Ko olen nyt useampia y-viestejä saanu (eilispäivän ja yön aikanaki kolme ) joissa kysytään miten olen pystyny lopettamaan juomisen, miten olen alkanu parantua päihdeongelmasta. Ja ko en jaksa jokaselle alkaa erikseen naputtaan nii ajattelin laittaa sitte y-viesteihin vastaukseksi tämän alotuksen osotteen.. 
Ai mitenkö tein sen? Pistin korkin kiinni.
Tosissaan, raskaaksi tulo on joka kerta jotaki napsauttanu minun päässä, vaikka tähän asti, lukuunottamatta esikoista, onki joka ainoa raskaus menny kesken. Sanoisinko että lapsen odotus on nostattanu minun omaa tahtoa ja kykyä kontrolloija tekemisiäni, itsekuria ja vahvuutta olen saanu siitä pienestä toivosta että raskaus jatkuis normaalisti loppuun asti. Ja nyt niin on onneksi käynykki. :heart:
Enkä sano että ois helppoa ollu. Vitut. Ekat viikot kävin ihan jumalatonta taistelua minun pään sisällä. Itkua ja raivoa, vierotusoireita, tuskaa, jopa kipua. Montako kertaa teki mieli antaa periksi ajatukselle "kuitenki tullee keskenmeno, sama ois juua" . Mutta en antanu periksi. Minuutti minuutilta päiviä eteenpäin, tekemistä ja ittensä psyykkaamista. Välillä jopa hakkasin seinää ja raivosin, nakoin tavaroita seiniin ja teki mieli hypätä järveen ja hukkua. Sitä sisästä tuskaa ei voi sanoin kuvailla. Suurena tukena on ollu myös mies ja muu lähipiiri.
Se että on turhautuneen raivoamisen jälkeen saanu vaan vajota miehen syliin ja itkeä kunnes helpottaa, se että veli on minun kans ottanu matsia että olen saanu purkaa kiukkua, mulle on tuotu lapsia hoijettavaksi ja annettu muuta ajatusta, minun kans on menty reissaamaan ja vaikkapa vain mettään retkelle, raahattu väkisin kauppoihin ja annettu minun ilmasta tunteet sellasina ko ne on tullu.
Terapiasta on ollu apua kans, vaikka selviämisen jälkeen mulla onki itteni ilmasu vaikeutunu entisestään. Siitäki alkaa päästä yli.
Sitte on ollu katkeroitumista, itsesyytöksiä, muitten syyttelyä, itkua ja ittensä säälimistä. Sitä on vieläki ilmassa vaikka koko ajan vähemmän. Ennää en halua edes satuttaa itteäni että lakkaisin ajattelemasta sitä elämää josta olen raskaaksi tultua astunu pois.
Aina se menny elämä tulee minua seuraamaan enkä monistakaan kuvioista eroon pääse niin vaan, mutta yritys on kova enkä periksi anna.
Mie oikeastaan haluan kiittää minun läheisiä siitä että ne on kestäny minua, kestäny minua päihdeongelmaisena ja kestäny minua parantujana, mie olen muutenki niin jumalattoman vaikea ihminen, vielä vaikeampi mie olen viimeset viikot ollu. Silti on oltu tukena ja turvana ja pidetty jaloillaan ja nostettu joka kerta suosta ja sanottu että pää pystöön. Vaikka olen haukkunu ja ilkeilly, tehny piruutta ja kiusannu viimiseen asti varmasti jokaista nii silti on pysytty vierellä.
Ennää ei ole edes fyysisiä vierotusoireita. Käsien tärinä on loppunu, pelkotilat on poissa suurimmaksi osaksi joten uskallan jo mennä yksin kauppaanki Entinen sosiaalinen minä on alkanu palata ja itsevarmuus on parantunu. Kaikki tuo ko tipahti nollalukemiin juomisen ym loputtua.
