K/B-komposti

[vierailija]

Oho, tänään oli laadukkaita BoJan ficcejä. Kiitos. Ainoa Bojan kuumistelu, mikä toimii mulla.

Sama.

 

[vierailija]

Älkää vastatko trolleille enää. Jätetään ne yksin tänne. Tää ketju on täysin sairas.

 

[vierailija]

Älkää vastatko trolleille enää. Jätetään ne yksin tänne. Tää ketju on täysin sairas.

Miksi oot täällä?

 

[vierailija]

Miksi oot täällä?

Lukemassa ficcejä ja etsimässä niistä ainoaa oikeaa paritusta.

 

[vierailija]

Ilta oli hiljainen. Sellainen, jossa ilma tuntuu seisovan paikoillaan, ja jokainen ääni – askel, huokaus, sydämen syke – kuuluu selvemmin kuin tavallisesti. Bojan istui parvekkeen lattialla viltti hartioillaan, katsellen kuinka kaupungin valot syttyivät yksi kerrallaan. Hän ei ollut sanonut mitään tuntiin. Ei ollut tarvinnut. Jan tuli ulos mukanaan kaksi höyryävää teemukia. Hän antoi toisen Bojanille sanomatta sanaakaan ja istahti hänen viereensä niin, että heidän hartiansa koskettivat. Siinä oli kaikki. “Onko kaikki hyvin?” Jan kysyi lopulta, hiljaa, melkein kuiskaten. Bojan nyökkäsi hitaasti. “On nyt.” Hän kääntyi katsomaan Jania. “Kun sä oot tässä.” Janin katse pehmeni, ja hänen huulensa kaartuvat pieneen, tutun rauhoittavaan hymyyn. “Tää on se paikka missä mä aina halusin olla”, hän sanoi. “Sun vieressä, hiljaisuudessa.” Bojan ei vastannut heti. Hän nojasi päätään Janin olkapäätä vasten, hengitti syvään ja sulki silmänsä. Maailma ympärillä sai kadota – valot, äänet, huolet. Oli vain tämä hetki, kahden hengitys samassa tahdissa. “Rakastan sua”, Bojan sanoi matalasti. “Minäkin sua”, Jan vastasi, ja hänen äänensä oli niin varma, että se jäi ilmaan leijumaan, pehmeänä kuin yö.

 

[vierailija]

Ilta oli hiljainen. Sellainen, jossa ilma tuntuu seisovan paikoillaan, ja jokainen ääni – askel, huokaus, sydämen syke – kuuluu selvemmin kuin tavallisesti. Bojan istui parvekkeen lattialla viltti hartioillaan, katsellen kuinka kaupungin valot syttyivät yksi kerrallaan. Hän ei ollut sanonut mitään tuntiin. Ei ollut tarvinnut. Jan tuli ulos mukanaan kaksi höyryävää teemukia. Hän antoi toisen Bojanille sanomatta sanaakaan ja istahti hänen viereensä niin, että heidän hartiansa koskettivat. Siinä oli kaikki. “Onko kaikki hyvin?” Jan kysyi lopulta, hiljaa, melkein kuiskaten. Bojan nyökkäsi hitaasti. “On nyt.” Hän kääntyi katsomaan Jania. “Kun sä oot tässä.” Janin katse pehmeni, ja hänen huulensa kaartuvat pieneen, tutun rauhoittavaan hymyyn. “Tää on se paikka missä mä aina halusin olla”, hän sanoi. “Sun vieressä, hiljaisuudessa.” Bojan ei vastannut heti. Hän nojasi päätään Janin olkapäätä vasten, hengitti syvään ja sulki silmänsä. Maailma ympärillä sai kadota – valot, äänet, huolet. Oli vain tämä hetki, kahden hengitys samassa tahdissa. “Rakastan sua”, Bojan sanoi matalasti. “Minäkin sua”, Jan vastasi, ja hänen äänensä oli niin varma, että se jäi ilmaan leijumaan, pehmeänä kuin yö.

Artificial Intelligence -langat laulaa ja taivaalla loistaa kuu!

 

[vierailija]

Ymmärrän, että ficit ovat fiktiota, mutta ikävästi latisti silti lukukokemusta, että tarinassa ei ollut huomioitu sitä faktaa, että Janilla on esaria kolmen vehkeen edestä. Se olisi tehnyt tarinasta uskottavamman.

 

[vierailija]

AitoMaire

He eivät olleet sopineet tapaamisesta, mutta kun Maire ilmestyi Aidon mökin ovelle keskiyöllä, ei kumpikaan kysynyt miksi.



