Taneli Heikan kolumni: Käynnistettäisiinkö #mentoo-kampanja?
Pojat ja nuoret miehet oppivat väkivallan hakkaamalla toisiaan. Nyt on aika tuoda päivänvaloon mieheksi kasvamisen vahingolliset ihanteet, kirjoittaa Taneli Heikka.
Väkivalta
14.3.2018 klo 07:30
Taneli HeikkaPetteri Sopanen / Yle
> Kaikki kolumnit löydät täältä
> Ykkösaamussa kuullut kolumnit Areenassa ja podcasteina
Pari tuntematonta poikaa istui luistinradan pukukopissa viereisellä penkillä. Päähänpistosta he hyökkäsivät kimppuuni ja hakkasivat. Suojasin kasvojani, yritin lyödä takaisin. Selvisin onneksi parilla mustelmalla. Pahimmalta tuntui, kun viisi vuotta nuorempi pikkuveljeni itki avuttomana vieressä. Se oli hänen tulikasteensa isojen poikien maailmaan.
#Metoo-kampanja on aikamme suurimpia kulttuurisia muutoksia ja kenties parasta, mitä internet on ihmiskunnalle antanut. Vuosituhansia jatkunut, miesten harjoittama puolen ihmiskunnan alistaminen saattaa päättyä. Ei kaikkialla eikä heti, mutta ainakin länsimaissa muutoksen mahdollisuus juuri nyt on todellinen. Onneksi olkoon, naiset!
Tätä upeutta ihaillessani olen miettinyt, voisimmeko mennä ongelman juurille asti. Olisiko viimein aika kyseenalaistaa myös poikien ja nuorten miesten keskinäinen väkivalta?
Suuri osa lapsista, noin ikävuosina 13-20, elää jatkuvan fyysisen väkivallan tai sen uhan alla. Väkivaltaa tai sen uhkaa on kokenut jopa 40 prosenttia yhdeksäsluokkalaisista.
Vuoden 2013 lapsiuhritutkimuksessa(siirryt toiseen palveluun)väkivaltakokemuksien määrä oli laskenut edellisestä tutkimusvuodesta 2008, mutta luku on edelleen surullinen. Lasten maailma on väkivaltaisempi kuin aikuisten.
Poikien keskinäinen hierarkia muodostuu väkivallan tai sen uhan kautta.
Tutkimusten mukaan tytöt kokevat väkivaltaa enemmän kotona, pojat kodin ulkopuolella. Puhun nyt tästä tuntemastani poikien maailmasta.
Poikien keskinäinen hierarkia muodostuu väkivallan tai sen uhan kautta. Näin ei ole aina ja kaikkialla, mutta säännönmukaisesti. Fyysinen alistaminen on niin normaali osa mieheksi kasvamista, että siitä ei puhuta eikä sitä koeta ongelmaksi.
Aloin #metoo-kampanjan innoittamana pohtia, millaista väkivaltaa ja uhkailua olen itse kokenut nuorena. Ensin ajattelin, että en minkäänlaista. Eihän minua ole ahdisteltu!
Sitten, pikkuhiljaa, muistojen hämärään tulvi valoa. Mieleen tuli tuo pahoinpitely pukukopissa. Muistin myös ne pari puolituttua saman asuinalueen kaveria, jotka bussissa istuivat taakseni, repivät tukasta ja löivät. Ja tietysti ne luokkakaverit, jotka lukemattomia kertoja uhkasivat hakata minut.
Lapsuuteni 1980-luvulla oli siis hyvin samantapainen kuin vuoden 2013 Lapsiuhritutkimuksen ja
vuoden 2014 Nuorisobarometrin (siirryt toiseen palveluun)piirtämä kuva, jossa väkivalta tai sen uhka on osa poikien kodin ulkopuolista arkea. Oli hätkähdyttävää huomata, että en ollut aiemmin pitänyt kokemuksiani väkivaltana. En myöskään kertonut pahoinpitelyistä vanhemmille tai opettajille.
Olin siis omaksunut väkivaltaisten poikientoivoman tulkinnan: lyöminen ja lyödyksi tuleminen kuuluu normaaliin nuoren miehen kasvamiseen. Tuon tulkinnan seurauksena väkivallan käyttäjän valta ja elämänpiiri kasvoivat, uhrin supistuivat. Samalla tavalla kuin naisten kokemassa ahdistelussa, syyllisyys ja seuraukset jäivät väkivallan uhrin kannettavaksi.
Emme ole ymmärtäneet, kuinka monen ihmisen elämää ovat leimanneet systemaattinen nöyryyttäminen ja fyysinen alistaminen.
Tällaista tapahtuu joka päivä pojille ja nuorille miehille. Kouluissa, harrastuksissa, takapihoilla ja leikkipaikoilla. Puhumme kiertoilmauksin läpsimisestä, nahistelusta ja voimainmittelöstä. Jos samaa tapahtuisi aikuisten miesten kesken, kyse olisi rikoksesta, vähintään lievästä pahoinpitelystä, jonka voisi viedä poliisitutkintaan.
#Metoo-kampanjassa monia miehiä on järkyttänyt naisten kokeman väkivallan yleisyys. Emme ole ymmärtäneet, kuinka monen ihmisen elämää ovat leimanneet systemaattinen nöyryyttäminen ja fyysinen alistaminen.
Tämä käytös ei kasva tyhjästä. Pojat harjoittelevat sitä ensin toisiin poikiin. Pahoinpitelijät huomaavat, että toisten alistaminen parantaa heidän asemaansa kaveripiirissä. Väkivalta kannattaa. Hyväksi todettua mallia sovelletaan myöhemmin muissa ihmissuhteissa.
Lasten maailman väkivaltaisuus on tiedetty tutkimuksista jo kauan. Miten kääntää päälaelleen väkivaltaan liittyvä hyväksyvä, joskus jopa ihannoiva suhtautuminen? Luultavasti ainoa tie on #metoo-kampanjan viitoittama: julkinen puhuminen ja omien kokemuksien laittaminen peliin mediassa.
Kun kerroin omista kokemuksistani Facebookissa, muutama tuntemani mies kertoi tulleensa lapsena kavereidensa hakkaamaksi. Nämä nyt keski-ikäiset miehet ovat tasapainoisia perheenisiä, joiden ei arvaisi kantavan väkivaltakokemuksia mukanaan. Voisimmeko seurata heidän esimerkkiään ja antaa todellisuudelle äänen?
Lapset muodostavat käsityksen oikeasta ja väärästä vanhempien puolikkaasta sanasta. Jos täytämme maailman väkivallan tuomitsevalla puheella, omilla pojillamme on parempi mahdollisuus katkaista tuhansia vuosia jatkunut kierre.
Olkoon kampanjan nimi sosiaalisessa mediassa vaikkapa #mentoo. Se viestii, että miesten väkivaltaisesta ja alistavasta käytöksestä kärsivät myös toiset miehet. Ja että nyt sen on aika loppua.
Taneli Heikka