Kääk! Voiko esikoismustasukkaisuus siirtyä aikuisena omiin lapsiin?

[Siinimul]

Täällä kyselee nyt arkaluontoisesta asiasta parikymppinen yhden lapsen äiti. Olen työstänyt omia tunnejuttujani nyt kolmen vuoden ajan, esikoisen raskaudesta lähtien. Vähitellen on alkanut hahmottua, miksi olen ottanut harmillisesti yhteen omien vanhempieni kanssa lapseni synnyttyä - ja meillä on ollut muutama aika kurja tapaaminen, kun innokkaat isovanhemmat ovat joutuneet sanaharkkaan kanssani. Kaikki ei siis mennyt kuten haaveilin lapsen synnyttyä, vaan huomasin että koin ikäviä tunteita uusia isovanhempia kohtaan.

Nimittäin mustasukkaisuutta. Olen kolmilapsisen perheen esikoinen ja minulla ei ollut uhmaikää. Pikkusiskoni syntyivät parin vuoden välein ja perhe näytti jaksavan ihan hyvin. Mutta Nyt olen tajunnut, että ehkä en sittenkään ollut kovin varma ja luottavainen vanhempien rakkaudesta, koska en mm. itkenyt juuri ollenkaan ja olin aina sellainen pärjäävä lapsi. Halusin selviytyä yksin.

Kun lapseni syntyi, huomasin että tuntui ihan sietämättömältä kun vanhempani ihastelivat lapseni taitoja. Saatoin happamana kommentoida jos he vaikka kehuivat lapseni ääntämistä, että osasinhan minä saman jo kuukautta aiemmin vastaavassa iässä. Vaikka toki olin onnellinen lapseni puolesta, siitä ei ole kyse. Vaan nimenomaan jos äitini tai isäni pitivät lastani taitavana jne, oli oma oloni hyvin ahdistunut ja epämukava, jopa henkisen aggressiivinen. Jos taas lapsen toiset isovanhemmat tai muut sukulaiset ihastelivat lastamme, se oli ihan ok - eli lapseni saama huomio sinänsä ei ole se ongelma vaan se että taidan pelätä ikäänkuin menettäväni vanhempani?

Onko joku muu kokenut tätä, ja onko vinkkejä asiaan?

Olen ollut hyvin avoin tästä asiasta ja vanhempanikin itse asiassa tietävät tämän että koen ahdinkoa kun pelkään että he ikäänkuin syrjeäyttävät minut. Nyt opetellaan yhteiseloa ja vielä vähän takkuaa, minun puolelta. Mitä voisin tehdä että osaisin rentoutua ja luottaa siihen että he eivät sysää minua sivuun jonnekin ojan pohjalle?

 

["niinpä"]

No siis tosiasiahan on, että sut on syrjäytetty. On kyllä omituista, että aikuinen ihminen tarvitsee vanhempiensa huomiota. Olisko aika katkaista napanuora?

 

[iuy]

Öh... Minustakin toi nyt vähän kuulostaa siltä, kuin että et olisi vielä ihan kasvanut aikuiseksi. Sulla on nyt vain jotain angsteja vieläkin vanhempiasi kohtaan, joten ois kyllä aika, että annat menneiden olla, ja jatkat elämässä eteenpäin. Mitä ikinä on käynytkään menneisyydessänne, niin vanhempasi ovat tarkoittaneet parastaan, kuten varmasti kaikki muutkin yrittävät aina parhaansa. Anna siis anteeksi ja anna olla, ja ala elämään omaa elämääsi, äläkä säti vanhempiasi. Olet nyt jo iso tyttö, ja varmasti olet ollut monessa aisiassa taitavampikin, kuin oma lapsesi, mutt eihän ne vanhempasi niitä nyt vain muista, tai sitä halua edes sanoa.

 

[Kl]

Minusta kuulostaa siltä että olet lapsena kokenut jääväsi vaille vanhempiesi huomiota ja kannustusta ja nyt nämä samat pettymyksen tunteet nousevat esiin noissa tilanteissa ja olet tavallaan kateellinen vanhempiesi huomiosta ja varmasti vihainenkin.

