Jostain pitäisi saada vertaistukea (uskonnollisesta yhteisöstä eroaminen)

Mä en oikein tiedä kenelle mun pitäisi mennä juttelemaan näistä päässä vellovista ajatuksista, että pääsisin sinuiksi olotilani kanssa.
Jossain ohjelmassa (inhimillinen tekijä?) oli haastateltavana Kristiina Komulainen, joka vaikutti niin onnelliselta ja tasapainoiselta, vaikka oli aikanaan eronnut jehovantodistajista. Hitsi, kun kävi kateeksi. Tuollaiseen olotilaan kun pääsisi ja osaisi ajatella itseään eikä sitä mitä muut ajattelevat.

Onko täällä ketään esim. entistä lestadiolaista, joka olisi saavuttanut saman.
Miten se onnistuu ?

 

Se onnistuu vain tekemällä päätös, että näin teen, sano muut mitä sano. Tää on mun elämä.

Vaikka mä oonkin eronnu vain lut. kirkosta, niin silti sain kakkaa niskaan.

 

Tekemällä päätös ja hakeutumalla sellaisten ihmisten seuraan arjessa, jotka eivät kuulu ko yhteisöön. Joka yhteisöstä on ollut myös lähtijöitä. Heistä voisi saada vertaistukea?

Tunnen yhden lähtijä, jonka vanhemmat eivät häntä hylänneet ja tukivat päätöksessä vaikka pettyneitä olivatkin. Asiat voivat siis mennä hyvinkin.

 

Minäkin olen eronnut vain ev.lut. kirkosta. Aika vähän olen saanut kakkaa niskaani, mutta matalaa profiilia pidän seurakuntatuttujen suuntaan. Olin siis aktiivinen seurakuntanuori. Nykyään telaketjuateisti.

https://freepathways.wordpress.com/ - Entisten lestadiolaisten kirjoituksia.

http://www.veljesseura.org - Entisten jehovan todistajien sivusto.

 

Eräs musta harmaana voipi laittaa viestiä jos siltä tuntuu, itse en ole eronnut (agnostikko kun olen) mutta olen kulkenut mukana ja tukena ystävälle joka otti pesäeron lestadiolaisuuteen

 

Uskontojen uhrien tuki UUT ry
:hug:

 

Uskontojen uhrien tuki UUT ry
:hug:

Kiitos tästä, pitää tutustua paremmin.

 

Eräs musta harmaana voipi laittaa viestiä jos siltä tuntuu, itse en ole eronnut (agnostikko kun olen) mutta olen kulkenut mukana ja tukena ystävälle joka otti pesäeron lestadiolaisuuteen

Kiitos, jospa mä jonain päivänä rohkaistun ja laitan postia

 

Mä olen kasvanut vanhollislestadiolaisessa perheessä, mutta erosin liikkeestä 14-vuotiaana. 16-vuotiaana tein puolen vuoden paluun liikkeeseen, mutta kun silloin sitten taas erosin, en ole ikinä asiaa katunut.

Mä en oikeastaan mieti nuita uskonnollisia asioita kun asun toisella puolella Suomea kuin sukulaiseni. Tiedän, että jos asuisin heidän kanssa samalla paikkakunnalla, olisi paljon vaikeampi pysyä tasapainoisena ja säilyttää onnellinen mieli.

Mä olen aina ollut erittäin omatahtoinen ihminen, joten mulle tuo uskonnosta eroaminen oli varmasti helpompi kuin monelle muulle.
Ainakin kun kuuntelen muiden ex-lestadiolaisten tarinoita, niin mulla on ollut todella helppoa. Ehkä myös se teki eroamisesta helppoa, kun mun sukulaiset on omalla tavallaan kuitenkin tosi ihania ja suvaitsevaisia ihmisiä, vaikka suurinosa vl-liikkeeseen kuuluukin.

 

Täällä yksi samojen asioiden ja ajatuksien kanssa kamppaileva äiti.... hirmu vaikeaa. siis vl-yhteisöön kuulun... tai olen kuuluvinani mutta sydän, mieli ja ajatukset ei oo olla pitkään aikaan mukana.

