Jos rakastaa mutta haluaa erota...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Surullisen hahmon ritari
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

Surullisen hahmon ritari

Vieras
Kertokaapa mielipiteenne tai haukkukaa maan rakoon, ihan kuinka vain.

Rakastan miestäni, enkä halua missään nimessä tuottaa hänelle mielipahaa. Ja tämä seikka on ainoa syy jonka vuoksi en oo lähtenyt tästä suhteesta. Hän siis ei halua erota, minusta se olisi viisain ratkaisu. En koe häneen enää mitään "romanttista" tai intohimoista rakkautta häneen, mutta välitän ja rakastan kuten vaikka veljeä, ja tästä syystä sydämeni melkein särkyy ajatuksesta että särkisin hänen sydämensä. Eikö ole surkuhupaisaa?

Miehen kanssa on koitettu asiasta keskustella, ensimmäisiä kertoja noin vuosi sitten. Hän ei missään nimessä halua erota. Musta tuntuu että me puhutaan kuin eri kieltä, tai meidän välillä on "tulppa", jonka vuoksi ei saada mitään yhteyttä toisiimme.

Mun näkemyksen mukaan (mies ei tähän tietenkään yhdy) ongelma on siinä että meillä on niin erilaiset odotukset parisuhteelta. Mies on tyytyväinen tähän mitä meillä on nyt, kumppanuuteen tai toveruuteen, minä taas vaadin/odotan suhteelta jonkunlaista "sielunkumppaanuutta", tai jos ei nyt sitä niin kuitenkin jotain henkistä yhteisymmärrystä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Miehelle riittää jos arki pyörii ja on mukavaa, minä ehkä odottaisin enemmän. Ehkä liikaa.

Ja ennen kun ehdotatte parisuhdeterapiaa suhteen pelastamiseksi lasten tähden, niin lapsia ei ole, ja olemme avoliitossa joten meitä ei huolita (ainakaan täällä peräpusikossa) mihinkään terapiaan, täällä ensisijalla ovat avioparit ja lapsiperheet. Yritetty on.

Ero pyörii mielessä, mutta kun ajattelenkin että pakottaisin miehen läpi siitä mielipahasta, eroprosessista, uuden kämpän etsinnästä, vanhojen muistojen hylkäämisestä.... en vaan voi tehdä sitä. Mies on sitä tyyppiä joka ottaa eron todella raskaasti, hän ei vaan voi uskoa ettei joku suhde muka voi toimia jos ei nyt vallan riidoissa olla.

En yhtään tiedä mitä tehdä.
 
Ei kai sitä voi toisen takia uhrata omaa onneaan ? Ei suhteeseen pitäis jäädä velvollisuudentunnosta tai siksi, ettei tuottaisi toiselle pahaa mieltä. Monet tuntuvat eroavan siksi, että suhteessa ei vaan enää ole mitään. Kumppani on enemmänkin kämppis kuin rakastettu.
Ihmisiä eroaa jatkuvasti, ja toiset jatkavat suhdetta taloudellisista syistä tai lasten takia tai sukulaisten takia tai siksi, että on luvattu olla yhdessä , mutta kannattaako yhdessäolo, jos koti ei enää olekaan paras paikka maailmassa ?

Niin kummallista kuin se onkin, erosta selviää kyllä. Aika tekee tehtävänsä, vaikka olisi ollut miten vaikea ero tahansa.
 
Ex-vaimoni tunsi juuri noin. Ei kuitenkaan tehnyt niin kuin olisi pitänyt, eli lopettanut suhdettamme, vaan tapahtui niin, että hän löysi intohimoa muualta ja tämä johti sitten kaaokseen ja lopulta eroon.

Rakastin ja halusin häntä paljon. Hän rakasti minua kuin veljeä tai ystävää ja sanoikin sen. Tuntui tosi apahalta ja ero oli todella raskas prosessi. Nyt olen kuitenkin onnellinen ja itsenäinen ja jos vielä joskus alan vakavaan suhteeseen, edellytän kumppaniltakin, että hän rakastaa ja haluaa minua sellaisena kuin olen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja leo:
Ex-vaimoni tunsi juuri noin. Ei kuitenkaan tehnyt niin kuin olisi pitänyt, eli lopettanut suhdettamme, vaan tapahtui niin, että hän löysi intohimoa muualta ja tämä johti sitten kaaokseen ja lopulta eroon.