 

[Ultramariini]

Minusta on hienoa, että tiedostat asiaa noin selkeästi ja että olet avoimesti puhunut asiasta vanhempiesi kanssa. :flower:
Ei aikuisuus minusta tarkoita sitä, että olisi koko aika ja kaikilta tunne-elämänsä osioilta niin " täysin aikuinen ja kypsä " etteikö sen meissä olevan sisäisen lapsen ääni tulisi lainkaan kuulluksi. Kyllä kaikki lapsena tuntemamme ja kokemamme on vielä jollain lailla sisällämme ja se voi vaikuttaa pitkältikin siihen, miten asioihin reagoimme.

Ja vaikkei aikuisena olisikaan enää kiinni napanuorassa, voi silti joskus yllättäväkin asiat laukaista tunteita, joita ei ehkä pidetä ns. hyvinä tunteina.

En tiedä olenko itse ollut mustasukkainen lapsilleni omasta äidistäni. Joskus ihan ehkä häivähyksenä, ei tosin niin että kokisin äitini lapsilleni antaman huomion uhkana minusta välittämiselle, pikemminkin sellaisina pikaisina ja onneksi kyllä ohimenevinä pistoksina joissain asioissa, että ei se kyllä mun kanssa tuollaisia tehnyt tai tuollaisia antanut.
Olen saanut itseni sitten kiinni noista tunteista ja käsitellyt niitä itseni kanssa ja analysoinut niitä. Ja päästänyt niistä sitten irti.

En usko, että vanhempasi olisivat sinua hylkäämässä, vaikka lapsellesi osoittaisivatkin aivan erityistä huomoita. Lapsesi on heille erityisen rakas,koska se on heidän OMAN lapsensa lapsi. Lastenlasta kohtaan tuntee kuulemma toisenlaista rakkautta. ( tai näin sanoo oma äitini ) sitä ei voi verrata rakkauteen omaan lapseensa. Lastenlapsia on kuitenkin kuulemma tavallaan ns. helpompi rakastaa, koska ei ole heistä samalla tavalla kokoaikaisessa vastuussa kuten omistaan aikoinaan. Ja kasvatusvastuukin lankeaa vaan pääosin vanhemmille. Isovanhemille jää se ihastelijan, hemmottelijan ja rakastavina ihmisinä olemisen osa.

 

[Siinimul]

Minusta on hienoa, että tiedostat asiaa noin selkeästi ja että olet avoimesti puhunut asiasta vanhempiesi kanssa. :flower:

Kiitos pitkästä vastauksesta. Totta, on upeaa että en yksin joudu pohtimaan tätä.

Haluaisin tästä tunteesta siksikin eroon, että minulla on toisaalta paljon sellaista tervettä ylpeyttä. On hienoa kertoa mitä kivaa oma lapsi on tehnyt tänään kotona, ulkona, piirtänyt jne. Monta kertaa tekee mieli vaikka soittaa lapsuudenkotiin tai ottaa valokuva ja lähettää, mutta varsinkin väsyneenä se kaatuu sitten siihen, että "mitäs jos sieltä tulee niin hurmioitunutta palautetta, että jään toiseksi. Mitä jos on ilmiselvää että en ole mitään verrattuna omaan lapseeni".

Olen siis puhunut asiasta vanhempieni kanssa. Koko asia oli heille täysi yllätys, koska mustasukkaisuus lapsena ei ilmentynyt mitenkään. Olin kiltti isosisko. Nyt hekin miettivät miten asia hoituisi hyvin ja voisin lakata miettimistä moisia.

 

["niin"]

Mä koin tuon kun mulla on niin, että äiti ei omalta tunneköyhyydeltään ole oikeasti pitänyt mua koskaan sylissä paitsi vauvana pakosta, ei ole koskaan sanonut että rakastaa jne. Ja olen kuopus.

Kun vanhin siskoni sai lapsen, olin 23 ja koin vihaa kun äiti hellitteli tätä lastenlasta ja piti sylissä. Teki mieli huutaa että mitä vittua sitä hellittelet, kun mulle et koskaan ollut tuollainen.

Myöhemmin olen antanut anteeksi, ja kun sain oman esikoisen, niin se oli jo ihan ok.

