Toggle sidebar

Kaduttaako?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Katuvainen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
K

Katuvainen

Vieras
Olenko ainoa, jolle on iskenyt hirveä paniikki, rimakauhu ja katumus?

Miten ihmeessä voi selvitä raskaudesta, synnytyksestä - ja sitten, herrajumala kun se lapsi on siinä: millä sen pidät hengissä? Ja samalla menee ura, parisuhde, elämä, terveys ja ulkonäkö...

Kyllä tämä lapsi oli haluttu - kun sitä ruvettiin kesällä tekemään. Mutta, mutta... En ole ikinä ennen kesää halunnut omia lapsia, vauvakuume on täysin tuntematon ilmiö. Ehkä en ollut tähän henkisesti valmis, plussa olikin lähinnä järkytys. Raskausviikkoja takana 8, vielä ei siis ole myöhäistä...

Olisiko täällä yhtä ainutta jolla olisi samanlaisia kokemuksia? Miten niistä selviää? Selviääkö?

 
Minusta nuo kuullostavat ihan normaaleilta ajatuksilta. Jokainen kelaa niitä varmaan mielessään kun raskaus on varmistunut. Onhan kyse peruuttamattomasta ja koko loppuelämään vaikuttavasta asiasta. Uskoisin, että ajatuksesi selkiytyvät raskauden edetessä.
 
Voi helvetti että ottaa tollaset ihmiset päähän... varsinkin kun tässä panikoi oman mahdollisen keskenmenon kanssa, viikkoja saman verran


Ei oo elämä reilua ei... :(
 
Täysin normaalia, että rimakauhu iskee. Meneehän vauvan myötä koko elämä uusiksi ja entiseen ei ole paluuta. Sitä vaan olisi pitänyt miettiä ennen kuin päästi siittiöt uiskentelemaan valtoimenaan. Mitään kauniit ja rohkeat idylliä ei ole tiedossa, joten jos et kestä ajatusta 18 vuoden pestistä, niin harkitse vaihtoehtoja, jos ne ovat vielä mahdollisia....
 
Niin, tasan ei käy onnen lahjat, mutta ei ole reilua tuomita toisen tunteita omien pohjalta.
Voin vakuuttaa aloittajalle, ettei ulkonäkösi siinä mene mihinkään jos syöt kuten ennenkin ja liikut sopivasti. Terveydestä puhumattakaan, olisi maailma aika täynnä sairaita naisia jos myös lasten teko sairastuttaisi. Parisuhdekaan ei mene mihinkään, kun hoidatte sitä kuin ennenkin. Anna miehelle aikaa kasvaa isyyteen kiireettä. Aina ette ole samassa vaiheessa, vaan toinen voi olla innokkaampi vauvan suhteen ja toinen pelokkaampi, nämä tunteet voivat seilata loppumetreille asti. Eläkää päivä kerrallaan. Urankaan ei tarvitse päättyä, en tietysti tiedä millä alalla olet, mutta jos se on intohimosi olet alallasi hyvä myös äitiysloman jälkeen. Elämäsi lapsen syntymän jälkeen on juuri sellaista millaiseksi sen järjestät. Jos et koe että "pelkkä" vauvan hoitaminen olisi elämää, niin järjestä itsellesi omaa aikaa. Se on tärkeää kaikille äideille jaksamisen kannalta. Ymmärrän että varmasti koet olevasi "täysi" ihminen ilman vauvaakin, miksi se tunne muuttuisi vauvan tulon jälkeen?
 
Alkuperäinen kirjoittaja "&%¤#":
Voi helvetti että ottaa tollaset ihmiset päähän... varsinkin kun tässä panikoi oman mahdollisen keskenmenon kanssa, viikkoja saman verran


Ei oo elämä reilua ei... :(
Click to expand...


