Järki vai tunteet? Voiko rakastua uudestaan samaan ihmiseen?

[äiti vai vaimo?]

Olen 39-vuotias nainen, jolla takana 5 vuotta parisuhdetta ja siinä syntynyt lapsi. Kovasti oltiin rakastuneita alkuvaiheessa, vaikka paljon riideltiin. Raskaaksi tulin reilu vuosi tapaamisesta. Miehelle se piti olla iloinen ja toivottu asia, mutta käytös ja tavat jäi vastuuttoman pikkupojan tasolle. Raskausaika oli todella rankka, samoin ensimmäinen vauvavuosi. Riideltiin tosi paljon ja pahasti. Mies piti minua kynnysmattonaan mennen tullen, taisi pettääkin, ainakin virityksiä oli. Vauva ja koti olivat minun vastuullani ja mies koko ajan menossa muilla mailla. Hammasta purren nielin liikaakin paskaa, muka perheen edun takia. Pari vuotta sitten aloin käydä terapiassa ja uusi maailma aukeni.

Aloin ymmärtää mitä oli tapahtunut ja miten minua oli kohdeltu. Miten olin mennyt mukaan siihen hullunmyllyyn, josta ei ollut iloa kenellekään. Päätin erota ja niin teinkin. Mies rukoili takaisin, lupasi muuttua. Palattiin sitten yhteen ja pikkuhiljaa lämpenin hänelle uudestaan, rakastuinkin. Mies oli oikeasti muuttunut, ei enää kohdellut huonosti tai epäkunnioittavasti. Aloin haaveilla toisesta lapsesta ja yhteisestä kodista, avioliitosta. Vaan miehelläpä oli omat suunnitelmat, jotka eivät menneet yksiin omieni kanssa. Silloin silmät avautuivat toisen kerran. Edelleen minun oletettiin menevän toisen ehdoilla. Vaikka paljon oli muuttunut, itsekkyys ei ollut kadonnut. Uudestaan syttynyt rakkaus sammui ja vuoden seurustelun jälkeen halusin taas erota.

Meni muutamia kuukausia ja mies oli taas ovella itkemässä takaisin. Minä en häntä elämääni yhtään halunnut tai tarvinnut ja sen sanoinkin. Olin tyytyväinen kaksin lapsen kanssa. Rakkaus oli kuollut ja kuopattu. Syyllisyys isän ja lapsen erottamisesta kai oli syy, kun suostuin miehen aneluihin tapaamisista. Nyt ollaan sitten puoli vuotta "tapailtu". Asutaan eri osoitteissa ja isä pitää lastaan joka toinen viikonloppu. Mies on aivan ihana, kultainen, suloinen, huomaavainen. Juuri sellainen, kuin ihannemiehen pitäisi ollakin. Huomioi minua ja lastaankin aivan eri tavalla. Omien sanojensa mukaan hän nyt vasta ymmärtää mitä on mahdollisesti menettämässä. Uskon häntä.

Mutta kun sitä rakkauden tunnetta vain en saa enää takaisin. Yritän järjellä selittää, että tuntuu ihan ok:lta, mies on mukava ja huomaavainen, ja meillä on perheenä kivaa. Mutta en ole rakastunut. Mitä tässä pitäisi tehdä? Olla itsekäs ja unohtaa mies ja pistää perhe kahtia? Vai uhrautua perheen hyvän eteen ja olla suhteessa ilman intohimoa ja rakkautta? Vaikea yhtälö minulle...

 

[eroko kohta?]

Kuulostaapa tutulta kirjoituksesi en sitä heti huomannutkaan, kun omaa paatostani äsken kirjoitin.

Vaikka äsken tuon oman kirjoitukseni kirjoitin niin eihän ulkopuolinen pysty meidän puolesta asiaa päättämään, itse teemme lopulta ratkaisumme.

Toivon, että juuri oikea ratkaisua löytyy. Lohdullista, mutta tietysti surullista huomata, että meitä vastaavassa tilanteessa olevia on useampi.

 

[mieti nyt]

"Raskaaksi tulin reilu vuosi tapaamisesta. Miehelle se piti olla iloinen ja toivottu asia, mutta käytös ja tavat jäi vastuuttoman pikkupojan tasolle. Raskausaika oli todella rankka, samoin ensimmäinen vauvavuosi. Riideltiin tosi paljon ja pahasti. Mies piti minua kynnysmattonaan mennen tullen, taisi pettääkin, ainakin virityksiä oli. Vauva ja koti olivat minun vastuullani ja mies koko ajan menossa muilla mailla. Hammasta purren nielin liikaakin paskaa, muka perheen edun takia. "
Eikö tässä ole jo vastaus valmiina. Ei kannata.

 

[mieti nyt]

Kun pohja on noin alkanut, se kummittelee iänkaiken. Muuttumisia mainostetaan naistenlehdissä, mutta ihmisen sisin on ja pysyy. Teeskennellä toki voi.

 

[keho muistaa]

Jos on kohdeltu huonosti, keho muistaa sen. Vaikka haluaisit unohtaa, et voi. Kai se on jotain itsesuojeluakin. En osaa sanoa voiko sellaisesta opetella tai järkeillä pois, tai ajan kanssa päästä sinuiksi. Vaikeaa se varmaan on.

Toisaalta sitä voi rakastua järjelläkin, onhan noita sovittuja avioliittoja maailma pullollaan. Varmaan moni ons sitä mieltä, että jos kerran on hyvä nyt, miksi rikkoa avioliitto ja perhe. Kuitenkin ollaan se lapsi maailmaan tehty. Joku vastuu siitäkin pitää ottaa eikä olla vaan itsekäs.

 

[bvc]

jatka näin? Asutte erillänne, isä käy lasta katsomassa ja lapsi käy isällä.
Sillä kukaan eikä mikään takaa, miten asiat on taas vuoden päästä. Parempi katsoa ja harkita pitkään ja hartaasti, kuin suinpäin hypätä. Mutta hyvä näinkin.