 

[Siinimul]

[QUOTE="niin";28935344]Mä koin tuon kun mulla on niin, että äiti ei omalta tunneköyhyydeltään ole oikeasti pitänyt mua koskaan sylissä paitsi vauvana pakosta, ei ole koskaan sanonut että rakastaa jne. Ja olen kuopus.

Kun vanhin siskoni sai lapsen, olin 23 ja koin vihaa kun äiti hellitteli tätä lastenlasta ja piti sylissä. Teki mieli huutaa että mitä vittua sitä hellittelet, kun mulle et koskaan ollut tuollainen.

Myöhemmin olen antanut anteeksi, ja kun sain oman esikoisen, niin se oli jo ihan ok.[/QUOTE]

Samanlaiselta kuulostaa. Jos vielä luet tätä ketjua, niin osaatko sanoa miksi äitisi muuttui? Miksi hän yhtäkkiä (tai siis, no vuosien kuluessa) kykeni pehmeyteen ja lempeyteen, jos ei omien lasten kohdalla?

 

["niin"]

Samanlaiselta kuulostaa. Jos vielä luet tätä ketjua, niin osaatko sanoa miksi äitisi muuttui? Miksi hän yhtäkkiä (tai siis, no vuosien kuluessa) kykeni pehmeyteen ja lempeyteen, jos ei omien lasten kohdalla?

Yksi syy lienee aika. Meitä oli monta (4) isä ei osallistunut tasapuolisesti ja äiti teki varmasti 90 % kotitöistä. Oli varmasti väsynyt, kiireinen ym.

Isä oli paljon mun kanssa ja rakasti mua, piti sylissä ja sanoikin rakastavansa. Isää kohtaan en tuntenutkaan vihaa.

On varmasti helpompaa olla mummo ja nähdä joskus, kun rasittavien vaativien kakaroiden äiti jokaikinen päivä. Asumme siis kaukana kaikki sisarukset, ja nähdään harvoin.

Äitikin on voinut katua ja ottaa takaisin lastenlasten kanssa.

 

["vieras"]

...no, koita muistaa ,että tunteet on tunteita, mutta elämää on elettävä järjellä.

Sä olet aikuinen ja sun on nyt vaan pärjättävä itse. Eikö miehesi kehu ja ihaile sinua?

 

[Kuuluu asiaan]

Oman lapsen kanssa käsittelee ne asiat jotka on laittanut sivuun lapsena, omaa lapsuuttaan jne. Jos ei ole traumojaan aiemmin käsitellyt, niin silloin sitten.

 

[hiks]

Minulla on mennyt niin, kun esikoinen olen, että olen ottanut lasteni saaman huomion positiivisena myös itselleni. Sen sijaan olen tarkka siitä, ettei oma esikoiseni tunne jäävänsä huonommalle nykyään.

 

[Kateellisen äidin kasvattama]

Luulen, että kateuden ja mustasukkaisuuden tunteet oman lapsen huomionsaamiseen ovat ihan normaaleja. Eri asia on, miten niiden antaa vaikuttaa ajatuksiinsa ja käyttäytymiseensä. Ja tärkeintä minusta on, tunnistaako itsessään nämä tunteet ja ajatukset, huomaako niiden vaikuttavan käytökseensä. Jos ei, niin silloin ollaan syvissä vesissä. Mutta jos huomaa, peliä ei ole menetetty.

Minäkin olen joskus hetkellisesti ollut kateellinen oman lapseni saamasta huomiosta, mutta tunne menee pian ohi. Lapseni kuuluukin saada oma hetkensä valokeilassa. Kuten minäkin sain omien isovanhempieni kanssa.

Kotona minulla ei sitten juuri ollutkaan huomion keskipisteenä olemisen kokemuksia, ainakaan positiivisessa mielessä. Minä kasvoin kateellisen äidin kanssa. Minusta ja äidistäni olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta pääpointti on, että äitini oli kateellinen saamastani huomiosta, mutta ei koskaan sitä varmaan itselleenkään myöntänyt, saati ymmärtänyt millä tavoin se vaikutti hänen käytökseensä. Äiti päätti omavaltaisesti kaikesta, minun mielipidettäni ei kysytty. No, toki meillä hyviäkin hetkiä oli, mutta todellakaan parhaimpiin muistoihin ei kuulu sekin kerta, kun äiti päätti, että vallan mainiosti voin mennä ripille räikeän värisessä ulkoilupuvussa. Mihin minä mekkoa olisin tarvinnut, tai kaunista kampausta. Minun ei tarvinnut olla nätti, etten olisi vienyt liikaa huomiota häneltä.