Rakastin ja halusin häntä paljon. Hän rakasti minua kuin veljeä tai ystävää ja sanoikin sen. Tuntui tosi apahalta ja ero oli todella raskas prosessi. Nyt olen kuitenkin onnellinen ja itsenäinen ja jos vielä joskus alan vakavaan suhteeseen, edellytän kumppaniltakin, että hän rakastaa ja haluaa minua sellaisena kuin olen.
Olen pahoillani raskaasta erostanne.

Miksi sinä et halunnut erota, kun vaimosi kertoi että hän rakasti sinua kuin veljeä tai ystävää? Miten sinä olisit toivonut että tilanne olisi edennyt? Tietysti näin jälkikäteen ajateltuna toivoisit että ero olisi tullut ennen pettämistä jo, mutta mikä siinä tilanteessa sai sinut toivomaan liiton jatkumista jos vaimosi ei enää rakastanut?

Tuo on minusta ehdottoman tuomittavaa että sotkee jonkun kolmannen asiaan, siitä ei ole meillä kysymys. Tietääkseni, siis ainakaan minun puoleltani.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ei kai sitä voi:
Niin kummallista kuin se onkin, erosta selviää kyllä. Aika tekee tehtävänsä, vaikka olisi ollut miten vaikea ero tahansa.

Niinhän minäkin ajattelen, mutta en saa miestä ymmärtämään tätä. Suurin toiveeni on että hän pystyisi edes jollain tasolla hyväksymään asian ja ehkä suhtautumaan avoimin mielin tulevaan, ja siihen että hän varmasti löytäisi jonkun toisen, minua varmasti paljon paremman kumppanin itselleen.

Mies kuitenkin suhtautuu jo etukäteen kovin katkerasti pelkkään ajatukseenkin erosta, vannoo että minä olen "viimeinen nainen jota hän ikinä edes ajattelee", että koskaan ei voi olla ketään toista, on sitä mieltä että jos lähden hänellä on edessä vain kylmyyttä ja yksinäisyyttä... Alkaa itkettää kun ajattelenkin.

Melkein toivoisin että saisin itseni taas rakastamaan. Niin hyvä mies, ja olisi niin hyvä puoliso jollekulle. Miksi me vaan emme saa tätä toimimaan? Ehkä liian erilaiset luonteet päätyivät yhteen...
 
Kauanko olette olleet yhdessä? Tuli mieleen, ettei teidän suhteeseenne ole tullut arki ensihuuman jälkeen? Kun kaikki tasaantuu, ja arki onkin vaan ihan "tavallista". Sitähän se rakkaus on, ei se koko ajan voi olla mitään romantiikkaa ja intohimoa.

Mites seksi? Haluatko miestäsi?
 
Jokaisessa suhteessa koittaa arki. Uuden kanssa hetki onnen huumaa ja sitten sama edessä. Nykyään erotaan ihan liian helposti, kun kaiken pitäis olla niin ihmeellistä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja leo:
Ex-vaimoni tunsi juuri noin. Ei kuitenkaan tehnyt niin kuin olisi pitänyt, eli lopettanut suhdettamme, vaan tapahtui niin, että hän löysi intohimoa muualta ja tämä johti sitten kaaokseen ja lopulta eroon.

Rakastin ja halusin häntä paljon. Hän rakasti minua kuin veljeä tai ystävää ja sanoikin sen. Tuntui tosi apahalta ja ero oli todella raskas prosessi. Nyt olen kuitenkin onnellinen ja itsenäinen ja jos vielä joskus alan vakavaan suhteeseen, edellytän kumppaniltakin, että hän rakastaa ja haluaa minua sellaisena kuin olen.
Olen pahoillani raskaasta erostanne.

Miksi sinä et halunnut erota, kun vaimosi kertoi että hän rakasti sinua kuin veljeä tai ystävää? Miten sinä olisit toivonut että tilanne olisi edennyt? Tietysti näin jälkikäteen ajateltuna toivoisit että ero olisi tullut ennen pettämistä jo, mutta mikä siinä tilanteessa sai sinut toivomaan liiton jatkumista jos vaimosi ei enää rakastanut?

Tuo on minusta ehdottoman tuomittavaa että sotkee jonkun kolmannen asiaan, siitä ei ole meillä kysymys. Tietääkseni, siis ainakaan minun puoleltani.

Pääasia miksi en halunnut erota, oli kokemani suuri rakkaus ja tietysti myös lapset. Vaimo oli minulle tärkeintä elämässä ja maailman napa.

