Jos lapsesi sairastuisi tällä tavalla

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja tiitulii
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Kuuluuko tuo tyttö nyt vammaisten skaalaan tai pitääkö häntä pitää vammaisena? Hän inhoaa kuulemma kaikenlisäksi sanaa tynkä. :D

No, byrokratian kannalta henkilö, jolla on fyysinen vamma tai pitkäaikainen sairaus on vammainen. Se on taas sitten ihan eri asia, pitääkö ajatella yhtään mitään kenenkään vammaisuudesta.

Suurin osa, joilla on vamma tai vammaisia läheisiä, aika pian huomaavat muutenkin sen että vammaisuus on vain yksi piirre ihmisessä, ei koko ihminen. Ei normaalissa arjessa ole mitään tarvetta määritellä ihmistä sen enempää vammaiseksi kuin vaikka optimistiksi tai ruskeasilmäiseksi. Useimmiten tällainen vammaisuus-määritelmä tulee oleelliseksi vasta siinä vaiheessa, kun on kyse jostain byrokratiaan liittyvästä asiasta.
 
Kuuluuko tuo tyttö nyt vammaisten skaalaan tai pitääkö häntä pitää vammaisena? Hän inhoaa kuulemma kaikenlisäksi sanaa tynkä. :D

Vammainen on itselleni jonkinlainen yläkäsite jota en ainakaan arkikielessä käytä. Onko hänellä nyt liikunnallisia rajoiteita en osaa sanoa. Henkilökohtaisesti minun ei tarvitse määritellä häntä vammaiseksi eikä edes vammasa/rajoitteensa perusteella miksikään.
 
OT: Koetko että ihminen tarvitsee aina/useimmiten terapiaa käytyään hyvin lähellä kuolemaa?

Itse mietin tuota kuoltani kolmannen kerran.
Mutta sairaalan terapeutin mielestä terapiaan ei ollut mitään tarvetta...

:)

Suurin osa varmaankin kyllä. Kaikki varmaankaan eivät.

Terapia, minusta, voi olla myös pelkkää keskusteluapua, ajatusten purkamista. Pitkäaikaissairaiden/vaikeasti sairaiden lasten ja nuorten kohdalla yleensä kyllä hoitotiimiin tulisi kuulua myös psykiatrinen tiimi. Käytännössähän tuo vähän vaihtelee.
 
Kuuluuko tuo tyttö nyt vammaisten skaalaan tai pitääkö häntä pitää vammaisena? Hän inhoaa kuulemma kaikenlisäksi sanaa tynkä. :D

mitä ihmeen väliä sillä on, onko nyt sitten vammaisten luokassa vai ei?

ja juttu menee kyllä niin, että jokainen täällä on vastuussa omista tunteistaan ja siitä mihin suuntaan haluaa niitä viedä. jos haluaa elää katkerana ääliönä, siitä vaan. sitten kun saa kiukuttelusta tarpeekseen, voi myös valita viisastumisen ja tunteidensa herrana elämisen.
 
OT: Koetko että ihminen tarvitsee aina/useimmiten terapiaa käytyään hyvin lähellä kuolemaa?

Itse mietin tuota kuoltani kolmannen kerran.
Mutta sairaalan terapeutin mielestä terapiaan ei ollut mitään tarvetta...

:)

Minulta ei kysytty, mutta...

14-vuotiaan ohjaisin tuossa tilanteessa psykologin juttusille jokatapauksessa, aikuinen voi päättää paremmin onko siihen aihetta ja jos on niin milloin, nyt vai myöhemmin tarvittaessa.
 
Entäs jos tyttö on hirmuisen ulkonäkö keskeinen?

Sitten pitää odotella henkistä kasvua.

Vaikea tilanne, 14 vuotiastani kuuntelisin kyllä jo kovasti, mutta aika iso asia yks kaks päättää. Tuossa iässä on kaikenlaista myllerrystä muutenkin henkisellä puolella, joillain enemmän ja joillain vähemmän. Se että on vakavasti sairastunut ja joutunut puntaroimaan asioita ei vielä takaa sitä että teini on henkisesti kyllin vahvaksi kasvanut päättääkseen tuollaisista asioista.
Jalka amputoitaisiin.

Ja kestäisin kyllä sen mahdollisuuden, että teini olisi kovin katkera, mutta eläisin siinä toivossa, että jonain päivänä hän kasvaisi ja huomaisi toisenkin mahdollisuuden, ja olisi jopa kiitollinen hengestään.
Äitinä ja vanhempana mun tehtäväni ei aina ole miellyttää tai siloitella tietä mahdollisten traumojen vuoksi.
 
Minulta ei kysytty, mutta...

14-vuotiaan ohjaisin tuossa tilanteessa psykologin juttusille jokatapauksessa, aikuinen voi päättää paremmin onko siihen aihetta ja jos on niin milloin, nyt vai myöhemmin tarvittaessa.