Äiti piti minua jo pienestä asti "isona tyttönä", jolle saattoi vuodattaa kaikki aikuisten huolet. Että oppisin, ettei elämä ole helppoa ja kuinka kauheaa on, kun rahaa ei ole riittävästi. Ja kuinka hankalaa hänen oma lapsuutensa oli. Yksinkin olin paljon vanhempieni työn vuoksi, vaikka olin reilusti alle kouluikäinen.

Muistan kun usein kuulin sanottavan, että "kyllähän Marja nyt niin iso tyttö on, että ymmärtää tällaiset asiat". Lapsena minä näinkin ja kuulin monenlaisia asioita, joita en voinut ymmärtää, mutta koetin kovasti olla se "iso tyttö", kun kerran niin sanottiin. Ja niin minä kasvoin kantamaan huolta sellaisistakin asioista, joista niin pienen ei vielä olisi pitänyt edes tietää. Ja toisaalta taas, minun puolestani päätettiin kaikki lapsuudessa ja pitkälle nuoruuteen asti, en saanut itse valita. Hiukseni äiti piti lyhyenä ja vaatetti kirppisvaatteisiin tai ale -laarista löytyneisiin. En sano, etteikö niistäkin olisi löytynyt kauniita vaatteita, mutta minun vaatteeni eivät olleet kauniita eivätkä ne edes minulle useinkaan sopineet / istuneet.Jos onnistuin jossakin, äitini tapasi sitä vähätellä. Esim. kun esittelin innoissani pyöräilytaitojani, äidin vastaus oli : "Luuletko osaavasi jo muka ajaa polkupyörällä hyvin? En minäkään osaa ajaa hyvin, vaikka olen aikuinen. Ehei kuule, se vaatii vielä paljon harjoittelua. Älä luulekaan, että vielä osaisit". Luulla ei pitänyt mitään ja kaiken aikaa täytyi ajatella, että aina joku osaa paremmin ja että itse ei oikeastaan osannutkaan yhtään mitään. Minua ei viety kavereille eikä meillä saanut käydä kavereita. Synttärijuhlia kavereille äiti ei koskaan järjestänyt, ei kuulema jaksanut.

Äitini ei edelleenkään osaa olla luonnollinen lasten kanssa. Mutta nykyisin hän sentään yrittää . Tosin, äitini epätoivon vimmalla hakee edelleenkin huomiota ja hyväksyntää mitä erilaisimmilla keinoilla. Ikävä vain, että käytös on samanlaista kuin huomiota hakevalla lapsella. Äitini on aikuinen ja äitini on isoäiti, mutta käyttäytyy silti samalla tavoin kuin aina = silmiinpistävän lapsellisesti ja omaa etuaan ajaen.

No, vaikka minun lapsuuteni on ollut mitä on, ristiriitaista ja kateudella kyllästettyä, niin olen silti ihan yhteiskuntakelpoinen aikuinen ja äiti eri tavalla, kuin minun äitini oli minulle (tai hänen äitinsä hänelle). Tarkoitan tällä sanoa, että vaikka tekisikin virheitä oman lapsensa kanssa, kuten me kaikki varmaan joskus tehdäänkin, niin lapsista silti voi kasvaa ihan 'hyviä' aikuisia ja 'hyviä' äitejä / isejä omille lapsilleen.

Minusta pääasia on, että itse tiedostaa oman käytöksensä ja tunteensa. Silloin niille voi jotain tehdäkin.

 

["vieras"]

Olet aika nuori. Ehtikö sinulla olla omaa itsenäistä elämää lapsuudenkodin ja äitiyden välissä? Usein lapsuudenkodin asiat ja esim. perhedynamiikka tulee käsitellyksi kun lapsi itsenäistyy. Sinulla on nyt äitiys ja itsenäistyminen yhtä aikaa käynnissä. Hienosti olet asiaa kuitenkin osannut eritellä.