 

Sun pitää vaan itse päättää alkaa elämään niinkuin itselle parhaaksi tuntuu.

Tietoisesti teet päässäsi työtä asian edistämiseksi, se ei tapahdu hetkessä eikä se varmasti ole helppoa, mutta lopputuloksena voi olla sen Kristiina Komulaisen kaltainen onnellinen ja tasapainoinen yksilö.

Osaatko yhtään eritellä, mikä sua siinä "omassa elämässä" ja yhteisöstä eroamisessa kauhistuttaa? Tai mitkä asiat?

 

[QUOTE="yksi";25136744]Täällä yksi samojen asioiden ja ajatuksien kanssa kamppaileva äiti.... hirmu vaikeaa. siis vl-yhteisöön kuulun... tai olen kuuluvinani mutta sydän, mieli ja ajatukset ei oo olla pitkään aikaan mukana.[/QUOTE]

Samat sanat, paitsi että kuulun Jehovan todistajiin.
Lähteminen tuntuu niin mahdottomalta, koska siinä menee sitten kaikki sukulaiset ja ystävät kerralla, kaikki ne ihmiset jotka olen tuntenut lapsuudesta saakka.

 

Sun pitää vaan itse päättää alkaa elämään niinkuin itselle parhaaksi tuntuu.

Tietoisesti teet päässäsi työtä asian edistämiseksi, se ei tapahdu hetkessä eikä se varmasti ole helppoa, mutta lopputuloksena voi olla sen Kristiina Komulaisen kaltainen onnellinen ja tasapainoinen yksilö.

Osaatko yhtään eritellä, mikä sua siinä "omassa elämässä" ja yhteisöstä eroamisessa kauhistuttaa? Tai mitkä asiat?

en ole ap.. mut vastaampa silti. Lähes kaikki ystävät ja sukulaiset kuuluu yhteisöön. Luulen, että kukaan ei aavista mun ajatuksia edes. Olen ahdistunut.. Pelkään sitä tilannetta että jos kiellän uskon julkisesti, se ois niin ku pommi räjähtäis. Omat vanhemmat, sisarukset... eih... ajatus tuntuu mahdottomalta... ehkä joskus pääsen tästä... ja tiedän että vain minä olen se joka voi tehä asialle jotain. Onnea sinulle ku oot päässy irti!

 

Samat sanat, paitsi että kuulun Jehovan todistajiin.
Lähteminen tuntuu niin mahdottomalta, koska siinä menee sitten kaikki sukulaiset ja ystävät kerralla, kaikki ne ihmiset jotka olen tuntenut lapsuudesta saakka.

juuri tuo... menee kaikki kerralla.

 

Itse olen lähtöisin esikoislestadiolaisesta perheestä. Reilu parikymppisenä aloin jo erkaantua herätysliikkeestä, kävin kyllä seuroissa, mutta en ajatellut samoin monestakaan asiasta. Sitten noin 10 vuotta sitten tapasin nykyisen mieheni, joka ei ole lestadiolainen. Kävin muutamia kertoja seuroissa, mutta tuntui, että tein sen jonkun muun kuin itseni takia.

Nyt en ole muutamaan vuoteen käynyt ollenkaan seuroissa, mutta jotenkin tuntuu, että ihmiset eivät käsitä, että olen tosissani. Tai siis ymmärrän kyllä, että el-ystävät ovat huolissaan sieluni autuudesta, mutta silti yhteyttä ei pidetä muuta kuin kutsumalla seuroihin.
Vanhempani eivät ole mua hylänneet, olen heille yhtä rakas kuin ennenkin. Ehkä kuitenkin hiukan pettyneet valintaani.

 

Aika mielenkiintosta oli lukea varsinkin JT:ien juttuja, VL onkin tutumpi yhteisö.