Periaatteessa se ohjaus kuuluisi tulla jo hoitavan tahon kautta, mutta tämän toteutumisessa on ollut todella paljon ongelmia.
 
ot mutta alaikäisen kohdalla alaikäinen ei itse päätä siitä, kuoleeko vai päädytäänkö amputaatioon. Eikä siitä päätä alaikäisen lapsen vanhempikaan, sillä mikäli vanhempi kieltäisi toimenpiteen, lapselle tehtäisiin kiireellinen huostaanotto jonka jälkeen amputaatio tehdään joka tapauksessa.

Minä muuten olin oman vammani takia 14-vuotiaana hyvinkin katkera ja itsetuhoinenkin ja täysin varma siitä että olisi parempi kuolla pois eikä elämä ole minkään arvoista tällaisena.
En ole ajatellut niin enää vuosikausiin. elämässä ON tärkeämpiaäkin asioita kuin täydellinen ulkonäkö.
 
Alkuperäinen kirjoittaja metsänpeitto;26283899:
Periaatteessa se ohjaus kuuluisi tulla jo hoitavan tahon kautta, mutta tämän toteutumisessa on ollut todella paljon ongelmia.

Kyllä se kuuluu tulla ja sairaan lapsen äitinä minä kyllä sitä vaatisin sitä hoitavalta sairaalata/lääkäriltä, jos asia ei muuten toteudu.
 
Kyllä se kuuluu tulla ja sairaan lapsen äitinä minä kyllä sitä vaatisin sitä hoitavalta sairaalata/lääkäriltä, jos asia ei muuten toteudu.

Näinhän se käytännössä menee, että vanhemmat vaativat, saattaa silti mennä pompotteluksi hoitotahojen välillä. Henkisen puolen seurannan täytyisi olla oikeasti ihan yhtä tärkeässä osassa.

Aikuisilla se tilanne on monesti vielä huonompi. Varsinkin kun ei ole sitä äitiä tai isää hankalana vaatimassa ja pitämässä huolta.
 
[QUOTE="vieras";26283929]sitä voi kuvitella vaikka mitä sairaan lapsen äitinä olosta jos ei ole asiaa itse kokenut. Aina voi vaatia vaikka mitä, käytännön toteutus ei olekaan niin yksinkertaista[/QUOTE]

Ja sinä tiedät että en ole sitä tai vastaavaa kokenut? Hyvä jos olet selvännäkijä, mutta nyt meni valitettavasti väärin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja metsänpeitto;26283850:
No, byrokratian kannalta henkilö, jolla on fyysinen vamma tai pitkäaikainen sairaus on vammainen. Se on taas sitten ihan eri asia, pitääkö ajatella yhtään mitään kenenkään vammaisuudesta.

Suurin osa, joilla on vamma tai vammaisia läheisiä, aika pian huomaavat muutenkin sen että vammaisuus on vain yksi piirre ihmisessä, ei koko ihminen. Ei normaalissa arjessa ole mitään tarvetta määritellä ihmistä sen enempää vammaiseksi kuin vaikka optimistiksi tai ruskeasilmäiseksi. Useimmiten tällainen vammaisuus-määritelmä tulee oleelliseksi vasta siinä vaiheessa, kun on kyse jostain byrokratiaan liittyvästä asiasta.

Tässä myös toinen puoli.

Ystäväni joka syntyi neliraajahalvaantuneena CP-vammaisena katsoi koko ikänsä (taiteilijanuransa, suurperheen äitinäolon, tieteentekemisuransa yms halki) että vammansa oli olennainen osa identiteettiään
.
Joskus aamuyöllä kesäisellä verannalla mansikkaviineissämme hän mietti, ettei halua edes kuoleman jälkeen taivaaseen, jos "joutuu" sinne ilman vammaansa eli jonakin muuna kuin itsenään...

:)
 
Musta tuntuu vähän hullulta ajatus, että joku kuolisi mielummin kuin antaisi amputoida jalkansa. Tai itestäni se ei nyt oo varmaan niin iso juttu, kun oon tehnyt töitä ihmisten kanssa joilla on erilaisia vammoja yms. ja he elävät ihan normaalia, täyttä elämää.
 
Todella hölmö kysymys. Jos lääkärit onnistuvat pelastamaan ihmisehengen jalan amputoimalla, he tekevät sen. He nimittäin ovat vannoneet valan, että pelastavat ihmishenkiä.
Alaikäinsen eutanasiaa ei ole olemassa Ei ole olemassa eutanasiaa.
 
  • Tykkää
Reactions: fifiia
Alkuperäinen kirjoittaja Hämmästynyt;26284018:
Todella hölmö kysymys. Jos lääkärit onnistuvat pelastamaan ihmisehengen jalan amputoimalla, he tekevät sen. He nimittäin ovat vannoneet valan, että pelastavat ihmishenkiä.
Alaikäinsen eutanasiaa ei ole olemassa Ei ole olemassa eutanasiaa.

Eikös hoidosta voi kieltäytyä. Ei ketään pakoteta olemaan sairaalassa, paitsi jos on pakkohoidossa. Ei esimerkiksi syöpäsairaankaan ole pakko mennä leikkauksiin tai muihin syöpähoitoihin.
 