Aiemmin myös vaimoni oli rakastanut minua piiitkään intohimoisesti. Pitkässä liitossa on kuitenkin erilaisia vaiheita ja ajattelin silloin, että kyseessä olisi vain viileä vaihe joka olisi mennyt ohi. En osaa sanoa olisivatko hänen tunteensa taas joskus lämmenneet - ehkä ei, koska hän ei lopulta arvostanut minua lainkaan.

Nainen menee usein paljon helpommin tunteiden mukana kuin mies. Esim. exällä on eron jälkeen pyörinyt paljonkin miehiä ja osassa suhteissa on varmasti ollut sitten intohimoakin. Onnea hän ei ole kuitenkaan löytänyt. Itse en ehkä enää koskaan uskallakaan rakastaa, mutta olen silti aivan tyytyväinen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Kauanko olette olleet yhdessä? Tuli mieleen, ettei teidän suhteeseenne ole tullut arki ensihuuman jälkeen? Kun kaikki tasaantuu, ja arki onkin vaan ihan "tavallista". Sitähän se rakkaus on, ei se koko ajan voi olla mitään romantiikkaa ja intohimoa.

Mites seksi? Haluatko miestäsi?

Ollaan oltu yhdessä jo vuosikausia, eli ei ole kyse mistään alkuhuuman laantumisesta.

En halua miestäni, kuten sanon niin tunteet on enemmänkin toverilliset, tai ehkä kuin sisarukseen. En siis pidä häntä mitenkään vastenmielisenä, mutta ei vaan "siinä mielessä" käy mielessäkään, sama kuin ei vaikka veljestä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja xx:
Jokaisessa suhteessa koittaa arki. Uuden kanssa hetki onnen huumaa ja sitten sama edessä. Nykyään erotaan ihan liian helposti, kun kaiken pitäis olla niin ihmeellistä.

Voi kun koittaisikin se yhteinen arki, eikä vain tämä ihmeellinen välitila. Voi kun koittaisikin se tasainen arki ja elämä!

En ole mitään uutta suhdetta haluamassa, nyt haaveilen lähinnä yksinolosta ja vapaudesta olla ja elää itsekseni.

Mutta tietty on ihmisiä jotka ovat sitä mieltä että ainoastaan väkivaltaisuus, alkoholismi tms. syyt ovat syitä eroon. Eli jos niistä ei ole kysymys, yhdessä pitäisi jatkaa vaikka onnettominakin. En oleta ihmeellisyyksiä, mutta nykyisen parisuhteen olisin saavuttanut laittamalla lehteen ilmoituksen kämppäkaverista, jos olisi mukava sattunut kohdalle niin varmaan yhteiselo olisi samanlaista.
 
Olen sitä mieltä, että ellei rakasta toista sillä tavalla, että siihen kuuluu myös seksuaalinen halu ja haluttomuus jatkuu pitkään, suhde kannattaa lopettaa. Ei kuitenkaan kannata kuvitella, että löytäisit sellaisen kumppanin, jossa olisi miehesi hyvien puolien lisäksi vielä se puoli, että haluaist häntä intohimoisesti. Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa, eikä kaikkea voi saada, vaan on tyydyttävä kompromisseihin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja leo:
Pääasia miksi en halunnut erota, oli kokemani suuri rakkaus ja tietysti myös lapset. Vaimo oli minulle tärkeintä elämässä ja maailman napa.

Aiemmin myös vaimoni oli rakastanut minua piiitkään intohimoisesti. Pitkässä liitossa on kuitenkin erilaisia vaiheita ja ajattelin silloin, että kyseessä olisi vain viileä vaihe joka olisi mennyt ohi. En osaa sanoa olisivatko hänen tunteensa taas joskus lämmenneet - ehkä ei, koska hän ei lopulta arvostanut minua lainkaan.

Nainen menee usein paljon helpommin tunteiden mukana kuin mies. Esim. exällä on eron jälkeen pyörinyt paljonkin miehiä ja osassa suhteissa on varmasti ollut sitten intohimoakin. Onnea hän ei ole kuitenkaan löytänyt. Itse en ehkä enää koskaan uskallakaan rakastaa, mutta olen silti aivan tyytyväinen.

Vaimosi teki kyllä inhottavasti sinulle. Tuota pettämistä lukuunottamatta tietysti tilanteenne kuulostaa samantapaiselta. Meilläkin taitaa mies vielä kokea suurta rakkautta, ja ehkä eron jälkeen tekisi päätöksen kuten sinäkin eikä enää uskaltautuisi rakastumaan. Tämä on suurin pelkoni ja syy sille miksen ole lähtenyt.

