Juteltaisko kuolemasta?

[kinuski]

Mä pelkään kuolemaa, tai enemmänkin miten kuolen ja milloin. En haluaisi kuolla kun lapset pieniä, enkä etenkään mitenkään kivuliaasti, tai että jopa tietäisin kuolevani pian. Syöpä onkin yks mun suurimmista peloista ikinä. Vielä kamalampaa on ajatella omien lasten kuolemaa, mutta ne ajatukset mä pyyhinkin mielestäni. Mun sisko pelkäs myös kuolemaa ihan kamalasti, ja olenkin nyt paljon miettinyt tätä kun siskoni kuoli, ei onneksi kivuliaasti. Pelkään myös läheisteni kuolemaa, ja jopa vieraan, tuntemattoman ihmisen kuolema saa mulle tosi pahan olon aikaan. On joskus aikoja että ajatukset ja pelot kuolemasta on joka päivä mielessä, mutta ei onneksi aina.
Jumalaan en usko. Uskon että me siirrytään tonne "toiselle puolelle" ja siellä hengaillaan, tarkkaillaan ja autetaan läheisiämme. Sitten jossain vaiheessa synnytään uudelleen.

 

[ap]

up

 

[faith]

kuolema on ajatuksena niin käsittämätön. yhtä käsittämätön kuin on vastasyntynyt vauva joka ilmeistyi ihan tyhjästä ja on jo ihan oma persoonansa.
kuolema pelottaa minua, enkä tahtoisi antaa sille ajatusta, ettei se veisi mielikuvaani ikuisesta elämästä. minussa asuu vielä pieni lapsi, joka ei usko ajan menevän eteenpäin. kuin tämä hetki olisi kokoelämän mittainen.

en tiedä mihin uskoisin, tavallaan olisi lohdullista uskoa jälleensyntymiseen ja tavallaan taas ei. silloinhan minulle rakkaat ihmiset olisivat yhdentekeviä, koska ensielämässä en edes muistaisi heitä.

pahinta olisi kuolla nyt, kun oma lapsi on vielä ihan pieni. se olisi aika katkera loppu (näin elävän silmin katsottuna). enkä koe vielä kasvaneeni sellaiseksi ihmiseksi, kuin haluaisin. tiedän, että minusta on muuhunkin joten kuolema saa odottaa!

 

[Non compos mentis]

Mä olen tavallaan tehnyt rauhan kuoleman kanssa. Mulla on vielä tekemistä, enkä lähtis vielä, mutta tiedän muiden elämän jatkuvan, vaikka omani loppuisikin. Eikä se kuolema kuitenkaan täysin tyhjäksi tekisi elämääni: jotain minusta jäisi elämään. Konkreettisimmin tietysti lapseni, mutta ehkä jotain muutakin. Olen pystynyt tutustumaan isoisääni retrospektiivisesti hänen armeija-aikaisten päiväkirjojensa kautta. Se, että lakkaisin olemasta (väistämätön totuus jonain päivänä ), ei häivytä minua pois. Olen kuitenkin joskus ollut.

 

[up]

up

 

[Herra Majuri]

Ei kuolemassa mitään ihmeellistä ole, se on aivan samankaltainen kuin valojen sammutus kytkimestä, naps ja se oli siinä.

 

[vieras]

Ajattele jo sun valot sammuu vaikka tänä yönä ja sä et ehtinyt sinne Hawaiille? Entäs jos se sun naps -kuolema onkin sellainen että jäät siihen pimeään ja tajuut että vitsit se oli tässä ja se Hawaiikin jäi kokematta.
Eli tajuat mitä tuli tehtyä tai jätettyä tekemättä mutta olet ikuisesti pimeässä.

 

[Lucy]

Vältteletkö aihetta elämässäsi? Kieltäydytkö ajattelemasta sitä tosiasiaa että kaikki vielä jonain päivänä päättyy? Uskotko Jumalaan ja pelastukseen ikuisine paratiiseineen? Entä jälleensyntymään? Ahdistaako kuoleminen sinua?

Itse ajattelen kuolemaa päivittäin ja olen surullinen siitä, että elämä on tässä ja nyt. Armoa ei anneta, ei toisia mahdollisuuksia. Jokainen hetki on taas hetken vanhempi ja lähempänä kuolemaa. Mitä tästä kaikesta jää käteen? Ei yhtään mitään. Lapset ja lapsenlapset, hyvässä lykyssä jopa lapsenlapsenlapset muistavat vielä sinut, mutta sen jälkeen ei koskaan enää kukaan. Katoat, häviät ja elämäsi oli merkityksetön.

