P
Pulassamulassa
Vieras
Esikoiseni on ollut kolme vuotta täydellinen silmissäni, rakkaus häneen on ehdotonta. Tiesin kuitenkin haluavani enemmän lapsia ja minulla on nyt pieni vauva.
Raskausaikana eksyin netissä sivuille, joilla moni pohti, voiko mikään ylittää rakkautta esikoiseen. Myönnän, että omista lapsuuden hylkäämiskokemuksista johtuen näistä pohdinnoista tuli lähes pakkomielle ja puin asiaa jopa ammattiauttajalla. Ennen ko. raskautta en osannut edes odottaa että reagoisin niin voimakkaasti. Asiaa ei tippaakaan auttanut se, että poikani, esikoinen, on vanhempieni 1.Lapsenlapsi ja he ovat olleet ihan myytyjä. Minulle oli suorastaan järkytys nähdä heidän rakastuvan lapseeni, koska olin itse tullut hylätyksi heidän taholtaan.
Vaikka kuopus on herättänyt rakkauden, onneksi, niin pelkään, etten koskaan toivu ajatuksesta, että esikoinen jollain tasolla on aina ikuisesti se erityisin, minulle ja omille vanhemmilleni. En kestä ajatusta varsinkaan siitä, että näen tietyn palon äitini silmissä kun hän näkee poikani mutta että tätä ei tapahdu kun hän ottaa syliin tyttäreni. Minua ahdistaa ajatus siitä, että koko lapsieni lapsuusajan vajoan tarkkailemaan vanhempieni reaktioita ja ikäänkuin puolustamaan tytärtäni. En kykene saamaan rauhaa asiassa.
Sinkkonen vastasi netissä erään äidin kysymykseen, että "et voi mitään sille, että kuopus aiheuttaa lämpimän läikähdyksen, mitä et koe toisen lapsen kanssa, tästä on turha tuntea syyllisyyttä". Jatkaen, että vanhemman on oltava kuitenkin tasapuolinen.
Onko asia näin? Kunhan mummi ja minä kohtelemme lapsia tasapuolisesti, olen hoitanut tyttäreni kasvatustyön tarpeeksi hyvin? Tyttäreni on 2kk vanha ja ainakin tähän asti rakastan häntä yhtä paljon kuin esikoistani samassa 2kk iässä. Esikoisella on kuitenkin koko ajan 3 v etumatka ja hänestä on enemmän muistoja, jotka sulattavat sydämen.
Miten pitäisi toimia ettei koko loppuelämäni mene vain pakkomielteiseen, jopa lasten kannalta merkityksettömään tarkkailuun ja henkisesti uuvuttavaan pingottamiseen?
Raskausaikana eksyin netissä sivuille, joilla moni pohti, voiko mikään ylittää rakkautta esikoiseen. Myönnän, että omista lapsuuden hylkäämiskokemuksista johtuen näistä pohdinnoista tuli lähes pakkomielle ja puin asiaa jopa ammattiauttajalla. Ennen ko. raskautta en osannut edes odottaa että reagoisin niin voimakkaasti. Asiaa ei tippaakaan auttanut se, että poikani, esikoinen, on vanhempieni 1.Lapsenlapsi ja he ovat olleet ihan myytyjä. Minulle oli suorastaan järkytys nähdä heidän rakastuvan lapseeni, koska olin itse tullut hylätyksi heidän taholtaan.
Vaikka kuopus on herättänyt rakkauden, onneksi, niin pelkään, etten koskaan toivu ajatuksesta, että esikoinen jollain tasolla on aina ikuisesti se erityisin, minulle ja omille vanhemmilleni. En kestä ajatusta varsinkaan siitä, että näen tietyn palon äitini silmissä kun hän näkee poikani mutta että tätä ei tapahdu kun hän ottaa syliin tyttäreni. Minua ahdistaa ajatus siitä, että koko lapsieni lapsuusajan vajoan tarkkailemaan vanhempieni reaktioita ja ikäänkuin puolustamaan tytärtäni. En kykene saamaan rauhaa asiassa.
Sinkkonen vastasi netissä erään äidin kysymykseen, että "et voi mitään sille, että kuopus aiheuttaa lämpimän läikähdyksen, mitä et koe toisen lapsen kanssa, tästä on turha tuntea syyllisyyttä". Jatkaen, että vanhemman on oltava kuitenkin tasapuolinen.
Onko asia näin? Kunhan mummi ja minä kohtelemme lapsia tasapuolisesti, olen hoitanut tyttäreni kasvatustyön tarpeeksi hyvin? Tyttäreni on 2kk vanha ja ainakin tähän asti rakastan häntä yhtä paljon kuin esikoistani samassa 2kk iässä. Esikoisella on kuitenkin koko ajan 3 v etumatka ja hänestä on enemmän muistoja, jotka sulattavat sydämen.
Miten pitäisi toimia ettei koko loppuelämäni mene vain pakkomielteiseen, jopa lasten kannalta merkityksettömään tarkkailuun ja henkisesti uuvuttavaan pingottamiseen?