Minä arvostan miestäni erittäin suuresti, ja toivoisin kaikkea hyvää. Ymmärrän että pitkässä liitossa on ylä- ja alamäkiä ja niitä tasaisempia pätkiä, mutta en sentään haluaisia hyväksyä tätä pelkää matalalentoa. Kysyin mieheltäni vuosi sitten, koska hänestä meillä on viimeksi mennyt hyvin. Hän vastasi noin kaksi vuotta sitten. Eli nyt on sitten tätä "viileää vaihetta" jatkunut kolme vuotta eikä muutosta näy.

Mies on samoilla linjoilla kun sinäkin, että kyllä tämä tästä, ja ei se vaihtamalla parane. Minä taas ajattelen että mies varsin helposti löytäisi itselleen soveltuvamman ja mukavamman kumppanin, jos vaan osaisi päästää irti siitä periaatepäätöksestä että talvisodan hengessä katkeraan loppuun vaikka hampaat irvessä, muita ei ole eikä tule.

En oikeastaan itsekään ymmärrä mitä mies vielä kokee saavansa tästä suhteesta. En voi käsittää, mutta ilmeisesti jotain koska ei halua sitä päättääkään. Vai onko mikä tahansa hänestä parempi vaihtoehto yksinololle? Sekin on mahdollista. Riittää että kotona on joku, vaikka se olisinkin vain minä.

Min
 
Alkuperäinen kirjoittaja leo:
Olen sitä mieltä, että ellei rakasta toista sillä tavalla, että siihen kuuluu myös seksuaalinen halu ja haluttomuus jatkuu pitkään, suhde kannattaa lopettaa. Ei kuitenkaan kannata kuvitella, että löytäisit sellaisen kumppanin, jossa olisi miehesi hyvien puolien lisäksi vielä se puoli, että haluaist häntä intohimoisesti. Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa, eikä kaikkea voi saada, vaan on tyydyttävä kompromisseihin.

En kuvittele löytäväni toista, taikka kolmatta, taikka yhtään ketään. Ajatus tuntuu tällä hetkellä todella vieraalta. En vaan itse osaa nähdä yksinoloa niin suurena peikkona että sen vuoksi kannattaisi jäädä suhteeseen.

Täydellisyyttä en odota enkä ole sitä itsekään. Kysymys onkin siitä kuinka suuriin kompromisseihin kannattaa tyytyä vain siitä ilosta että voi elää parisuhteessa?
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja leo:
Pääasia miksi en halunnut erota, oli kokemani suuri rakkaus ja tietysti myös lapset. Vaimo oli minulle tärkeintä elämässä ja maailman napa.

Aiemmin myös vaimoni oli rakastanut minua piiitkään intohimoisesti. Pitkässä liitossa on kuitenkin erilaisia vaiheita ja ajattelin silloin, että kyseessä olisi vain viileä vaihe joka olisi mennyt ohi. En osaa sanoa olisivatko hänen tunteensa taas joskus lämmenneet - ehkä ei, koska hän ei lopulta arvostanut minua lainkaan.

Nainen menee usein paljon helpommin tunteiden mukana kuin mies. Esim. exällä on eron jälkeen pyörinyt paljonkin miehiä ja osassa suhteissa on varmasti ollut sitten intohimoakin. Onnea hän ei ole kuitenkaan löytänyt. Itse en ehkä enää koskaan uskallakaan rakastaa, mutta olen silti aivan tyytyväinen.

Vaimosi teki kyllä inhottavasti sinulle. Tuota pettämistä lukuunottamatta tietysti tilanteenne kuulostaa samantapaiselta. Meilläkin taitaa mies vielä kokea suurta rakkautta, ja ehkä eron jälkeen tekisi päätöksen kuten sinäkin eikä enää uskaltautuisi rakastumaan. Tämä on suurin pelkoni ja syy sille miksen ole lähtenyt.

Minä arvostan miestäni erittäin suuresti, ja toivoisin kaikkea hyvää. Ymmärrän että pitkässä liitossa on ylä- ja alamäkiä ja niitä tasaisempia pätkiä, mutta en sentään haluaisia hyväksyä tätä pelkää matalalentoa. Kysyin mieheltäni vuosi sitten, koska hänestä meillä on viimeksi mennyt hyvin. Hän vastasi noin kaksi vuotta sitten. Eli nyt on sitten tätä "viileää vaihetta" jatkunut kolme vuotta eikä muutosta näy.