Ei enää kauniita auringonnousuja, ei lakritsijäätelöä, ei ihanaa elokuvaa, ei rakkaan kosketusta, ei ihania tai vaikeita tunteita, ei uuden kirjan musteen tuoksua, ei enää mitään.

Ihan kuin minä olisin tuon kirjoittanut. Minua myös usein ahdistaa kuoleman lopullisuus ja se, että tämä elämä menee niin nopeasti ohi, joka päivä me olemme vanhempia, joka vuosi tulee yksi numero lisää. Aina askeleen lähempänä kuolemaa. Ja silloin se vasta alkaakin ahdistaa kun se on yhtäkkiä silmien edessä, huomaan taas jonkun sukulaisen kovasti vanhentuneen tai joku ottaa ja kuolee.
Hetkittäin sen unohtaa, oman kuolevaisuutensa, ja ne ovat niitä elämän parhaita hetkiä kun sitä tuntee olevansa kuolematon. Harmi kun niitä hetkiä on niin vähän.
Katselin isovanhempieni kuvia heidän rakentamassaan talossa. Miten elävästi näinkään miten he ovat nuorina siinä hääränneet ja laittaneet, miten isäni ja hänen sisaruksensa ovat siellä lapsina juosseet.
Ja nyt ovat molemmat poissa, olleet jo kauan, eivät koskaan enää tule sen talon ovesta sisään. Aika jätti heidät, eikä heitä ole enää missään.
Sitten katson isääni, tuota lapsuuteni sankaria, vahvaa ja väsymätöntä. Miten ovat jo hänenkin ohimonsa harmaantuneet, miten vanha hän jo onkaan ja kivulloinen. Hän ei olekkaan ikuinen ja vahva niin kuin lapsena ajattelin. Aika on jättämässä hänetkin.
Ja nyt on minun vuoroni jatkaa siitä mihin he jäivät, nyt minä olen vielä nuori ja unelmia täynnä. Mutta ei mene kuin silmänräpäys kun minun lapsenlapseni katsovat minun kuviani ja ajattelevat, että häntä ei ole enää missään.

 

[olava harmaana]

Se tulee kun tulee. Olen muutaman kerran meinannu kuolla, oman käden kautta, väkivaltatilanteessa ja onnettomuudessa. Mä en mieti sitä, et mitä menetän tai mistä jään paitsi ku kuolen. Elämän elämääni sellaisena kuin se on ja koitan olla onnellinen omalla tavallani. Mua ei nappaa ulkomaan matkat yms. eikä materia, eikä oikein kunniakaan. Mulle riittää et olen onnellinen, perhe on terve ja sillä sekä siinä on hyvä olla. Vastoinkäymisiä tulee kuten kaikille, mut niistä selviää ainaja ne kuuluu osana olemassaoloon, oppimiseen ja rakkauteen sekä hyvään oloon. Jos et tiedä mitä on olla onneton et voi olla onneton.

Jokaiselle on oma paikkansa elämässä ja niin myös kuolemassa ja sen jälkeen. Mulla on ajatuksena, että uskovat kristityt pääsee taivaaseen tai helvettiin, muslimit menee mihin uskonsa mukaan kuuluu ja osa siirtyy seuraavaan elämää, syntyy uudellee vaikka muurahaisena. Itse toivon, en usko vaan toivon, että voisin syntyä uudelleen, mutta en ihmisenä vaan esim. vesipisarana, kuunvalon säteenä tai puuna yms.

 

[...]

Minä olen kanssa ajatellut paljon isovanhempiani. Vaarini oli syntynyt 1890-luvulla, kuoli 1969 kun olin nelivuotias.

Mummoni, hänen vaimonsa, oli syntynyt 1904. Hän kuoli vasta 1994, hänet tunsin.

Toinen vaarini oli syntynyt 1907, hän kuoli 1977. Hänetkin tunsin melko hyvin, tai en oikeastaan. Mutta muistan hänet hyvin, olin jo 11v kun hän kuoli.

Hänen vaimonsa, isänäitini, oli hyvin samanluonteinen kuin minäkin. Hän kuoli 2003 ja oli syntynyt 1911. Hänet todella tunsin. Meillä oli samanlainen huumorikin.

He kaikki elivät nuoruutensa sota-aikana, sitä on vaikea kuvitella. Ja on vaikea tajuta että vaikka menisin mummolaan niin ei mummolaa enää ole, vain talot ovat edelleen ja puutarhat. Ihmiset ovat poissa.