Ja mulla ottaa päähän sinunlaiset,jotka tuomitsevat toisen IHMISEN tunteet.
Ikävää,jos panikoit keskemenon mahdollisuuden kanssa,mutta miltä tuntuisi,jos joku sinulle maanittelisi,että "keskenmenoa pelkäät...voi hyvää päivää...isompiakin murheita on maailmassa...joku saattaa panikoida erittäin sairaan lapsen kanssa ja sinä vaan tuskailet keskenmenoa,jota et ole saanut,vaan pelkäät.
Mene sinä itseesi ja häpeä!
Kaikilla on oikeus tunteisiin.Mitä vain ne vaan ovatkaan.Paniikki saattaa tulla joillain,mutta kyllä äitiys muuttaa ihmista sillä hetkellä viimeistään kun olet synnyttänyt.
Anna ajan vaan mennä eteenpäin ja huolehdi itsestäsi.Eikä se parisuhde miksikään mene,jos sen ei anna mennä.
Meillä nimittäin parisuhde samassa kunnossa,ku ennen näitä kolmea lasta.Parisuhdetta pitää vaalia.Onnistuu se.
Ja vartalon saat takaisin,kun syöt oikein ja liikut tarpeeksi.
Voin siksi sanoa,koska ennen raskauksia en ollut niiin hyvässä kunnossa,mutta nyt aika timmi emäntä olen.Kolmen lapsen äitinä en häpeä vartaloni kanssa nuoremmille simpsakoille.
Joten älä panikoi... :),mutta älä anna sen pilata raskauden iloja.Niitäkin on :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja höh:
Alkuperäinen kirjoittaja "&%¤#":
Voi helvetti että ottaa tollaset ihmiset päähän... varsinkin kun tässä panikoi oman mahdollisen keskenmenon kanssa, viikkoja saman verran


Ei oo elämä reilua ei... :(
Click to expand...


Ja mulla ottaa päähän sinunlaiset,jotka tuomitsevat toisen IHMISEN tunteet.
Ikävää,jos panikoit keskemenon mahdollisuuden kanssa,mutta miltä tuntuisi,jos joku sinulle maanittelisi,että "keskenmenoa pelkäät...voi hyvää päivää...isompiakin murheita on maailmassa...joku saattaa panikoida erittäin sairaan lapsen kanssa ja sinä vaan tuskailet keskenmenoa,jota et ole saanut,vaan pelkäät.
Mene sinä itseesi ja häpeä!
Kaikilla on oikeus tunteisiin.Mitä vain ne vaan ovatkaan.Paniikki saattaa tulla joillain,mutta kyllä äitiys muuttaa ihmista sillä hetkellä viimeistään kun olet synnyttänyt.
Anna ajan vaan mennä eteenpäin ja huolehdi itsestäsi.Eikä se parisuhde miksikään mene,jos sen ei anna mennä.
Meillä nimittäin parisuhde samassa kunnossa,ku ennen näitä kolmea lasta.Parisuhdetta pitää vaalia.Onnistuu se.
Ja vartalon saat takaisin,kun syöt oikein ja liikut tarpeeksi.
Voin siksi sanoa,koska ennen raskauksia en ollut niiin hyvässä kunnossa,mutta nyt aika timmi emäntä olen.Kolmen lapsen äitinä en häpeä vartaloni kanssa nuoremmille simpsakoille.
Joten älä panikoi... :),mutta älä anna sen pilata raskauden iloja.Niitäkin on :)
Click to expand...




niinno pata kattilaa soimaa... itsehän juuri mulle maanittelit "vain "keskenmenoa. Itseasiassa tämä ei ole ensimmäinen km jos niin nyt taas käy.

Kyllä kuule vääkisin rupee elin kasvaan ottassa kun joku tuskailee vartalon menetyksen perään jumalauta mä antaisin vaikka toisen rintani jos saisin pitää tän rakastakin rakkaamman lapseni alun!

Montakos keskenmenoa olet itse kokenut kun siellä kerrot miltä musta saa tuntua ?? Mä minäkö en ole se mainitsemasi IHMINEN??
 
komppaan edellista todellakin! itse kokenut jo 3 km:a, tällä hetkellä viikoilla 9+4. Kyllä tuntuu kauhealta kun itse niin hartaasti toivoo lasta ja pelkää menetystä, niin sitten joku pelkää vartalon menetystä ja elämän pilalle menemistä. Oisit jättäny sen lapsen sitten tekemättä jos et ollu valmis!
 
Eipä provosoiduta toisten kommenteista, jooko. Jokainen kokee oman tilanteensa hirvittävän subjektiivisesti eikä minusta ole yhtään reilua lähteä tuomitsemaan toisen tuntemuksia siksi että itsellä menee "vielä huonommin".
 