Mies on samoilla linjoilla kun sinäkin, että kyllä tämä tästä, ja ei se vaihtamalla parane. Minä taas ajattelen että mies varsin helposti löytäisi itselleen soveltuvamman ja mukavamman kumppanin, jos vaan osaisi päästää irti siitä periaatepäätöksestä että talvisodan hengessä katkeraan loppuun vaikka hampaat irvessä, muita ei ole eikä tule.

En oikeastaan itsekään ymmärrä mitä mies vielä kokee saavansa tästä suhteesta. En voi käsittää, mutta ilmeisesti jotain koska ei halua sitä päättääkään. Vai onko mikä tahansa hänestä parempi vaihtoehto yksinololle? Sekin on mahdollista. Riittää että kotona on joku, vaikka se olisinkin vain minä.

Min

Älä kuitenkaan takerru liikaa siihen, että pelkäät mitä miehellesi tapahtuu eron jälkeen. Kyllä hän selviää ja löytää todennäköisesti rakkauttakin. Meidän kaikkien on syytä ajatella ennen kaikkea sitä, miten olisimme itse onnellisia ja omaan elämäämme tyytyväisiä. Silloin voimme antaa muillekin iloa ja rakkautta.
 
Tässä nyt muutaman päivän netin keskusteluja aiheesta, ajattelin oman tilanteenkin jakaa tähän.
Tiedän että kyseessä on vanha ketju, mutta josko joku tätäkin vielä lukisi :)
Eli: Avovaimoni kanssa olemme enemmän tai vähemmän olleet yhdessä hieman reilu 5vuotta. Tavatessamme olimme molemmat juuri eronneet pitkästä liitosta, joista meillä molemmilla oli myös yksi lapsi.
Alkuhuuma oli uskomaton, tuntui että VIHDOINKIN kohdalle on osunut todellinen sielunkumppani - uskon, että tunne oli molemminpuolinen..ainakin minulla. keskustelimme paljon elämästä (edellisestä sekä tulevasta), nauroimme, rakastelimme. Vietimme aikaa todella paljon yhdessä. Aloimme seurustelemaan ja kun lapsi oli joka toinen viikonloppu isällään..olimme aina yhdessä kolmistaan sekä 2viikon välein myös oma lapseni oli kanssamme. Ihanaa oli.
Kuitenkin jo muutaman viikon sisällä aloin aistimaan, että kaikki ei ole nyt niinkuin parisuhteessa pitäisi olla. Olimme yhdessä (käytännössä asuimme) aina nuo 2 viikkoa kun naisen lapsi oli kotona, mutta kun ns. vapaaviikonloppu koitti - nainen ikäänkuin katosi, aina oli kaikenlaista muuta menoa.
Noh..ajattelin, että hän tarvitsee aikaa käsitellä eroaan ja ehkä hieman vapauttakin elämään joten annoin hänen olla rauhassa - sunnuntai-iltana kun naisen lapsi tuli kotiin, otettiin minuunkin taas yhteyttä...kova ikävä jne. tulisitko tänne - no minähän menin koska olinhan odottanut koko viikonlopun, että saisin jälleen viettää aikani tuon ihanaisen kanssa.
Tämä sama tyyli kuitenkin jatkui jatkumistaan ja aloin pikkuhiljaa tajuta asioita, nainen paneskeli muitakin miehiä..sain jopa kuulla yhteiseltä tutultamme että nainen oli kehuskellut kuinka hänellä on sen ja sen kanssa seksisuhde meneillään. Näistä asioista kun yritin keskustella, oli vastauksena hyökkäys: me ei seurustella! Ja suuttumus perään. Muutaman päivän radiohiljaisuus ja jälleen pyyntö, tulisitko tänne - ja minä menin.
Tämän tajuttuani lähdin ilmeisesti kostamaan tapahtunutta..kavereiden kanssa kiersimme pitkin Suomenmaata paneskelemassa kaikkea miltä sai haarat aukenemaan - tekihän nainenkin samaa.
Tämä siis tapahtui aina silloin jokatoinen viikonloppu kun oli lapsivapaata, arjet ja sen lapsiviikonlopun olimme lähes 24/7 yhdessä - minä leikin hänen lapsen kanssa, laitoin ruokaa jne - ja yöt sitten nussittiin - ja seksi olikin sitten ennennäkemättömän mahtavaa!!
Tätä touhua kului n. 1.5vuotta, jolloin ajattelin tekeväni peliliikkeen..etsisin mahdollisimman hyvännäköisen bimbo-blondin jolla naisen tekisin mustasukkaiseksi. Ja näin teinkin - eräänä viikonloppuna löysin 'täydellisen' ehdokkaan jonka sain kannettua hotelliin panemaan..seuraavana vapaaviikonloppuna baariin ko. blondin kanssa - kysymys, seurusteltaisko ja hotelliin panemaan.