Tällä hetkellä mie toivon että ei tule ennää takaiskuja, niistä mie murenen joka kerta vähäsen... Toivon että saan tämän pikkusen pittää minun elämässä aina. Sillä se on syy siihen että jaksan huomiseen joka ilta, se on syy miksi olen valmis mihin vain. Ja se on tosissaan ihan hemmetin hyvä syy. :heart:
Ai mitenkö tein sen? Pistin korkin kiinni.
Tosissaan, raskaaksi tulo on joka kerta jotaki napsauttanu minun päässä, vaikka tähän asti, lukuunottamatta esikoista, onki joka ainoa raskaus menny kesken. Sanoisinko että lapsen odotus on nostattanu minun omaa tahtoa ja kykyä kontrolloija tekemisiäni, itsekuria ja vahvuutta olen saanu siitä pienestä toivosta että raskaus jatkuis normaalisti loppuun asti. Ja nyt niin on onneksi käynykki. :heart:
Enkä sano että ois helppoa ollu. Vitut. Ekat viikot kävin ihan jumalatonta taistelua minun pään sisällä. Itkua ja raivoa, vierotusoireita, tuskaa, jopa kipua. Montako kertaa teki mieli antaa periksi ajatukselle "kuitenki tullee keskenmeno, sama ois juua" . Mutta en antanu periksi. Minuutti minuutilta päiviä eteenpäin, tekemistä ja ittensä psyykkaamista. Välillä jopa hakkasin seinää ja raivosin, nakoin tavaroita seiniin ja teki mieli hypätä järveen ja hukkua. Sitä sisästä tuskaa ei voi sanoin kuvailla. Suurena tukena on ollu myös mies ja muu lähipiiri.
Se että on turhautuneen raivoamisen jälkeen saanu vaan vajota miehen syliin ja itkeä kunnes helpottaa, se että veli on minun kans ottanu matsia että olen saanu purkaa kiukkua, mulle on tuotu lapsia hoijettavaksi ja annettu muuta ajatusta, minun kans on menty reissaamaan ja vaikkapa vain mettään retkelle, raahattu väkisin kauppoihin ja annettu minun ilmasta tunteet sellasina ko ne on tullu.
Terapiasta on ollu apua kans, vaikka selviämisen jälkeen mulla onki itteni ilmasu vaikeutunu entisestään. Siitäki alkaa päästä yli.
Sitte on ollu katkeroitumista, itsesyytöksiä, muitten syyttelyä, itkua ja ittensä säälimistä. Sitä on vieläki ilmassa vaikka koko ajan vähemmän. Ennää en halua edes satuttaa itteäni että lakkaisin ajattelemasta sitä elämää josta olen raskaaksi tultua astunu pois.
Aina se menny elämä tulee minua seuraamaan enkä monistakaan kuvioista eroon pääse niin vaan, mutta yritys on kova enkä periksi anna.
Mie oikeastaan haluan kiittää minun läheisiä siitä että ne on kestäny minua, kestäny minua päihdeongelmaisena ja kestäny minua parantujana, mie olen muutenki niin jumalattoman vaikea ihminen, vielä vaikeampi mie olen viimeset viikot ollu. Silti on oltu tukena ja turvana ja pidetty jaloillaan ja nostettu joka kerta suosta ja sanottu että pää pystöön. Vaikka olen haukkunu ja ilkeilly, tehny piruutta ja kiusannu viimiseen asti varmasti jokaista nii silti on pysytty vierellä.
Ennää ei ole edes fyysisiä vierotusoireita. Käsien tärinä on loppunu, pelkotilat on poissa suurimmaksi osaksi joten uskallan jo mennä yksin kauppaanki
Entinen sosiaalinen minä on alkanu palata ja itsevarmuus on parantunu. Kaikki tuo ko tipahti nollalukemiin juomisen ym loputtua. Tällä hetkellä mie toivon että ei tule ennää takaiskuja, niistä mie murenen joka kerta vähäsen... Toivon että saan tämän pikkusen pittää minun elämässä aina. Sillä se on syy siihen että jaksan huomiseen joka ilta, se on syy miksi olen valmis mihin vain. Ja se on tosissaan ihan hemmetin hyvä syy. :heart:
