Meillä useampi lapsi ja toiseksi nuorimmalla diagnosoitiin määrittelemätön tarkkaavaisuushäiriö ja hahmottamisen vaikeus 6v. Nyt poika ekaluokalla ja vaikeaa on. Toisten kanssa oleminen on aina arvaamatonta. Koulu ei ikäväkyllä tee kaikkeaan asian eteen, kun taas eskarissa tehtiin. Nyt jo pystyn menemään kauppaan lapseni kanssa. Alle kouluikäisenä en mielelläni mennyt. Poika irvisteli vastaantuleville lapsille ja voitte arvata mitä katseita sain äitinä... Pienestä n. 3v asti poikani aina tuuppasi pienemmät nurin. Kerran eräs vieras äiti yhdellä perheleirillä antoi luunapin lapselleni, kun tuuppasi hänen lapsensa nurin. Sellaiset vanhemmat, joilla ei itse ole ns. ongelmalasta eivät voi loppujen lopuksi todellakaan tietää mitä arki on ns. erityislapsen kanssa. Meidän ekaluokkalainen on oikeastaan kotona koko ajan valvonnan alla. Ei voi jättää pikkusiskon kanssa esim yhtään kahdestaan. Voimavaroja tarvitaan. Välillä joudun pitämään lattialla kiinni rimpuilevaa lasta, niin kauan, että hän rauhoittuu. Ei voi päästää irti, sillä siitä seuraa itselle mustelmia, sylkemistä päälle ja tavaroita voi mennä rikki. Sitten kun on rauhoituttu, niin lapsi on taas ok. Silti hän on ihana rakas lapseni, jota rakastan kaikesta huolimatta. Hän sanookin aina välillä: Ethän äiti kuole ikinä. Sä olet maailman paras äiti. Mikä sen parempaa, vaikka arki on välillä mitä on. Pelottaa lapsen tulevaisuus... miten hankalaa koulussa tulee olemaan ja kun lapsi kasvaa, pärjäänkö jos hän saa "hepulin". Joskus tuntuu, että miten tästä eteenpäin, kun kaikki konstit tuntuvat olleen käytetty. Mieheni joskus sanoo, että ei tästä tule mitään ja miettii jopa lapsen luovuttamista pois. Silloin itken hiljaa ja rukoilen voimaa, että jaksaisimme. Nyt ei taas tunnu niin toivottomalle. Tämä yhteiskunta on sellainen, että liikaa erilaisuutta ei hyväksytä millään. Vaikka olisi jossakin asiassa lahjakas, niin tulee negatiivista palautetta paljon ja se on surullista...