Suunnitelman mukaisesti seuraavaksi facebook -päivitys: seurustelee henkilön nnnnn kanssa.
Toimenpide saikin haluamassani naisessa aikaan toivotun reaktion..yhtäkkiä hän halusikin minut ja vain minut, kokonaan...kului muutama kuukausi ja olimme jo ostamassa yhteistä taloa - ja ostimmekin. Tosin pankissa selvisi, että noista hulluista ajoista oli jäänyt minulle merkintä luottotietoihin, saimme lainan kuitenkin ja ostimme talon. Tuosta tiedosta nainen hermostui ja oli hetken jälleen lähdössäkin..mutta halusi lopulta kuitenkin muuttaa yhteen, omaan taloon.
Luottohäiriömerkintä syntyi siis sinä aikana kun olin 'hieman' sekaisin kaikesta....edellinen ero oli käsittelemättä, oman lapsen tapaamiset meinasivat tökkiä exän johdosta, juuri rakentamani ja exältä puolet ostamani omakotitalo piti saada myydyksi kun en sitä kyennyt kaikkine kuluineen makselemaan ja kaiken päälle tämä sekoilu uudessa suhteessa - tuntui, että kun olimme yhdessä, ei millään muulla ollut merkitystä - ja kun olimme erossa, ei silloinkaan ollut muulla merkitystä.
Nojoo..eli talo ostettu ja yhteen muutettu - kaikki oli ihanaa perhe-elämää KUNNES tuli tieto, että juurikin se blondi jota olin käyttänyt mustasukkaisuuden esiinvetoon naisestani - oli minulle raskaana!! Salasin tiedon naiseltani, en vain pystynyt/uskaltanut kertoa, pelkäsin että menetän hänet, hävetti tapahtunut, häpesin itseäni, toivoin että asia vain katoaa. No ei se kadonnut..ko. blondi otti yhteyttä naiseeni ja kertoi asian ja että minun tulisi tulla isyystesteihin. Helvetti repesi.
Riitelimme, ja taas riitelimme, kävin testeissä - lapsi oli minun, riitelimme. Nainen kertoi haluavansa erota ja välit olivat aika kireät.
Lopulta mielestäni kaikki temput suhteen jatkamisen eteen tehneenä, suostuin eroon ja aloin tehdä asioita sitä mukaa.
Eräänä päivänä kun tulin töistä kotiin - tuli kuitenkin naiseni ulos minua vastalle, polvistui eteeni ja kosi minua - suostuin - menimme kihloihin. Näin kuitenkin asian niin, että kyllä se on mies jonka täytyy kosia ja niin teinkin, niin romanttisella tavalla kuin osasin - nainen suostui ja häitä suunniteltiin loppukesälle. Aloin hoitamaan hääasioita, papit, kirkot jne.......kunnes nainen ilmoittaa, että haluaa kyllä olla yhdessä mutta ei vielä naimisiin. Kuulemma sukulaisten äänensävy ei ollut ollut oikea hänen kertoessaan hääuutiset.
Alunperinkin kun tuo lapsiasia tuli esille, hän kertoi minulle että meidän rahoista ei ainakaan elatusmaksuja maksella, joten en maksanut - ovat ulosotossa. Kertoi myös, ettei halua olla missään tekemisissä lapsen tai lapsen äidin kanssa ja pelkäsi tilannetta jossa he tulisivat vastaan - joten en myöskään ollut yhteydessä lapseeni.
Tuossa jossain välissä kävimme myös pariterapiassa keskustelemassa..olen hieman katkeroitunut siitä, että kun 2 kertaa olimme käyneet, sanoi terapeutti että ensikerralla sitten käsittelemme asioita ja tuntemuksia mitä minulla on mielessä.....sitä kertaa ei koskaan tullut, ei kuulemma tarvinnut enää mennä.
Aika kului ja arki oli mahtavaa, teimme asioita yhdessä perheenä, kävimme ulkomailla ja vaikka ja mitä......mutta tosiaan jäi kertomatta, että seksi oli loppunut kuin seinään ensimmäisen vuoden on/off touhun jälkeen. Kertoman mukaan halusi kyllä minua, mutta ei jotenkaan vaan halunnut seksiä yleisesti ottaen.