 

[QUOTE="yksi";25136786]en ole ap.. mut vastaampa silti. Lähes kaikki ystävät ja sukulaiset kuuluu yhteisöön. Luulen, että kukaan ei aavista mun ajatuksia edes. Olen ahdistunut.. Pelkään sitä tilannetta että jos kiellän uskon julkisesti, se ois niin ku pommi räjähtäis. Omat vanhemmat, sisarukset... eih... ajatus tuntuu mahdottomalta... ehkä joskus pääsen tästä... ja tiedän että vain minä olen se joka voi tehä asialle jotain. Onnea sinulle ku oot päässy irti! [/QUOTE]


Tiedän ja muistan nuo ajatukset, mutta kannattaakin miettiä, että kaatuuko se elämä oikeasti siihen, että ihmiset ENSIN kauhistuvat ja ovat suruissaan?

Ei se kaadu, vaikka hirveätä se on.
Muistan, kuinka pahalta se oikeasti tuntui katsoa vierestä läheisten surua jonka itse olin aiheuttanut, mutta toisaalta olo oli vapautuneempi kuin koskaan.
Ei tarvinnut enää elää valheessa.

Läheisten reaktiotkin menevät aika nopeaa ohi. Jonkin aikaa, jotkut jopa vuosia jaksavat muistutella "uskonasioista", mutta jossain vaiheessa ne puheet eivät enää edes tunnu missään.
Kun uskonsa kieltää, joutuu pitämään päänsä kylmänä ja kovettamaan itsensä, jos aikoo oikeasti irrottautua yhteisöstä. Surullista, mutta niin se valitettavasti menee.

Toivottavasti te kaikki miettivät saatte jonkin ratkaisun elämäänne oli se sitten mikä hyvänsä ja olette onnellisia.

 

Sun pitää vaan itse päättää alkaa elämään niinkuin itselle parhaaksi tuntuu.

Tietoisesti teet päässäsi työtä asian edistämiseksi, se ei tapahdu hetkessä eikä se varmasti ole helppoa, mutta lopputuloksena voi olla sen Kristiina Komulaisen kaltainen onnellinen ja tasapainoinen yksilö.

Osaatko yhtään eritellä, mikä sua siinä "omassa elämässä" ja yhteisöstä eroamisessa kauhistuttaa? Tai mitkä asiat?

Mä aina kaikilla päätöksillä ja teoilla ajattelen, että pahoitan jonkun mielen.
Leikkasin esim. hiukseni äskettäin ihan lyhyiksi ja heti perään ajattelin, että mitähän vanhempani ajattelevat.
Haluaisin nauttia omasta elämästäni ja ihanasta perheestäni ilman tuota syyllisyyden taakkaa, joka koko ajan on harteilla.

 

[QUOTE="aapee";25136862]Mä aina kaikilla päätöksillä ja teoilla ajattelen, että pahoitan jonkun mielen.
Leikkasin esim. hiukseni äskettäin ihan lyhyiksi ja heti perään ajattelin, että mitähän vanhempani ajattelevat.
Haluaisin nauttia omasta elämästäni ja ihanasta perheestäni ilman tuota syyllisyyden taakkaa, joka koko ajan on harteilla.[/QUOTE]

Syyllisyyden taakka kuulostaa valitettavan tutulta.
Ei pelkästään henkilökohtaisesti, vaan olen kuullut tuota samaa virttä vl- ja ex-vl-kavereiltakin. Varmaan liittyy siihen kun vl-yhteisö on niin voimakas ja oikeasti aika moni vl-perhe elää "yhteisön kautta".

Yhteisössä on monia hyviäkin puolia, mutta tuo syyllisyys ja velvollisuudentunne on yksi niistä varjopuolista..mun mielestä.

Tietääkö puolisosi ajatuksistasi?

Mä kyllä todella ymmärrän, että ahdistaa. Ja voin vain kuvitella, että yhteisöstä irtautuminen on monin verroin vaikeampaa perheellisenä kuin yksin nuorena..

:hug:


Ai niin, itse olen kolmeen otteeseen elämässäni käynyt eripituisia jaksoja terapiassa. Uskon, että se on auttanut paljon siihen, että olen oikeasti päässyt yhteisöstä eroon ja saanut oman elämän ja "vapauden" minkä halusin.

