Siis muka olin jo pohdinnoissani valmis, että mein toyvilliksen kaveriksi tulee kääpiövillakoira, värikin valittu jne. Mutta nyt kuulinkin eräästä jo eläkeikän ehtineestä coton de tulearista, joka joutuu piikille omistajansa vaikean elämäntilanteen vuoksi. Tämän koiran omistajan kanssa juteltuani mulle tuli sellanen alkukantanen, vaistonomainen tunne, että juuri se koira mun pitää ottaa. Ihan väärä rotu ja sukupuolikin on väärä, ihan liian kaukaa joudutaan hakemaan ja ihan liian vanha koira. Mutta silti mulla on tunne, että se on mun koira. MIKSI? Mä en osaa itsekään selittää, mutta vahva tunne mulla siitä on.