Alkuperäinen kirjoittaja jep jep...:
komppaan edellista todellakin! itse kokenut jo 3 km:a, tällä hetkellä viikoilla 9+4. Kyllä tuntuu kauhealta kun itse niin hartaasti toivoo lasta ja pelkää menetystä, niin sitten joku pelkää vartalon menetystä ja elämän pilalle menemistä. Oisit jättäny sen lapsen sitten tekemättä jos et ollu valmis!
Click to expand...

Kenenkään muun ihmisen ajatukset eivät liity sinun tilanteeseesi mitenkään. Vaikka kaikki muut raskaana olevat olisivat käsittämättömän onnellisia, se ei auttaisi sinua millään lailla. Tietenkin on todella ikävää, että olet joutunut kokemaan keskenmenon. Se ei kuitenkaan ole millään tavalla ap:n syy, eikä hän voi siihen mitenkään vaikuttaa. Sama kuin vapaaehtoisesti lapsettomia kyräillään, kun on olemassa ihmisiä, jotka eivät lasta voi saada. Tai lapselle sanotaan, että lautanen on syötävä tyhjäksi, koska Afrikassa nähdään nälkää. Ei niin minkäänlaista yhteyttä näillä asioilla.

Ei muuten tarvita mitään psykologian tutkintoa ymmärtääkseen, että ap:n pähkäilyt eivät nyt välttämättä ihan pelkästään liity pelkoon ulkonäön menettämisestä... Eli ei varmaankaan kannata hikeentyä. Sitä paitsi kaikkialla sanotaan, että tuollainen "rimakauhu" on täysin normaali asia, vaikka vauva olisi kuinka toivottukin. Eli aivan samoin voi panikoida neljä vuotta lapsettomuushoidoissa käynyt ihminen, ja se on siis täysin normaalia.
 
Mulla raskausviikko 34 menossa ja nyt alkanu melkein joka päivä tulemaan mieleen että mitähän sitä on tullut tehtyä... Kohta elämä muuttuu totaalisesti, on synnytykset ja yövalvomiset edessä. Välillä on tosi ilonen että on tulossa lapsi ja välillä hirvittää että jos meidän hyvä parisuhde ja vapaa-aika onkin mennyttä.

Pystyn itse kyllä lohduttautua ajatuksella etten tunne ketään joka haluaisi antaa lapsensa pois, niin paljon ihmiset tuntuvat jälkikasvustaan tykkäävän, huolimatta kaikista arjen haasteista. Pitää luottaa siihen että kuuluu itsekin tähän satsiin.

Vaikea kuvitella vielä kuinka paljon tulee tykkäämään jostain ihmisestä jota ei ole vielä tavannut. Vaikka potkiihan tuo vähän väliä ja ilmottelee itsestään.
 
Minä olen ihan loppumetreillä ja todellakin mietityttää! Lapsi on haluttu ja toivottu enkä ikinä luopuisi hänestä, mutta silti.

Voin lohduttaa, että alussa se on kamalinta. Raskaus tuntuu muttei näy, vaikuttaa eläkään ihan satasella muttei saisi vielä oikein kuulua kellekään. On pahoinvointia, väsymystä... Keskiraskaudessa se on ihanaa ja energistä. Nyt lopuillani olen alkanut miettiä, miten erilaista on sitten kun tämä vatsaeläjä on ulkomaailmassa ja vaatii oikeasti hoitoa. Tuossa kohdussa se kulkee mukana siististi, hiljaa ja turvallisesti. Pian sitä pitää hoitaa.

Mutta enemmän huolestuisin, jos näitä asioita ei miettisi. Vaikeimman kautta kannattaa ajatella hetken aikaa ja sitten antaa kunnolla periksi: raskausaika on LYHYT, siitä kannattaa yrittää nauttia.
 
Heip!

Nuo ajatuksen lienee aika yleisiä.. Minulla myös. Toista odotellaan ja vieläkin välillä käy mielessä, että oonko ollu ihan tärähtänyt kun vauva-kuume iski.. Etenkin alkuraskaudet ovat olleet "henkistä kamppailua", kun pitää muuttaa ja luopua joistain elämäntavoista. Onneksi näille ajatuksille yleensä voi viitata jälkikäteen kintaalla. Varsinkin sitten kun lapsi on maailmassa tulee jo ihan muut ajatukset.
Onko sulla ketään tuttua tms joka olisi myös raskaana tai vasta ollut? Voisit jakaa ajatuksia hänen kanssaan?
Jaksamista!
 
Toi raskaushomma on muuten semmonen että siihenkin jotenkin kasvetaan sen 40 viikon aikana. Mua rupes alkuraskaudessa melkee itkettää ku luin noita äitiysopuksia liian pitkälle (rinnoista alkaa tulla maitoa, voi tulla peräpukamia, suonikohjuja ym. muutoksia kropassa ni alko pelottaa). Mies kielsi lukemasta liian pitkälle neuvolasta saatua "Äidille" -kirjaa :o) Mut sit kun sitäkin kirjaa viikko kerrallaan niin ei enää tunnu missään. Ja kun raskauspahoinvointi loppuu ja alkaa tuntumaan potkuja niin mikäs sen mukavampaa + että kun nähtii ultrassa vkolla 12 kun se vilkutti meille (kaikki 5 sormea harallaan käsi heiluen) ni se oli huitsin hienoa. Kyllä niitä hyviäkin hetkiä raskauteen mahtuu sen normaalin epävarmuuden lisäx.
 
Kannattaa muistaa, että ne raskausajan vaikeudetkin on vaan mahdollisia vaikeuksia. Itse olin raskaana elämäni kunnossa, hyvinvoiva ja tasapainoinen, ei mistään pukamista tietoakaan. Asioihin voi raskausaikanakin paljon vaikuttaa omilla valinnoillaan.

Ap:n ajatukset on ihan tavallisia ajatuksia, ne muuttuu ja menee ohi kun raskaus etenee. Monet elämän parhaat asiat on niin isoja, että ei ihme, jos niiden edessä joutuu paniikkiin - se ei kuitenkaan tarkoita, että ne pitäisi jättää tekemättä!
AP: ota riski ja kanna vastuu - on se sen arvoista!
 
Kyllä, kyllä..täälläkin on ajoittain ollut sellasta lievää panikointia. Alussa olin ihan onnessani ja pelkkää hymyä, mutta sitten yhtäkkiä tulikin omituinen tunne siitä, että tämä vauva tulee ihan oikeasti syntymään ja se ei ole lainassa, vaan koko loppuelämän meidän elämässä. Tosi ristiriitasta, koska olen aina haaveillut lapsista ja yleensäkin äitiydestä. Tuli vaan sellanen outo paniikki. Ehkä jokaisen on vaan käytävä mitä oudoimpia ajatuksen juoksuja läpi..
Nyt nautin kasvavasta mahasta "täysin rinnoin" ja odotan laskettua aikaa kuin kuuta nousevaa! Vauva on kova liikkumaan mahassa ja sekös se vasta ihanaa on, tuntea pikkuisen liikkeet! <3

..ja sille yhdelle joka täällä mesos keskenmenosta..niin se että ap kokee NORMAALIA paniikkia ja ajatuksia ei vaikuta sinun tilanteeseesi millään tavalla! Toivon sydämestäni että sinun pikkuinen pysyisi matkassa mukana! Ap tuli hakemaan täältä helpotusta ja kanssatovereita, eikä tuomitsemista...
 
Tsemppiä ap:lle omien tunteiden selvittelyyn ja raskauteen, ja myös niille, jotka pelkäävät vauvan menetystä.

Olen itse monesti raskauden aikana miettinyt, miten hämmentävän "epäreilu" ilmiö raskaus on ja eri ihmisille merkityksiltään erilainen. Sekin välillä surettaa, että miehillä - ja monilla naisilla - ei ole lainkaan biologista mahdollisuutta kokea raskautta. Monet tämän ketjun kirjoittajista ovat kuitenkin oikeassa siinä, että jokaiselle se oma raskaus tai elämäntilanne on tärkein ja jokaisella on myös oikeus kokea se omanlaisenaan, pelkoineen ja toiveineen kaikkineen, eikä omia toiveita tai pelkoja kannata heijastaa muiden ihmisten "sallituiksi" tai "kielletyiksi" tunteiksi.

