Joskus kadun että tuli saatua

toinen lapsi. Ei enää yhtäkään iltaa ilman kiukkua ja huutoa. En tiedä mitä tuo yksivuotias lapsi vielä iltaisin (ja usein joskus jopa päivisin) huutaa. Tuntuu että se huutaa koko ajan. Ei hetken rauhaa. Suuttuu kaikesta, siis ihan kaikesta tosi helposti. Vinkuu koko ajan syliin. Ei kai sillä vielä jotain uhmaa voi olla?
Mietin jo että veisin sen lääkäriin. Kai tossa lapsessa täytyy jotain vikaa olla. Vai onko se vaan tommonen yleistyytymätön lapsi. Hermot hajoo...vaikka välillä pystymme nauramaankin lapsen kanssa niin ne kerrat on nykyään niin harvassa. Pelkään että jos tätä kiukuttelua, huutoa jatkuu pitkäänkin vielä niin mä en jaksa vaan lähden pois tai lakkaan rakastamasta tuota lasta. Mussakin on vikaa...nautin enemmän esikoisen kanssa vietetystä ajasta mutta...nyt olen alkanut pelkäämään seuraavia päiviä kun ei tiedä millä päällä tuo kuopus taas sattuu olemaan. Ponnistelen paljon, perushoitokin on kiukkuamisen takia hankalaa. Mutta pinnistelen vain eteenpäin, koitan olla vastaamatta jokaiseen tyytymättömyyden ilmaisuun mutta sitten kun lapsi alkaa takomaan päätään lattiaan, suojelen häntä ja nostan pois. Tuosta on tullut tapa: Lapsi tietää että kun hän takoo päätään lattiaan niin silloin viimeistään hän pääsee syliin ja sylissä hän olisi vaikka koko päivän! Tee siinä sitten ruokaa tai siivota. Rentoutua tai leikkiä esikoisen kanssa kun toinen on kuin takiainen. Kuopuksen kanssa kun yrittää leikkiä, kiinnostuu hetkeksi ja sitten taas tekee mieli hänen mieli kiukutella, huutaa, raivota...
Muutenkin tuntuu että lapsi on koko ajan väsynyt! Mikään uni ei tunnu riittävän. Nukkuu vieläkin kahdet päiväunet. Voi olla että tämä menee ajan kanssa ohi mutta kyllä tämä on alkanut vaikuttamaan minuun, mieheeni, meidän parisuhteeseen sekä esikoiseen. Kun toinen on jatkuvasti tyytymätön ja kiukkuaa, tarttuu kiukku toiseenkin.
Vaikka tekisi mieli joskus vaan sulkea ovi takanani, tiedän etten koskaan pystyisi niin tekemään. Kunpa olisin kaikkivoipa ja osaisin sormia napsuttamalla ratkaista kaikki ongelmat. En vain ole ja jaksaminen on kortilla.

 

Piti vielä jakaa teksti mutta sormet olivat liian nopeet.

 

Enää sellaiset 17 vuotta niin alkaa vähän jo helpottaa.

 

Onko ollu koko ikänsä vaativampi lapsonen vai muuttunut hiljakkoin?
Ajattelin vaan kun naapurissa poika oli ollu tosi ärtsy ja tyytymätön ja hällä oli todettu diabetes, et kyllähän sitä lasta oikeasti voi joku vaivatakkin..
Tosin saattaa olla myös sellainen "äiti vaihe lapsella" ja se on joskus rankkaa..jaksamisia kovasti!!

 

juu ja kun kolme vee täyttää niin yksi helvetti alkaa!!!

 

voi olla.että hän on turhautunut kun ei osaa vielä puhua,ettekä ymmärrä mikä hänellä on...kunhan oppii puhumaan niin varmaan helpottaa..

 

Tuntuu että koko ajan vain pahenee...

 

Vomia sulle. Ihanaa, ett oot tiedostau tilanteen.
Nyt vaan apua hakemaan.

Jos yhtään lohduttaa(tusnkinpa vaan, ku eipä tää meidän tilanne teiä auta)mut mulla on 1-vee lapsi ja sama meno on täälläkki. Jatkuvasti syliin tulossa ja kinnaa kaikkee. Nyt kuitenkin kehitysvaihe, jollon tekee ite valinnan antaako kaikelle periks ja kärsii lopun elämää vai onko realistisen tiukka ja tekee itselleen palveluksen, ku nyt jaksaa.

Lapsilla kaiketi joku kehitysvaihe 1-veenä, jollon alkaa pikkuhiljaa irtautuminen äidistä, mikä ahsitaa lastaki.

Pyri antaa vaan rakkauttaa pienelle.

Halauksia ja voimia sulle

 

Varmaan ihan mustasukkaisuutta ja uhmaakin. Kyllä noi ajat ohi menee! :hug: Ja koko ajan se helpottaa kun lapset kasvavat, muutaman vuoden päästä et edes muista että nää asiat on sua joskus vaivanneet. =)

 

No eikös tuossa 1v vaiheilla tule sellainen joku äitiin tarrautumisvaihe, ja seuraava siinä vähän ennen 2v ja sitten pian tuleekin taas jo uhma... Ja lapsiahan on erilaisia. Mulla kans likka tänään huusi siitä lähtien kun päästiin kotiin , mutta tosin meillä se varmaan liittyy tuohon tarhassa olon alkamiseen... Ja mun likka kyllä puhuu suht selkeesti, 1,5v, mutta kyllä se silti huutaa eikä kerro mikä on vaikka kysyy. Kun eihän sitä kuitenkaan kaikkea tuossa iässä vielä ymmärrä vaikka puhua osaisinkin. Mitä nyt muiden mukuloita oon seuraillu niin kun koulun on alottanut ja se alkaa sujumaan niin alkaa helpottaa... vaikka olis villimpikin lapsi. Mutta enivei, ongelmia lapsien kanssahan tulee aina olemaan... ongelmat vaan muuttuu

 

Minkä ikäinen olet?
Musta tuntuu,että ikä vaikuttaa osin jaksamiseen.
Mulla ainakin.Vanhin lapsi syntyi,kun olin 27v. ja nuorin,kun olin "jo" 39v. Välillä ei muita lapsia.
Mutta musta tuntuu,että ikä vaikuttaa siihen,että ei enää jaksa "uuden" vauvan kanssa.Mulla nyt nuorimmainen 2,5v. ja välillä tuntuu,että ei jaksa.No,onhan se äidistä kiinni,siis jaksaminen.
Onhan toki ihanaa,kun sai tuon iltatähden.Enimmäkseen piristää elämää.Mutta kuitenkin....kyllä se raskasta on.
Eli pointti on,koita jaksaa,kyllä se lapsi kohta on teini(ja sit kyl uudet murheet,mut so what?)
Oliko mahdollisimman sekavasti kerrottu?

 

Mä lupaan teille ja itselleni nyt yhden asian. Eritoten lupaan myös lapsilleni. Minä jaksan huolehtia lapsistani, minä jaksan ylä-ja alamäet, minä en luovuta. Kyllä tämä menee ohi. Menee varmasti. Ja jos omat voimat loppuu (jopa ennen kuin ne kokonaan loppuu) me haemme apua sitten muualta. Emme jää yksin, emme...me potkimme tiemme eteenpäin. Koitan pitää rakkauden menossa mukana vaikka mikä olisi.
Minä olen aikuinen, minun tehtäväni on auttaa lapsiani elämässä eteenpäin. Eikä mikään kiukku saa tuhota sitä mitä meillä vielä on. Meillä on vielä toisemme.

Että näin...

 

Meillä on aina ollut kaikki niin pirun vaikeata, ihan vauvasta saakka. Vinkuu, valittaa, vinkuu, kiukkuaa, vinkuu, raivoaa ja vielä kerran vinkuu! 5-vuotiaana varmistui sitten Asperger.
Tiedän kyllä, miltä sinusta tuntuu. Nykyään on jo paljon helpompaa kun pääsee päivisin töihin levähtämään tästä hullunmyllystä Mutta kyllä tuota lasta niin paljon rakastan, sitä hän todella tarvitsee. Mutta toista samanlaista en varmaan jaksaisi, joten meillä tuo lapsiluku taitaa jäädä yhteen.

 

Mähän olen vielä nuori 3kk päästä 25v...
Joten munhan pitäisi jaksaa jos ikää katsotaan. Mutta ihminenhän mä vain olen, en vain pelkkää ikää...

 

Olet todella fiksun oloinen kaikinpuolin kirjoitustesi perusteella. Senpä takia en ole huolissani pärjäämisestäsi

Aurinkoista kevättä teille

 

Olen ollut ikäni vähän pikkuvanha. Elämä kouluttanut pienestä pitäen. Sen takia en osaa luovuttaa, onhan tää loppupeleissä aika pientä verrattuna siihen mitä olen jo kokenut.

 

Meillä oli ihan sama tilanne kuopuksen kanssa!!!! Ja se on siis tyttö.
Esikko on poika ja kuin enkeli; ikänsä (4,5v.) ollut kiltti ja tottelevainen, viisas, järkevä.
Kuopus on välillä kuin elukka. Pahin aika oli 1v-1v4kk. Nyt kun ikää 1v.5kk niin alkaa selvästi helpottamaan; yöt nukkuu paremmin ja päivisin on paremmalla tuulella ja leikkii esikon kanssa. Kyllä se siitä, usko vaan! Muuta et voi tehdä kuin yrittää jaksaa ja olla johdonmukainen ja tiukka. Anna vaan niin paljon aikaasi ja rakkauttasi kuin voit, muuhun et kykene.