Ilma oli lämmin, järvi tyyni ja metsässä soi hiljainen yö. Mairella oli yllään vain ohut mekko, joka tarttui ihoon kosteasta ilmasta. Aido avasi oven hitaasti, katse viivähti hänen huulillaan hieman liian pitkään.



“En saanut unta”, Maire sanoi. Hän hymyili sen verran, että se ei ollut selitys, vaan kutsu.



Aido ei vastannut. Hän astui syrjään ja päästi hänet sisään. Mökin hirsiseinät tuoksuivat savulta ja männynpihkalta. Kynttilä paloi pöydällä, lempeänä, pehmeänä valona.



Kun ovi sulkeutui heidän takanaan, Maire astui lähemmäs. Hänen kätensä hipaisi Aidon rintaa, sormenpäät painuivat kankaan läpi kuin testaten, onko tämä hetki totta.



“Ajattelen sua joskus, liikaa”, hän kuiskasi.



“Entä nyt?” Aido kysyi, ääni matalana.



“En ajattele”, Maire sanoi. “Mä tunnen.”



Suu löysi suun, hidas ja kuuma. He eivät kiirehtineet. Jokainen liike, jokainen kosketus oli kuin sanatonta muistamista – kuin heidän kehonsa olisivat puhuneet keskenään, jatkaneet keskustelua joka oli alkanut jo kauan sitten.



Vaate vaatteelta he riisuivat toisensa, paljastaen muutakin kuin ihoa – jännityksen, halun, tutun arkuuden, joka teki kaikesta entistä aidompaa.



Aidon kädet kulkivat pitkin Mairen reisiä, selkää, niskaa. Mairen hengitys katkesi pieniin nykäyksiin, kun hän painautui lähemmäs, niin ettei väliin mahtunut enää muuta kuin lämpö.



He rakastelivat hiljaa, hitaasti, vain vanhan mökin hirsien narahdukset ja järven aaltojen pehmeä liike ulkona todistamassa.



Kun Maire myöhemmin makasi Aidon rintaa vasten, hiki iholla ja sydän tasoittumassa, hän ei sanonut mitään. Hän vain hymyili – sellaista hymyä, joka jää huulille vielä aamullakin.

 

[vierailija]

AitoMaire

He eivät olleet sopineet tapaamisesta, mutta kun Maire ilmestyi Aidon mökin ovelle keskiyöllä, ei kumpikaan kysynyt miksi.



Ilma oli lämmin, järvi tyyni ja metsässä soi hiljainen yö. Mairella oli yllään vain ohut mekko, joka tarttui ihoon kosteasta ilmasta. Aido avasi oven hitaasti, katse viivähti hänen huulillaan hieman liian pitkään.



“En saanut unta”, Maire sanoi. Hän hymyili sen verran, että se ei ollut selitys, vaan kutsu.



Aido ei vastannut. Hän astui syrjään ja päästi hänet sisään. Mökin hirsiseinät tuoksuivat savulta ja männynpihkalta. Kynttilä paloi pöydällä, lempeänä, pehmeänä valona.



Kun ovi sulkeutui heidän takanaan, Maire astui lähemmäs. Hänen kätensä hipaisi Aidon rintaa, sormenpäät painuivat kankaan läpi kuin testaten, onko tämä hetki totta.



“Ajattelen sua joskus, liikaa”, hän kuiskasi.



“Entä nyt?” Aido kysyi, ääni matalana.



“En ajattele”, Maire sanoi. “Mä tunnen.”



Suu löysi suun, hidas ja kuuma. He eivät kiirehtineet. Jokainen liike, jokainen kosketus oli kuin sanatonta muistamista – kuin heidän kehonsa olisivat puhuneet keskenään, jatkaneet keskustelua joka oli alkanut jo kauan sitten.



Vaate vaatteelta he riisuivat toisensa, paljastaen muutakin kuin ihoa – jännityksen, halun, tutun arkuuden, joka teki kaikesta entistä aidompaa.



Aidon kädet kulkivat pitkin Mairen reisiä, selkää, niskaa. Mairen hengitys katkesi pieniin nykäyksiin, kun hän painautui lähemmäs, niin ettei väliin mahtunut enää muuta kuin lämpö.



He rakastelivat hiljaa, hitaasti, vain vanhan mökin hirsien narahdukset ja järven aaltojen pehmeä liike ulkona todistamassa.



Kun Maire myöhemmin makasi Aidon rintaa vasten, hiki iholla ja sydän tasoittumassa, hän ei sanonut mitään. Hän vain hymyili – sellaista hymyä, joka jää huulille vielä aamullakin.

 

[vierailija]

AitoMaire

He eivät olleet sopineet tapaamisesta, mutta kun Maire ilmestyi Aidon mökin ovelle keskiyöllä, ei kumpikaan kysynyt miksi.



Ilma oli lämmin, järvi tyyni ja metsässä soi hiljainen yö. Mairella oli yllään vain ohut mekko, joka tarttui ihoon kosteasta ilmasta. Aido avasi oven hitaasti, katse viivähti hänen huulillaan hieman liian pitkään.



“En saanut unta”, Maire sanoi. Hän hymyili sen verran, että se ei ollut selitys, vaan kutsu.



Aido ei vastannut. Hän astui syrjään ja päästi hänet sisään. Mökin hirsiseinät tuoksuivat savulta ja männynpihkalta. Kynttilä paloi pöydällä, lempeänä, pehmeänä valona.



Kun ovi sulkeutui heidän takanaan, Maire astui lähemmäs. Hänen kätensä hipaisi Aidon rintaa, sormenpäät painuivat kankaan läpi kuin testaten, onko tämä hetki totta.



“Ajattelen sua joskus, liikaa”, hän kuiskasi.



“Entä nyt?” Aido kysyi, ääni matalana.



“En ajattele”, Maire sanoi. “Mä tunnen.”



Suu löysi suun, hidas ja kuuma. He eivät kiirehtineet. Jokainen liike, jokainen kosketus oli kuin sanatonta muistamista – kuin heidän kehonsa olisivat puhuneet keskenään, jatkaneet keskustelua joka oli alkanut jo kauan sitten.



Vaate vaatteelta he riisuivat toisensa, paljastaen muutakin kuin ihoa – jännityksen, halun, tutun arkuuden, joka teki kaikesta entistä aidompaa.



Aidon kädet kulkivat pitkin Mairen reisiä, selkää, niskaa. Mairen hengitys katkesi pieniin nykäyksiin, kun hän painautui lähemmäs, niin ettei väliin mahtunut enää muuta kuin lämpö.



He rakastelivat hiljaa, hitaasti, vain vanhan mökin hirsien narahdukset ja järven aaltojen pehmeä liike ulkona todistamassa.



Kun Maire myöhemmin makasi Aidon rintaa vasten, hiki iholla ja sydän tasoittumassa, hän ei sanonut mitään. Hän vain hymyili – sellaista hymyä, joka jää huulille vielä aamullakin.

Oohh, olenkin kaivannut kunnon f/f-toimintaa. T. Yksi ketjun Telaketjulesboista

 

[vierailija]

Ei Bojanin siveysvyötä lukita yöksi, hei Muumii!

Tiedän.
T. Jan

 

[vierailija]

ì

Ja lopulta jättimäinen esari levittäytyi majesteetillisesti yli Bojanin ja nielaisi hänet. Pikkiriikkiset silmät ehtivät nähdä, kuinka lämmin ja rauhoittava pimeys laskeutui. Tässä on viimein hyvä olla.

Kiitos, nyt voin rauhoittua itsekin.

 

[vierailija]

AitoMaire

He eivät olleet sopineet tapaamisesta, mutta kun Maire ilmestyi Aidon mökin ovelle keskiyöllä, ei kumpikaan kysynyt miksi.



Ilma oli lämmin, järvi tyyni ja metsässä soi hiljainen yö. Mairella oli yllään vain ohut mekko, joka tarttui ihoon kosteasta ilmasta. Aido avasi oven hitaasti, katse viivähti hänen huulillaan hieman liian pitkään.



“En saanut unta”, Maire sanoi. Hän hymyili sen verran, että se ei ollut selitys, vaan kutsu.



Aido ei vastannut. Hän astui syrjään ja päästi hänet sisään. Mökin hirsiseinät tuoksuivat savulta ja männynpihkalta. Kynttilä paloi pöydällä, lempeänä, pehmeänä valona.



Kun ovi sulkeutui heidän takanaan, Maire astui lähemmäs. Hänen kätensä hipaisi Aidon rintaa, sormenpäät painuivat kankaan läpi kuin testaten, onko tämä hetki totta.



“Ajattelen sua joskus, liikaa”, hän kuiskasi.



“Entä nyt?” Aido kysyi, ääni matalana.



“En ajattele”, Maire sanoi. “Mä tunnen.”



Suu löysi suun, hidas ja kuuma. He eivät kiirehtineet. Jokainen liike, jokainen kosketus oli kuin sanatonta muistamista – kuin heidän kehonsa olisivat puhuneet keskenään, jatkaneet keskustelua joka oli alkanut jo kauan sitten.



Vaate vaatteelta he riisuivat toisensa, paljastaen muutakin kuin ihoa – jännityksen, halun, tutun arkuuden, joka teki kaikesta entistä aidompaa.



