Minävaurioinen omaan kuvaansa rakastunut narkissos ihailee aina heijastustaan muissa ihmisissä. Sinänsä se on ihan sama, että onko palaute positiivista vai kielteistä, kunhan hänet huomioidaan. Ilman huomiota hän ei ole olemassa, koska se ydinminä puuttuu tai on kadoksissa. On vain pullistunut sairas valeminä, nukketuksu, jota hän palvoo ja odottaa muidenkin palvovan.Tolkuton valehtelu, suureellisuus, manipulointi jne, on normaalia minävammaiselle. Hän ei oikestaan ole itsekeskeinen siinä mielessä, että sitä itseä ei edes ole. Itse on viimeinen kaikista, on vain ne muut heijastavina peileinä ja siksi on aivan mahdotonta olla yksin. Tarvitaan statisteja. On vain heijastus muiden silmissä siitä valeminästä, että yleensä on olemassa, ja heijastavia pintoja tarvitaan epätoivoisesti!
Minävammainen ei myöskään voi ymmärtää, miksi ihmiset eivät palvo sitä ihanaa kuvaa, jonka hän itse näkee. Se on rankkaa. Tärkeintä on aina vaikutelma, jonka hän luo, maalaa meille muille sanoillaan. Sillä ei ole merkitystä, onko se totta tai jääkö hän valeesta kiinni. Hän itse luo itselleen täydellistä taulua ja odottaa näkevänsä yleisön kautta sen ihanan kuvan. Ympäristön välinpitämättömyys on myrkkyä, mutta se voi olla ainoa, mikä voi johtaa todelliseen kriisiin ja hakemaan muutosta. Jos haluaa herättää narkissoksen, jättää vaan huomiotta. Tai korkeintaan toteaa tyynesti, että niin olet tavis kuin olla voi. Suurin syntihän on pitää minävammaista tavallisena, ei-erinomasena. Tästä kyllä seuraa yleensä julkisivun repeäminen ja tunnekylmyys ja aggressio. Rakel Liekkikin sai osansa.