Jostain syystä silloinen ostamamme talo ei naiseni mielestä ollutkaan meille sopiva, joten myimme sen - minä halusin rakentaa meille talon, hän ei - etsimme vuokrakämppää että pääsisimme johonkin kun talon piti tyhjentyä uusille omistajille. Vuokrakämppää ei kuitenkaan löytynyt, joten ostimme 'väliaikaisen' kerrostalokaksion....väliaikainen on ollut nyt 2vuotta ja se on kieltämättä ahdistanut minua ja paljon, olen kertonut sen myös naiselleni. Olemmekin (tai oikeastaan minä olen) etsinyt taloa joka täyttäisi toiveemme - siinä kuitenkaan onnistumatta, myös nainen oli mukana ajatuksessa välillä enemmän, välillä vähemmän. Asiaa vaikeutti se, että hän oli osapäivä/pätkätöissä ja vain minulla oli vakituinen työpaikka - asiaa ei myöskään helpottanut se, että joulun aikoihin minä jouduin lomautetuksi kun taas hän sai tammikuussa töitä - ei siis mitään mahdollisuuksia omaan taloon.
Tämän vuoden maaliskuussa seksiasia koki hetkeksi täyskäännöksen, nainen ei muusta puhunutkaan kuin seksistä, lähetteli 'panettaa' viestejä ja alastonkuvia puhelimeeni - olin tietysti aivan innoissani, mutta usean vuoden 2xVuodessa -tahti ja useat kymmenet torjunnat asiassa olivat jo jättäneet minuunkin jälkensä, enkä jotenkaan saanur itseäni heti käyntiin......niinpä seksibuumi meni parissa viikossa ohi, harrastimme 2 kertaa seksiä tuona aikana (jos olisin ollut entiseni, olisi luku ollut monikymmenkertainen).
Arki pyörii mukavasti, ei liikaakaan rahaa mutta kuitenkin niin, että olemme pystyneet elämään ja puuhaamaan kaikenlaista. Minä olen aina hoitanut lapset ja osani kotitöistä (pyykinpesu, kokkaus, imurointi jne) kokkaan joka päivä ruuan ja vien naisen lapsen eskariin/hoitoon jnejne. lapsen kanssa pelaamme kaikenlaisia pihapelejä, pleikkaria ymsyms...hän on minulle kuin oma, rakastan häntä ja annan sen näkyä.
Toukokuun lopulla eräänä lauantai-iltana nainen totesi minulle, että 'ellet tänään nussi minua niin suutun' no minähän innolla laittamaan lapsille iltapalaa, hammaspesulle ja peittelemään heitä sänkyihin..sillävälin kun laitoin lapsia nukkumaan, kävi naiseni pesulla - pesulta tullessaan hän totesi 'et sitten nussinut' mitähelvettiä minähän olin laittamassa lapsia untenmaille - närkästyin.
Seuraavan viikon perjantaina hänellä oli töistä kesäjuhlat, juhlilta hän tuli kovassa humalassa 5n aikoihin kotiin..lauantaipäivä hänellä meni krapuloissa, minä touhusin lasten kanssa ja kivaa oli, harmitti tietysti että toisella oli niinkin huono olo. Nainen makasi koko päivän ja illan sängyssä, nukkui sunnuntaihin asti.....sunnuntaina makoili sängyssä, maanantaina töistä tullessaan laittoi minulle viestin 'ei mulla ole krapulaa, mulla on niin paha olla että oksettaa, tuutko autoon juttelemaan' - juteltiin, aihe oli 'mä en jaksa, haluan erota, ole kiltti ja päästä mut pois' itkun sanelemana.
Ja niin itkin minäkin....maailmani romahti siihen paikkaan. Syyksi minulle kerrottiin juurikin tuo lapsi joka välirikkomme aikaan oli alulle pantu, asia oli vaivannut nämä viimeiset 3vuotta eikä kestä enää.
Nyt on tilanne se, että asumme yhä saman katon alla - fb statukset on vaihtuneet sinkuksi ja sormus odotti yksi aamu pöydällä. Nainen on keksinyt itselleen mahdollisimman paljon tekemistä illoiksi, mutta teemme myös yhdessä todella paljon asioita, niinkuin ennenkin, mutta koskettaa ei enää saa. Olen ehdotellut (ja varasin ajankin) pariterapiaa, mutta ei kuulemma auta....kun hänkään ei ole saanut niitä asioita päästään - ei kukaan muukaan voi.
Olemme kedkustelleet aika paljon asioista ja itkeneet....lähes aina kun sanon jotain ihanaa - hän itkee.....jos kosketan - hän itkee. Hän potee ilmeisesti myös jonkinasteista ikäkriisiä...ensi keväänä hänellä 30 täynnä ja se on ollut puheenaiheena hyvin usein sen jälkeen kun täytti 29vuotta.
Hän kertoo, että rakastaa minua ns. yli kaiken ja haluaisi minun kanssa kaiken - mutta ei pysty.