 

Varmistakaa ensin selustanne, eli oma perhe tilanteen tasalle. Se voi olla mahdotonta, vaikeaa tai helppoa. Joillain se valtakunnan raja menee perheen sisällä, valitettavasti. Jos suhde on kunnossa, puolisoa voi tietysti yrittää saada heräämään/kääntymään omien ajatusten puoleen.

Oma ehdotukseni on hiipuminen. Hankkikaa uusi harrastus, uusia ystäviä ja vähentäkää pikkuhiljaa aktiivisuuttanne yhteisössä, oli se sitten JT tai VL. Ja ehkäisy heti käyttöön jos ette ole (VL:t) enää varmoja tahdotteko lisää lapsia ja varsinkin jos tilanne miehenne kanssa on epävarma. Hiipuessanne teiltä varmasti kysellään kaupassa ja kävelyllä ollessanne, että ei ole sinua näkynyt ja niin edespäin. Keksitte valmiiksi tekosyitä ja esitätte maailman ystävällisintä ja ihaninta ihmistä kasvotusten. Saatattepa sellainen ollakin! Hiipumisen onnistuessa parhaalla mahdollisella tavalla, teidät unohdetaan ennen pitkää, ainakin osittain. Jossain vaiheessa vaan lakkaatte käymästä kokonaan.

Tuo neuvo onnistuu varmaankin parhaiten Jehovan Todistajilla. VL-perheet ovat varmasti useammin niin tiiviisti sukunsa ympäröimiä että muutto toiselle paikkakunnalle voisi olla helpointa. Tai helppoahan se ei varmasti ole sekään.

 

Ette ole vastuussa vanhempienne/isovanhempienne/muiden sukulaistenne tunteista! Ajatelkaa joskus itseänne ja mielenterveyttänne. Sitä kautta myös lapsianne. Onnellinen äiti (ja isä) tekee onnellisemman perheen.

 

Varmistakaa ensin selustanne, eli oma perhe tilanteen tasalle. Se voi olla mahdotonta, vaikeaa tai helppoa. Joillain se valtakunnan raja menee perheen sisällä, valitettavasti. Jos suhde on kunnossa, puolisoa voi tietysti yrittää saada heräämään/kääntymään omien ajatusten puoleen.

Oma ehdotukseni on hiipuminen. Hankkikaa uusi harrastus, uusia ystäviä ja vähentäkää pikkuhiljaa aktiivisuuttanne yhteisössä, oli se sitten JT tai VL. Ja ehkäisy heti käyttöön jos ette ole (VL:t) enää varmoja tahdotteko lisää lapsia ja varsinkin jos tilanne miehenne kanssa on epävarma. Hiipuessanne teiltä varmasti kysellään kaupassa ja kävelyllä ollessanne, että ei ole sinua näkynyt ja niin edespäin. Keksitte valmiiksi tekosyitä ja esitätte maailman ystävällisintä ja ihaninta ihmistä kasvotusten. Saatattepa sellainen ollakin! Hiipumisen onnistuessa parhaalla mahdollisella tavalla, teidät unohdetaan ennen pitkää, ainakin osittain. Jossain vaiheessa vaan lakkaatte käymästä kokonaan.

Tuo neuvo onnistuu varmaankin parhaiten Jehovan Todistajilla. VL-perheet ovat varmasti useammin niin tiiviisti sukunsa ympäröimiä että muutto toiselle paikkakunnalle voisi olla helpointa. Tai helppoahan se ei varmasti ole sekään.

Olen mä ajatellu monesti, että helpointa olis muuttaa, mutta eihän se siis käytännössä ole helppoa sekään. Tiedän kyllä muutaman perheen, jotka niin toimi ja nyt ymmärrän täydellisesti.

Meillä mies tietää vähän mun ajatuksista, mutta se on jännä juttu miksi niistä on niin vaikea puhua. Miehellä ollut kyllä myös välillä ns vaikeampia kausia mutta se sanoi joskus että parempi ku ei ajattele, elelee vaan menemään. Lasten kaveriasiat ois mulle suuri huolenaihe, vl-ystävät jäisivät kokonaan pois, osa ainakin ja se on surullista kun ne on kuitenki lapsille tosi tärkeitä.