Minulla on nyt rv 34 + 4 ja lähestyvään perheen kasvuun liittyy yhä sekä valtavaa iloa että - nyt oikeastaan paljon enemmän kuin alkuraskaudesta - ajoittaista ahdistusta ja pelkoja siitä, mitä elämänmuutos tuo tullessaan. En usko ollenkaan, että elämä menisi lapsesta jotenkin "pilalle", mutta kyllä se kuitenkin muuttuu peruuttamattomasti ja se on omalla tavallaan haikeaa, vaikka lapsi on toivottu. Minusta on helpottavaa, että omia erilaisia tunteita voi ja saa puida sellaisina kuin ne ovat. Tietenkin hienotunteisuus toisessa elämäntilanteessa olevia kohtaan kuuluu myös asiaan, mutta syyllisyyttä omista tunteista ei tarvitse kokea. Emme kukaan ole vastuussa muiden ihmisten elämästä, tunteista, mahdollisuuksista, surullisista kokemuksista jne. ja siitä huolimatta voimme kunnioittaa toisiamme.
 
Täälläkin kaduttaa... Sain vähän voimia/toivoa viesteistänne, mutta...

En ole koskaan halunnut omia lapsia, vauvakuumetta ei ole ollut, ja tuskin olisi koskaan tullutkaan. Mieheni on kuitenkin aina kovasti halunnut lapsia, joten kesälllä päätimme, että jätän pillerit pois ja katsotaan tuleeko meille lasta. Tulinkin raskaaksi kolmannesta kierrosta... Nyt tuntuu, että aivan liian nopeasti. En koe mitenkään olevani tähän valmis, en sittenkään vaikka asiasta puhuttiin monta vuotta ja koko kevät kypsyteltiin yhteistä päätöstä. Ja kaiken lisäksi parisuhteemme on kaatumassa.

Abortti tuntuukin nyt ainoalta vaihtoehdolta. En mitenkään selviäisi yksin vauvan kanssa, jos suhteemme tosiaan purkautuu, niin kuin nyt näyttää siltä. Lapsen isä on toki halukas auttamaan ja tukemaan kaikin tavoin, mutta hän on saanut uuden työn ulkomailta ja on muuttamassa sinne ensi viikolla.

En tiedä mitä tehdä, tai mitä ajetalla. Päätös abrotista pitää tehdä tällä viikolla.
 
joskus joskus ei....:/ ei siis sillai et abortin tekisin tai mitään mut kun ei olla miehen kanssa enää yhdessä ja mistään ei päästä yhteisymmärrykseen:( pelkkää stressaamista ja ahdistusta ollu koko raskaus aika, nyt alko19rv.. haluaisin jo pikkuhiljaa alkaa nauttia tästä lapsesta..
 
Alkuperäinen kirjoittaja minvaan:
joskus joskus ei....:/ ei siis sillai et abortin tekisin tai mitään mut kun ei olla miehen kanssa enää yhdessä ja mistään ei päästä yhteisymmärrykseen:( pelkkää stressaamista ja ahdistusta ollu koko raskaus aika, nyt alko19rv.. haluaisin jo pikkuhiljaa alkaa nauttia tästä lapsesta..
Click to expand...

Ymmärrän jos stressaa ja ahdistaa! Tarpeeksi rankkaa kun tämä on muutenkin. Sinulle ja - samoin edelliselle kirjoittajalle, tsemppiä vaikeaan elämäntilanteeseen!

Yritän selvitä omista paniikkihäiriöistäni: kuten joku sattuvasti sanoihin, tämä on kovin subjektiivinen kokemus, mutta siitä huolimatta tuntuu hyvältä lukea, että epävarmruus on tavallista ja muutkin käyvät sitä eri tavoin läpi.
 
