei jaksa itse tehdä. Jos kestovaippapyykki ärsyttää, käytetään kertiksiä. Mikä tärkeintä, nautin joka päivä elämästä ja ihanasta yksivuotiaastamme. Ja toinen lapsi on ollut tilauksessa ensimmäisen syntymästä saakka