Huoh... ei kukaan varmaaan voi ymmärtää millaista tämä voi olla jos ei ole kokenut.

Tuosta onnellisuudesta ja siitä että ei kukaan ole vastuussa toisten tunteista... niinhän se menee.. mutta kun on aina tottunut niin ajattelemaan. Siis ettei voi pahoittaa omien vanhempien yms mieliä... tiedän että se ois aivan järkyttävä asia esim mun vanhemmille. Eikä aina oo helppo esittää uskovaista... kun ei niin tunne sydämessään.

 

Syyllisyyden taakka kuulostaa valitettavan tutulta.
Ei pelkästään henkilökohtaisesti, vaan olen kuullut tuota samaa virttä vl- ja ex-vl-kavereiltakin. Varmaan liittyy siihen kun vl-yhteisö on niin voimakas ja oikeasti aika moni vl-perhe elää "yhteisön kautta".

Yhteisössä on monia hyviäkin puolia, mutta tuo syyllisyys ja velvollisuudentunne on yksi niistä varjopuolista..mun mielestä.

Tietääkö puolisosi ajatuksistasi?

Mä kyllä todella ymmärrän, että ahdistaa. Ja voin vain kuvitella, että yhteisöstä irtautuminen on monin verroin vaikeampaa perheellisenä kuin yksin nuorena..

:hug:


Ai niin, itse olen kolmeen otteeseen elämässäni käynyt eripituisia jaksoja terapiassa. Uskon, että se on auttanut paljon siihen, että olen oikeasti päässyt yhteisöstä eroon ja saanut oman elämän ja "vapauden" minkä halusin.

Miehen kanssa olemme paljon jutelleet näistä asioista ja mulla oli alusta asti kyllä vapaus käydä seuroissa ym. kunhan häntä ei pakoteta mukaan.
Itse kuitenkin olen valintani tehnyt, en miehen painostuksesta niin kuin joku el-ystävä varmaan ajatteleekin. Olin jo kauan ennen mieheni tapaamista ajautunut kauas ko. yhteisön ajatusmaailmasta.

Tuo terapia kuulostaa kyllä hyvältä ja olen sitä miettinytkin. Sen verran kauan olen paininut omien ajatuksieni kanssa, että haluaisin jo rauhan.
Lestadiolaisuudessa tuo yhteisön tiiviys ja sitä kautta painostus on todella voimakasta ja ehkä juuri sen takia tämä on vaikeata. Tai sitten mä vaan olen niin heikko ihminen...

 

Lestadiolaisille Hakomaja

 

Mä olen kasvanut vanhollislestadiolaisessa perheessä, mutta erosin liikkeestä 14-vuotiaana. 16-vuotiaana tein puolen vuoden paluun liikkeeseen, mutta kun silloin sitten taas erosin, en ole ikinä asiaa katunut.

Mä en oikeastaan mieti nuita uskonnollisia asioita kun asun toisella puolella Suomea kuin sukulaiseni. Tiedän, että jos asuisin heidän kanssa samalla paikkakunnalla, olisi paljon vaikeampi pysyä tasapainoisena ja säilyttää onnellinen mieli.

Mä olen aina ollut erittäin omatahtoinen ihminen, joten mulle tuo uskonnosta eroaminen oli varmasti helpompi kuin monelle muulle.
Ainakin kun kuuntelen muiden ex-lestadiolaisten tarinoita, niin mulla on ollut todella helppoa. Ehkä myös se teki eroamisesta helppoa, kun mun sukulaiset on omalla tavallaan kuitenkin tosi ihania ja suvaitsevaisia ihmisiä, vaikka suurinosa vl-liikkeeseen kuuluukin.

Mulla meni kans helposti, vähän niinkuin teini-iän kapinassa tuli erottua (13-vuotiaana "virallisesti"). Ja porukat ja suku on suhtautunu ihan normaalisti minuun tämänki jälkeen.