Miksi ihmiset ovat ajattelemattomia? Miksi minulle sanotut ajattelemattomat heitot syövyttävät ja satuttavat kuin happo. Miksi en voi unohtaa niitä?
Miksi puolituttua pariskuntaa kuvaillaan minulle "se on sellainen lapseton pari, joka muutti tuohon naapuriin" - Mielestäni voisi sanoa esim. "naapuriin muuttii 4-kymppinen pariskunta". Ensinnäkään kertoja todennäköisesti ei tiedä onko pariskunta vapaaehtoisesti vai muuten lapseton ja mitä ****** tuosta kuvaustavasta pitäisi ajatella.
Miksi vanha tuttu (jonka kanssa en ole ennenkään keskustellut henkilökohtaisia vaikkakin muuten arkisia asioita..) kysyy tavattaessa useamman vuoden jälkeen "ette te oo sitten lapsia tehny...? "ei niitä välttämättä niin vain tehdä", vastaan.. "No ootteko kuitenkin yrittäny..?" Mitä ****** se kenellekään kuuluu.
Miksi vanhempani antavat minun lapsuudesta säilytettyjä tavaroitani veljieni lapsille, ja kertovat siitä minulle? Miksi en voi ajatella että sehän on kiva asia jos pienille on niistä hyötyä. Miksi ajattelen vain kuinka kelvoton ja toivoton olen. Vanhempanikaan eivät enää usko, että minulla voisi joskus olla tarvetta niille vanhoille tavaroille.
Miksi minulle kerrotaan "katsoin hänen vatsaa ja arvelin että raskaana on. Mutta se olikin vaan läskiä!" Miksi tällaisia lauseita kuullessani jäädyn täysin enkä saa sanottua takaisin MITÄÄN?
Miksi minun pitäisi käyttää koko ajan enemmän sosiaalista mediaa, että "olisi sitten niin helppoa lähettää viestejä isolla jakelulistalla" = saisin nähdä monta kertaa päivässä miten ihanaa perheidylliä muut elävät ja mitä kaikkea pienet ja isot ovat taas oppineet;joku oppi puhumaan, joku sai koulusta stipendin, toinen sai hyvän todistuksen, näin söpö hän on tässä söpössä vaatteessaan...
Miksi raskaana on nyt sekin pariskunta joka ei ollut edes tavannut kun me jo jonotimme hoitoihin. Miksi en pääse yli tästä asiasta? Miksi en voi olla iloinen heidän puolestaan? Miksi ajattelen vain että nyt olisi ollut meidän vuoro? Onko tässä muka joku vuorosysteemi tai muu logiikka?
Miksi en voi unohtaa kelvottomuuttani edes yhdeksi päiväksi? Pyöreästi laskettuna asia on ollut aktiivisesti mielessäni 1460 päivää ja tietysti jo ennen sitäkin. Neljä vuotta sitten en ymmärtänyt mistään mitään. En tiennyt että hormonitoimintani keskeytetään ja minulle aiheutetaan vaihdevuodet moneksi kuukaudeksi. En tiennyt että istun tunteja istumassa ja odottamassa vastaanotolle pääsyä, kun ajat ovat aina myöhässä. En tiennyt että piikitän ja lääkitsen itseäni tottuneesti kuukaudesta toiseen. En tiennyt, että käytän kaikki rahat yksityiselle, kun julkisen kanssa tulee mitta täyteen. En tiennyt, että yksityisellä lopputulos on itse asiassa huonompi kuin julkisella. En tiennyt että yksi tuoresiirto neljästä antaa pienen toivonkipinän ja alkio kiinnittyy hetkeksi. En tiennyt että loput raskausmateriaalit poistetaan tähystyksessä. En tiennyt että minulle tulee suuri kysta. En tiennyt että löytyy endo. En tiennyt että minut leikataan. En tiennyt että lapsettomuuslääkäri määrää minulle ehkäisyn muutamaksi kuukaudeksi "vaikka onhan se nyt tosi epätodennäköistä että tulisit raskaaksi".
Minä olen todella reilusti päälle 30. Minä olen se hassu täti joka mielellään leikkii lasten kanssa. Minä olen se jota voi kysyä lennossa keikalle, lastenhoitajaksi, sinne tai tänne, koska eihän mulla voi olla mitään menoja. Minua voi kysyä mukaan kun on lähdössä lasten kanssa vaikka huvipuistoon. - Mitä ****** minä siellä teen?
Olen kokenut kaksi ivf:ää julkisella ja saman verran yksityisellä. Jälkimmäisestä on pari kikkaretta pakkasessa. Elämäni ainoan positiivisen raskaustestin tein ollessani julkisella hoidossa.
Olen lopettanut ibuprofeenin syömisen, vähentänyt kahvin juomista, lisännyt kalan, vihannesten, pähkinöiden, foolihapon ja marjojen syömistä
Olen ylittänyt lääkekaton useana vuotena.
Olen kokeillut varmaan kaikkia mahdollisia lääkkeitä, piikkejä ja pillereitä.
Olen tehnyt todella monia asioita ja kikkoja, joiden olen kuullut auttavan raskaaksi tulemisessa.
Olen jättänyt väliin menoja ja tapahtumia joissa joku tietämätön toope saattaisi tiedustella aionko HANKKIA lapsia. Tietenkään kyselyiltä en ole täysin voinut välttyä vaikka kuinka välttelen.
Olen suunnitellut miten kerron miehelle ja muille läheisille raskaudesta ystävänpäivänä/ ensi jouluna /tai siis sitä seuraavana jouluna / eikun sitten kolmantena jouluna.../ pääsiäisenä /ensi kerralla kun nähdään...
Olen joka kuukausi odottanut ja huomannut mitä moninaisempia oireita..että josko nyt.. paitsi en tietenkään sillä kerralla kun minulla oli lääkkeillä aiheutetut vaihdevuodet menossa. Joka kuukausi on noin parin viikon aika jolloin toivo nostaa päätään..ja loppuaika on niin toivotonta että saatan itkeä milloin sattuu.
Olen alkanut miettiä kuinka kauan näin voi elää. Sitten kun viimeinen alkio on käytetty, onko sitten aika lopettaa? Jos kysyn yksityiseltä lääkäriltä kannattaako vielä yrittää, vastaako hän rehellisesti? Mitä kaikkea olisimme voineet tehdä niillä tuhansilla euroilla, jotka olemme käyttäneet lääkkeisiin ja hoitoihin? Voiko lapsettomuutta hyväksyä koskaan? Miten tästä kp1 masennuksesta taas noustaan? Yksi positiivinen asia kuitenkin on. ME mieheni kanssa pysymme yhdessä, vaikka mitä tapahtuisi.
Hyvät naiset, anteeksi tämä vuodatus. Nyt on vaan pakko kokeilla auttaako ahdistukseen jos asioita purkaa sanoiksi.
Aina samaa vatkaamista viivojen kanssa...onko vaikko ei, mutta mahdottoman paljon onnea sulle testaukseen!!!