kiitti tsemppauksesta:) nyt me riidellään jo siitä että kastetaanko lapsi vai ei! että tämmöstä..huoh.. mies ei kuulu kirkkoon enää, mä kuulun ja haluaisin et lapsikin kuuluu,ei sillä että joku hihhuli olisin vaan enemmänki perinne. Menin vähäaikaa sitte suostuu et pidetään vaan nimiäiset koska en haluaisi kenenkään tahtoa vastaan toimia. Nyt sitten mun isä sanoo et ei tuu paikalle jos ei kasteta,eikä tuu sitte ketään muukaan vissiin mein suvusta. Ja se olis mulle tosi tärkeetä.:( Sanoin sitte miehelle etten tiedä enää mitä tehdä ni tietenki sieltä tulee haukut ja se taas kiristää mua sillä ettei sit mikskään isäks ryhdy ja et muhun ei voi luottaa näköjään jos pidetään se kaste jne...menee vaikeeks taas.. Ketään kiinnosta miltä musta tuntuu olla tällases välikädes:( auttakaa mua ny joku?? teenkö siten mite mies sanoo vai niinko itse haluan ja mun perhe?:( ei olis siihe pitäny suostuu tiedän mut halusin välttää tällast riitaa.. mitäköhän seuraavaks...
 
Taikatuu; käy nyt läpi rauhassa noita tunteitasi. Kun lapsi on syntynyt, siihen ei enää ole aikaa.:)
Minä jotenkin raskausaikana käsitin, että vauva-aika olisi jotenkin erityisen raskasta, ja että tosiaan voisi mennä "pilalle".Olin siis varautunut pahimpaan, ihan turhaan. Sitä ilon, rakkauden ja onnellisuuden määrää, jonka vauva tuo tullessaan, en voinut kuvitellakkaan. Se ilo, jota raskausaikana tuntee, ei ole mitään verrattuna siihen tunteeseen, kun lapsen saa syliinsä, ja saa alkaa seurata pienen, täydellisen ihmisen kasvua ja kehitystä.
Parisuhde ei ole mennyt pilalle, päin vastoin se on parempi ja vahvempi kuin koskaan, vaikka raskausaikana käytiinkin läpi isompi kriisi kuin koskaan aiemmin. Isäksi ja äidiksi kasvaminen ei ole kivutonta. Ystävyyssuhteet ovat pysyneet entisellään, ja oma hyvinvointi on vaan kasvanut; minun täytyy pitää itsestäni hyvää huolta, jotta voin olla hyvä äiti lapselleni. Mitkään peloista eivät siis ainakaan tähän mennessä ole toteutuneet. Olihan alku unenpuutteen vuoksi työlästä, mutta on tässä elämässä ennenkin valvottu.:)

Joo, ja minä myös: olet ollut raskaana vasta muutaman viikon. Se tarkoittaa, että miehesi on tehnyt käsittämättömän nopeasti isoja päätöksiä (eli jättää sinut yksin) hyvin lyhyessä ajassa. Mitä ihmettä teidän välillänne on oikein tapahtunut? En ymmärrä, miten mies, joka vielä hetki sitten on halunnut lapsen kanssasi,onkin nyt jättämässä sinua, ja takana on teillä monta yhteistä vuotta. Varatkaan ihmeessä aika parisuhdeneuvontaan.Äärimmäisen harva mies jättäisi raskaana olevan kumppaninsa, varsinkin, kun itse tahtoo lasta. Ei sittenkään, vaikka kuinka vaikea olisi elämäntilanne. Hae ehdottomasti apua tuohon tilanteeseen.

 
Kiitos Silja.

En edes tulltu ajatelleeksi parisuhdeneuvontaa. Jotenkin olen kai niin paniikissa kaikesta tästä, että kuvittelin olevan pakko pärjätä omin neuvoin.

Suhteessa on varsin monimutkainen kriisi, mutta olen kyllä vähän tapumassa itsekin siihen, että aikuisen miehen pitäisi kyetä ehkä vähän enemmän ottamaan vastuuta ja ainakin yrittää selvittää asioita kanssani. Tosiaalta, miten ihmeessä tämän jälkeen enää pystyn luottamaan toiseen - joten en ole varma haluanko tai jaksanko minäkään selvittää mitään. Liian monta isoa asiaa tapahtuu nyt yhtä aikaa...

Kävin tänään keskustelemassa abortista. Mitään en ole päättänyt, eikä vielä ihan onneksi tarvitse päättääkään. Tuntui kuitenkin hvyältä saada käytännön asiat selviksi (ja terveydenhoitaja oli oikea lohdun enkeli!!!).

 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa