vierailija
Olen puhunut ystävilleni asiasta ja käynyt lääkärissä masennuksestani. Kolmannet lääkkeet menossa kahden vuoden sisään ja uusi terapia alkamassa. Hyvää hoitoa olen saanut, mutta tuntuu kurjalta että kaksi vuotta meni, ennen kuin tajuttiin, että tämä hoito ei riitä. Itsekin olen yrittänyt, lisäsin liikuntaa, pidin päiväkirjaa, erosin suhteesta joka kuormitti ja jossa minä varmasti kuormitin, otin lemmikin, tein töitä, puhuin ja puhuin sekä myös kuuntelin muita.
Nyt uusi hoito luo toki toivoa, mutta entä jos sekään ei riitä? Jos olen vain niin loppu että itsemurha on ainoa ratkaisu?
Ystävilläni on perheet ja erilaiset Elämäntilanteet. Miksi he haluaisivat tälläistä ruikuttajaa lähelleen? Kuitenkin ammattilaisen apu on erilaista kuin ystävien, mutta omat ystäväni eivät jaksa kuunnella. Ymmärrän heitä ja pyrin turvautumaan heihin kohtuullisesti ja harvoin sekä myös jakamaan ne hyvät hetket etten vain ruikuttaisi. Olen myös kiinnostunut heistä, en pommita jatkuvasti, silti tuntuu että olen vain tiellä ja elämä nyt vain vienyt eri teille.
Tuntuu kauhealta tässä mielentilassa olla yksin, vailla ystävien tukea. Perheen kanssa on aina ollut pintapuoliset välit, joten he eivät tunnu oikealta tuelta. Tarvitsisin jonkun, jonka kanssa jakaa ajatuksiani, jolle soittaa kun ahdistus iskee, ei edes joka kerta mutta edes joskus. Koitin kerran kriisipuhelinta, siellä tuntui olevan käytäntönä että ei saa kuin kuunnella ja lohduttaa varovasti, tarvitsisin enemmänkin henkilökohtaisempaa tukea kuin ns kyllä se siitä tukea. Tukichattiin jonotin useampana päivänä 3h enkä päässyt läpi. Rukouksiinikaan ei vastata.
Nyt iski taas paha mieli, kun kaveri sanoi että voisi tulla seurakseni siiderille tuulettumaan. Hänellä olikin rahapula kun päivä koitti. Sanoin suoraan että on niin paha olla, että olisin tosi kiitollinen jos pääsisit seuraksi, voin tarjota vaikka limuakin, niin hän jäi miettimään ja se siitä sitten. Hänelläkin on omat murheensa mutta tuntui niin pahalta silti. Näin on käynyt ennenkin, mutta silti hän joskus tulee myös mielellään käymään / parille mennään ja kivaa on.
En mielestäni ole kaikkihetimullenyt ihminen, mutta en jaksa tätä masennusta yksin, että max kerran kussa jollain on aikaa. Kuulostaa itsekkäältä, mutta itse tulisin vaikka suksilla ja tyhjentäisin lapseni säästöpossun jos kaverini sanoisi, että nyt on paha olla ja tarvitsee seuraa, pää ei kestä. Tai sanoisin että soita ja puhutaan. Tai edes seuravana päivänä paremmalla ajalla kysyisin vointia uudelleen. En esim muista onko kukaan koskaan kysynyt miten nyt menee, jos on ollut paha olla. Olen kai niin kamalaa seuraa yksinkertaisesti.
Käytän paljon huumoria ja puhun ronskistikin, en siis uskokaa tai älkää, ole mikään uliseva pubiruusu haukkumassa elämää.
Pitäisikö oikeasti luovuttaa ja tappaa itsensä? Ystävä hädässä tunnetaan sanonta soi korvissa,sekä Kultainen sääntö. Olen täysi paska, turha syrjäytynyt kuori. Miten ystävien puuttumisesta voi selvitä kun niitä nyt eniten tarvitsisin? En halua olla riesa, enkä jaksa enää.
Kokeilin yhtä kansainvälistä tukichatia ja siellä tukihlö sanoi että minun pitäisi olla positiivinen ja olla itseni paras ystävä. Tottahan tuo, mutta minulla on vaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö, tuntui itselleni hieman vähöttelyltä tuo. En minä ainakaan ole tietoisesti surullinen ja yksinäinen, jos tietäisin miten, niin unohtaisin kaiken pahan ja hyppisin vain ilosta.