Aidon kädet kulkivat pitkin Mairen reisiä, selkää, niskaa. Mairen hengitys katkesi pieniin nykäyksiin, kun hän painautui lähemmäs, niin ettei väliin mahtunut enää muuta kuin lämpö.



He rakastelivat hiljaa, hitaasti, vain vanhan mökin hirsien narahdukset ja järven aaltojen pehmeä liike ulkona todistamassa.



Kun Maire myöhemmin makasi Aidon rintaa vasten, hiki iholla ja sydän tasoittumassa, hän ei sanonut mitään. Hän vain hymyili – sellaista hymyä, joka jää huulille vielä aamullakin.

Saisko tähän naapurin Penan kolmanneks?

 

[vierailija]

Oohh, olenkin kaivannut kunnon f/f-toimintaa. T. Yksi ketjun Telaketjulesboista

Telaketjulesbo





Teräksiset saappaat,

tatuoidut käsivarret,

ja katse, joka saa peilitkin perääntymään.

Hän ei pyydä anteeksi.

Ei koskaan ole pyytänyt.



Tupakankatkuinen ilta,

öljyinen haalari avonaisena

vähän liikaa – tai juuri tarpeeksi.

Kun hän astuu baariin,

jopa neonvalot pidättävät hengitystään.



Hän ei flirttaile.

Hän valitsee.

Sormet kuin työkalut,

mutta kun ne löytävät ihon,

ne tietävät täsmälleen, mitä tekevät.



Sinä et unohda,

kun hän painaa sinut seinää vasten

ja hengittää korvaasi:

“Sanot vaan, jos en saa olla kova.”



Mutta sinä et sano.

Sinä avaat itsesi

kuin konepellin,

ja annat hänen tutkia,

korjata,

rikkoa uudelleen.



Telaketjulesbo ei rakasta kevyesti.

Hän tulee kuin myrsky,

jättää jälkeensä halun,

hiljaisuuden,

ja sen tunteen,

että sinua on viimein katsottu oikeasti.

 

[vierailija]

Telaketjulesbo





Teräksiset saappaat,

tatuoidut käsivarret,

ja katse, joka saa peilitkin perääntymään.

Hän ei pyydä anteeksi.

Ei koskaan ole pyytänyt.



Tupakankatkuinen ilta,

öljyinen haalari avonaisena

vähän liikaa – tai juuri tarpeeksi.

Kun hän astuu baariin,

jopa neonvalot pidättävät hengitystään.



Hän ei flirttaile.

Hän valitsee.

Sormet kuin työkalut,

mutta kun ne löytävät ihon,

ne tietävät täsmälleen, mitä tekevät.



Sinä et unohda,

kun hän painaa sinut seinää vasten

ja hengittää korvaasi:

“Sanot vaan, jos en saa olla kova.”



Mutta sinä et sano.

Sinä avaat itsesi

kuin konepellin,

ja annat hänen tutkia,

korjata,

rikkoa uudelleen.



Telaketjulesbo ei rakasta kevyesti.

Hän tulee kuin myrsky,

jättää jälkeensä halun,

hiljaisuuden,

ja sen tunteen,

että sinua on viimein katsottu oikeasti.

That's me!

 

[vierailija]

Homoja vielä siedän mutta nämä lesbot juttuineen ovat liikaa minulle.

 

[vierailija]

Mutta kun ne ei tiedä mitä sillä tehdä.

Kyllä sinäkin muutut heteroksi, kun minä tulen. T. Lauri

 

[vierailija]

Kyllä sinäkin muutut heteroksi, kun minä tulen. T. Lauri

Teippaan jesarilla sun munat ja istun sun naamalle.

 

[vierailija]

Tuureko täällä käy mummottelemassa?

 

[vierailija]

Teippaan jesarilla sun munat ja istun sun naamalle.

Pyörtyy pian sun kuvottavan hajun takia.

 

[vierailija]

Pyörtyy pian sun kuvottavan hajun takia.

No itsepähän tuli uhittelemaan vaikka ei pyydetty.

 

[vierailija]

Homoja vielä siedän mutta nämä lesbot juttuineen ovat liikaa minulle.

 

[vierailija]

Niin siis sulla on jotain omakohtaista kokemusta tästä?

Näköhavainto.

 

[vierailija]

Kyllä sinäkin muutut heteroksi, kun minä tulen. T. Lauri

Lauri, mä rakastan sua!

 

[vierailija]

Ooh kiihotun siitä. Jätän tarkoituksella pesemättä ja juon huonosti että on oikein väkevät aromit. Joko Lauri tulet?

Lauri iski silmänsä Johannekseen. Se on Johanneksen kilipää.

 

[vierailija]

Onko toi Pelle absolutisti?