Auttakaa nyt joku..... :/
 
Juu..kiitos valaisevasta kommentistasi.

En tokikaan aina ole tällainen luuseri ollut, ihan tavallinen työssäkäyvä perheenisä. Tuntuu että kaikki meni sekaisin kun erosimme lapseni äidistä 6v sitten kun rakensimme taloa hartiapankki -voimin iltaisin/viikonloppuisin ja äiti oli pienen lapsen kanssa kotona.
Eräänä päivänä kun menin kotiin ja tunnelma oli jo useamman päivän ollut outo - kysyin silloiselta vaimokkeelta että onko hän pettänyt minua..suoraan kysymykseen sainkin suoran vastauksen ja siitä se sitten lähti.
Olen nyt alkanut itse käymään terapiassa löytääkseni itseni....tai siis sen joka olen ollut, terapeutti kysyi minulta 'koska olet viimeksi luottanut nykyiseen puolisoosi' - vastaus jonka kaivoin sisältäni oli pelottava - en täysin koskaan.
Tajusin silloin, että vaikka kuinka olen halunnut ja päättänyt luottaa, en ehkä olekkaan siihen täysin pystynyt ja se taas heijastelee vastauksia moniin tekemiini valintoihin.
Koskaan en ole mustasukkaisuuttani päästänyt valloilleen..tai epäilyksiäni - olen niellyt kaiken, koska olenhan päättänyt luottaa........mutta silti sen on täytynyt alitajuntaisesti vaikuttaa kaikkeen.
En ole koskaan ollut parisuhteessa, jossa minua ei olisi petetty. Myös äitini petti isääni vuosia - silloin opin vaikenemaan asioista.
En myöskään halua kaataa murheitani tai ongelmiani läheisteni niskaan vaan yritän aina ensin kaikin keinoin hoitaa asiat itse - näen asian jotenkin niin, että turhaa huolta läheisille. He tosin taitavat nähdä tämän käyttäytymismallin lähinnä salailuna.

Tänään nykyinen puoliso (en haluaisi myöntää itselleni että ex) oli töissä päivällä..minulla oli asiaa siihen lähistölle ja jostain sain päähäni seuraavanlaisen päähänpiston: hain yhden punaisen ruusun jonka pyysin katkaisemaan lyhyeksi, kirjoitin ruusun varteen pienen lapon, jossa luki 'älä mene' ja surunaaman jossa puhekupla 'olenpa idiootti'.
En tiedä mistä moinen taas tuli ja miksi niin tein vaikka olen sisälläni jo itselleni luvannut rakastaa rakkaintani niin paljon, että lähden. Vaikutus oli kamala...sain hänet jälleen itkemään......hän oli ajellut klo. 15-20 välisen ajan ja oli tullut kotiin hieman ennen minua, näin heti että jokin oli pielessä - kysyin ja hän osoitti ruusua joka makasi keittiön pöydällä, lappu vierellään ja purskahti itkuun 'en halua puhua mistään'. Sanoin, että mikäli hän tahtoo olla yksin niin voin mennä yhteisen tuttumme luo yöksi......ei kuulemma tarvinnut tehdä niin. Kysyin onko hän vihoissaan minulle moisesta ruusu -tempusta ja että tulisiko hän kainaloon ilman taka-ajatuksia, saisi molemmat itkeä itkunsa.
Hän alkoi jälleen itkeä, pudisti päätänsä 'en ole vihainen..tämä on vaan niin vaikeaa' johon totesin 'niin on....niin on' - ja itkin.
Nyt hän nukkuu tuossa vierellä..voi kun voisin pidellä, silitellä........mutta toisaalta ajattelen 'sitä saa mitä tilaa'
 

Yhteistyössä