Eikös hoidosta voi kieltäytyä. Ei ketään pakoteta olemaan sairaalassa, paitsi jos on pakkohoidossa. Ei esimerkiksi syöpäsairaankaan ole pakko mennä leikkauksiin tai muihin syöpähoitoihin.

Aikuinen voi kieltäytyä kun hän on saanut riittävät tiedot päätöksen pohjaksi (jollakin tapaa varmistuttu että hän on myös ymmärtänyt ne) Alaikäinen tuskin tuollaisessa tapauksessa voi päättää että haluan mieluummin kuolla kuin hoitoja ja vaikka toivottavasti asiasta keskustellaan yhdessä sekä nuoren että vanhempien kanssa vanhempien mielipidettä tuskin vakavasti huomioidaan jos vaihtoehtona todella on se että hoidosta kieltäytyminen johtaa kuolemaan.
 
En malta olla ottamatta kantaa tähän keskusteluun tämän kyseisen ihanan tytön äitinä!!!!
En tiedä oikeen mistä aloittasin niin sanattomaksi meinaa vetää tiituliin kommentit,kaikella kunnioituksella!
Ehkäpä joku saman kokenut lukee tämän ja ymmärtää...
Ensinnäkin meille tapahtui se toiseksi pahin asia maailmassa,eli lapsi sairastui vakavasti,pahin on se että menettää lapsensa...en ole sitä onneksi itse kokenut mutta liian monta samaanaikaan hoidoissa ollutta on ja kaikki heistä olisivat olleet valmiit tekemään mitä tahansa saadakseen pitää lapsensa!!(ja pahimmassa tapauksessa vanhemmat ovat joutuneet päättämään myös lapsensa hoitojen lopettamisesta )


Hoidot todellakin tehosivat kasvaimeen,98% kasvaimesta tuhoutui sytostaattihoidoilla...mutta tilanne oli se että kasvain oli kietuotunut jalan hermoihin niin pahasti ettei jalasta koskaan olisi saatu toimivaa eikä takuuta siitä että kasvain saataisiin kokonaan pois ja kuten tyttöni blogissaan mainitsi se oli ainoa keino
pelastaa hänen henkensä..tarviiko siinä kenenkään miettiä miten toimitaan???!!!
toki mielipiteitä voi esittää jos ei koskaan ole ollut samassa tilanteessa...meille kuitenkin oli tärkeintä että saamme pitää ihanan tyttömme!!! miettikkä itse vaihtoehtoja; kuolema vai elämä ilman toista jalkaa...
Me vanhemmat emme tehneet päätöstä yksinään vaan tytölle annettiin itselleen päätösvalta asiassa ja fiksuna tyttönä hän arvostaa elämää..kaikille ei anneta mahdollisuutta valita!!!

hoidot olivat todella rankat jopa vieressä seuranneelle vanhemmalle,jokainen kun tekisi mitä vaan lapsensa puolesta...mutta onneksi tyttö selvisi ja me selvittiin!!!!

hiusten,kulmakarvojen ja ripsien lähtö on vain pientä pintaraapaisua siitä mitä lapset oikeesti joutuu kokemaan...siitä on leikki kaukana kun suu ja kaikki siis ihan KAIKKI limakalvot on ihan riekaleina,jopa vesitilkka kirvelee suussa...
siinä tilanteessa varmasti jokainen meistä on todella heikoilla mutta tuskin kukaan haluaa kuitenkaan luovuttaa...
no saman kokeneet ymmärtää...
pääasia on nyt se ett tyttö selvisi ja jatkaa elämää onnellisena ja terveenä!!!!
kuka meistä voi sanoa olevansa täydellinen????

perheenä olemme parhaamme mukaan tukeneet ja ymmärtäneet tyttöä ja hänestä on kasvanut todella fiksu nuorinainen, joka varmasti pärjää elämässään,hänellä on asenne kohdallaan!!!!

Toivon kaikkea hyvää jokaisen elämään!
Pidetään toisistamme huolta ja kunnioitetaan ainutlaatuista elämää sellaisena kuin se meille on annettu!!!!
 
Entä tämä tapaus viime viikolta:

"Karmeasta infektiosta huolimatta vanhemmat ovat iloisia tyttärensä hengen pelastumisesta, kertoo CNN."

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/opiskelijatytto-sai-joesta-lihansyojabakteerin---jalka-amputoitiin/art-1288469291475.html
 
[QUOTE="Vieras";26301473]Entä tämä tapaus viime viikolta:

"Karmeasta infektiosta huolimatta vanhemmat ovat iloisia tyttärensä hengen pelastumisesta, kertoo CNN."

Opiskelijatytt[/QUOTE]

Yhtä ikävä ja kamala asia kuin sairastuminen syöpään. Päätöksen teossa en ambutaation suhteen en näe juurikaan eroa. Valitettavaa että välillä sattuu ikäviä asioita joiden kanssa on selvittävä tavalla taikka toisella. Jälkeenpäin on turha jossitella "jos olisin toiminut toisin entä sitten".
 

Similar threads

Yhteistyössä