Anteeksi pitkä avautuminen (ja kirjoitusvirheet) . Olen vain niin yksin ja oli pakko purkautua.
Nyt uusi hoito luo toki toivoa, mutta entä jos sekään ei riitä? Jos olen vain niin loppu että itsemurha on ainoa ratkaisu?
Ystävilläni on perheet ja erilaiset Elämäntilanteet. Miksi he haluaisivat tälläistä ruikuttajaa lähelleen? Kuitenkin ammattilaisen apu on erilaista kuin ystävien, mutta omat ystäväni eivät jaksa kuunnella. Ymmärrän heitä ja pyrin turvautumaan heihin kohtuullisesti ja harvoin sekä myös jakamaan ne hyvät hetket etten vain ruikuttaisi. Olen myös kiinnostunut heistä, en pommita jatkuvasti, silti tuntuu että olen vain tiellä ja elämä nyt vain vienyt eri teille.
Tuntuu kauhealta tässä mielentilassa olla yksin, vailla ystävien tukea. Perheen kanssa on aina ollut pintapuoliset välit, joten he eivät tunnu oikealta tuelta. Tarvitsisin jonkun, jonka kanssa jakaa ajatuksiani, jolle soittaa kun ahdistus iskee, ei edes joka kerta mutta edes joskus. Koitin kerran kriisipuhelinta, siellä tuntui olevan käytäntönä että ei saa kuin kuunnella ja lohduttaa varovasti, tarvitsisin enemmänkin henkilökohtaisempaa tukea kuin ns kyllä se siitä tukea. Tukichattiin jonotin useampana päivänä 3h enkä päässyt läpi. Rukouksiinikaan ei vastata.
Nyt iski taas paha mieli, kun kaveri sanoi että voisi tulla seurakseni siiderille tuulettumaan. Hänellä olikin rahapula kun päivä koitti. Sanoin suoraan että on niin paha olla, että olisin tosi kiitollinen jos pääsisit seuraksi, voin tarjota vaikka limuakin, niin hän jäi miettimään ja se siitä sitten. Hänelläkin on omat murheensa mutta tuntui niin pahalta silti. Näin on käynyt ennenkin, mutta silti hän joskus tulee myös mielellään käymään / parille mennään ja kivaa on.
En mielestäni ole kaikkihetimullenyt ihminen, mutta en jaksa tätä masennusta yksin, että max kerran kussa jollain on aikaa. Kuulostaa itsekkäältä, mutta itse tulisin vaikka suksilla ja tyhjentäisin lapseni säästöpossun jos kaverini sanoisi, että nyt on paha olla ja tarvitsee seuraa, pää ei kestä. Tai sanoisin että soita ja puhutaan. Tai edes seuravana päivänä paremmalla ajalla kysyisin vointia uudelleen. En esim muista onko kukaan koskaan kysynyt miten nyt menee, jos on ollut paha olla. Olen kai niin kamalaa seuraa yksinkertaisesti.
Käytän paljon huumoria ja puhun ronskistikin, en siis uskokaa tai älkää, ole mikään uliseva pubiruusu haukkumassa elämää.
Pitäisikö oikeasti luovuttaa ja tappaa itsensä? Ystävä hädässä tunnetaan sanonta soi korvissa,sekä Kultainen sääntö. Olen täysi paska, turha syrjäytynyt kuori. Miten ystävien puuttumisesta voi selvitä kun niitä nyt eniten tarvitsisin? En halua olla riesa, enkä jaksa enää.
Kokeilin yhtä kansainvälistä tukichatia ja siellä tukihlö sanoi että minun pitäisi olla positiivinen ja olla itseni paras ystävä. Tottahan tuo, mutta minulla on vaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö, tuntui itselleni hieman vähöttelyltä tuo. En minä ainakaan ole tietoisesti surullinen ja yksinäinen, jos tietäisin miten, niin unohtaisin kaiken pahan ja hyppisin vain ilosta.
Anteeksi pitkä avautuminen (ja kirjoitusvirheet) . Olen vain niin yksin ja oli pakko purkautua.
