S
sydän
Vieras
Ongelmani on seuraavanlainen. Muutimme mieheni kanssa hänen töidensä perässä pohjois-suomeen 6,5 v sitten. Hän sai, sanotaanko nyt vaikka- "elämänsä tilaisuuden" ja tämän mukana unelmatyön. Hänen sukuaan asuu täällä päin, vaikkakin lähimmät n. 70 km:n päässä.
Meillä on kolme lasta, 11v, 6v ja 3v.Olen itsekin työelämässä ja saanut koulutusta vastaavaa työtä. Asunto ja koko elämämme on rakennettu tänne.
Sitten se ongelma. En viihdy täällä yhtään. Ikävöin jatkuvasti kotikaupunkiini, itä-suomeen. Minulla on täällä tuttuja, oikeat ystäväni ovat kotikaupungissani. Äitini,isäni ja iso sukuni ovat niin ikään kotopaikassani. Ahdistukseni on kasvanut todella suureksi ja olen kadottanut tämän koti-ikäväni myötä elämän iloni. Aamun alkaessa toivon että olisi ilta, uusi viikko..jne. Puolitoista vuotta olen kärsinyt joka päivä tätä sisäistä helvettiä ja alkanut vihata koko kaupunkia jossa asun. Ammattiapua olen saanut ja terapian anti on ollut oikeastaan se, että käsitykseni paluumuutosta ainoana ratkaisuna ahdistukseeni on vain pahentunut.
Mieheni on ilmoittanut jyrkän EI:n muuttoa vastaan. Tämä on lisännyt katkeruutta häntä kohtaan: miksi minun pitäisi joustaa?
Naurettavinta koko jutussa on se, että avioliitossamme ei ole "mitään vialla", eli ainoa ongelmamme on minun haluni muuttaa. Pikkuhiljaa päätös on kypsynyt: otan lapset ja lähden (mieheni ei pysty huolehtimaan työaikojensa takia yksin lapsistamme). Tuntuu, että ainoastaan tämä pelastaa psyykeeni. Olenko hirviö, joka oman itsensä takia rikkoo lapsilta ehjän kodin ja aloittaa uuden elämän, johon isänsä ei kuulu? Muuten näen ainoan vaihtoehtoni narun jatkona (siis kuvainnollisesti)
Meillä on kolme lasta, 11v, 6v ja 3v.Olen itsekin työelämässä ja saanut koulutusta vastaavaa työtä. Asunto ja koko elämämme on rakennettu tänne.
Sitten se ongelma. En viihdy täällä yhtään. Ikävöin jatkuvasti kotikaupunkiini, itä-suomeen. Minulla on täällä tuttuja, oikeat ystäväni ovat kotikaupungissani. Äitini,isäni ja iso sukuni ovat niin ikään kotopaikassani. Ahdistukseni on kasvanut todella suureksi ja olen kadottanut tämän koti-ikäväni myötä elämän iloni. Aamun alkaessa toivon että olisi ilta, uusi viikko..jne. Puolitoista vuotta olen kärsinyt joka päivä tätä sisäistä helvettiä ja alkanut vihata koko kaupunkia jossa asun. Ammattiapua olen saanut ja terapian anti on ollut oikeastaan se, että käsitykseni paluumuutosta ainoana ratkaisuna ahdistukseeni on vain pahentunut.
Mieheni on ilmoittanut jyrkän EI:n muuttoa vastaan. Tämä on lisännyt katkeruutta häntä kohtaan: miksi minun pitäisi joustaa?
Naurettavinta koko jutussa on se, että avioliitossamme ei ole "mitään vialla", eli ainoa ongelmamme on minun haluni muuttaa. Pikkuhiljaa päätös on kypsynyt: otan lapset ja lähden (mieheni ei pysty huolehtimaan työaikojensa takia yksin lapsistamme). Tuntuu, että ainoastaan tämä pelastaa psyykeeni. Olenko hirviö, joka oman itsensä takia rikkoo lapsilta ehjän kodin ja aloittaa uuden elämän, johon isänsä ei kuulu? Muuten näen ainoan vaihtoehtoni narun jatkona (siis kuvainnollisesti)