Toggle sidebar

Itseensä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Tyytymätön
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
T

Tyytymätön

Vieras
Kerron ensin taustaa asialleni. Synnytin esikoiseni viime heinäkuussa. Odotusaika meni hyvin, enkä jännittänyt synnytystäkään mitenkään hirveästi. Synnytys alkoi eräänä heinäkuun aamuna lapsivesien menolla klo 10.45. Sairaalaan saavuin klo 12. ( Meiltä on sinne matkaa n. 60 km.) Säännölliset supistukset alkoivat n. klo 13. Sain epiduraalin ja aukeamisvaihe meni mielestäni nopeasti, rauhallisesti. Poika syntyi 16.40, imukupin avustuksella. (Vauvan sydänäänet heikkenivät, siksi imukuppi.) Poika painoi 4160g ja oli 54 cm pitkä.
Istukka ei irronnut, joten ensin kätilöt yrittivät sitä irrotella, nyhtivät puolisen tuntia. Sitten jouduin istukan käsinirroitukseen eli minut nukutettiin ja tehtiin kaavinta.

Ensimmäisen kuukauden olin kuolemanväsynyt. Tuntui, että elämässä ei enää ollut muuta kuin vauva tarpeineen. Sittemmin olotilani on kyllä kohentunut.

Ongelmani on tämä: Koen olevani huono äiti. En ole huono äiti lapselleni, mutta muuten, kun en ole sellainen ""Elämä on ihanaa-äiti"".
Synnytys jäi vaivaamaan minua hirveästi. Ajattelen sitä varmasti päivittäin. Koin ponnistusvaiheen hirveänä tapahtumana. Pahempaa kipua en voi kuvitellakaan! Se sattui niin, että sen takia varmasti ""ponnistin huonosti"" ja lapsen sydänäänet heikkenivät. En siis halunnut ponnistaa. Olin helpottunut, kun jouduttiin käyttämään imukuppia, sainpahan lapsen nopeammin ulos!

Olin haaveillut kahdesta lapsesta. Ehkä poika ja tyttö, jos onni suo. Mutta nyt päällimmäisenä on pelko. Pelkään synnytystä, ja luoja paratkoon pelkään sitä ensimmäisen kuukauden masennusta. Olin niin väsynyt, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Mieheni auttoi minkä pystyi, mutta koin silti, etten jaksa, en kestä, en selviä. (Sukulaisia tai ystäviä, joilta olisi voinut pyytää apua, ei asu samalla paikkakunnalla.)
Vieläkin olen välillä väsynyt. Ja uskallanko kirjoittaa tätä... välillä olen niin kyllästynyt. Kun tuntuu, että elämä on ikäänkuin jotenkin ""jäissä"", paussilla, siihen saakka, että lapsi on sen verran iso, että hänet voi välillä viedä hoitoon.
Haluaisin nukkua edes yhden yön 12 tuntia putkeen. Haluaisin yhden vuorokauden olla ihan yksin. Haluaisin kahdenkeskisen hotelliviikonlopun mieheni kanssa. Minä minä minä!!! Siltähän se kuulostaa. Ja taas omatunto soimaa.
Tästä tulee romaani, ellen nyt lopeta. Kiitos, jos jaksoit lukea.
 
Voi kuule, niin täälläkin; minä, minä ja minä... Ei kai sitä koskaan ole täysin tyytyväinen äitiyteensä ja eihän äitien saisi haluta omaa aikaa jne. Mutta kun tälläisiäkiän äitejä on! Ei sitä pikkaistaan vähempää sen takia rakasta, ehkä enemmän kun antaa joskus periksi ja saa paremman mielen! Ja muistaa, että jokainen eri tavalla paras mahdollinen äiti lapselleen!
Pieni irtiotto ja arkikin voi tuntua taas helpommalta, kunnon unet ja jaksaa taas kuunnella huutoa! Ja huono omatunto roskikseen, se vaan pahentaa tilannetta jos sitä jää vatvomaan!
Kun lapselleen antaa kaikkensa, on välillä annettava itselleenkin ... ja miehelleen! Näin koko perhe tyytyväisempi ja onnellisempi.
Etsit vaan oman tavan toteuttaa hiukka itseäsi, levätä ja varmasti pian pääsette kahdenkin kesken, edes hetkeksi!

Ja toisen lapsen saannista, sitä nyt ei kannata murehtia liikaa etukäteen. Aika silottaa tietä ja kun kaveri mahassa potkii, niin rupeaa ajattelemaankin eri tavalla. Ja kannattaa jutella siitä, se helpottaa!
 
VOIMIA!!!
Et ole yhtään huono äiti, vaikka haluatkin omaa aikaa, eiköhän me kaikki sitä haluta!
Itse olen kuusiviikkoisen pojan äiti ja olen monesti miettinyt, että kunpa saisin nukkua edes yhden yön kokonaan heräämättä ja nukkua niin pitkään kuin haluan, kunpa saisin yhden päivän olla ihan vain itsekseen, ilman ketään kuka vaatii jotain... eli ihan samanlaisia ajatuksia kuin sinulla!
ja itse olen myös haaveillut useammasta lapsesta, mutta juuri eilen tokaisin etten taida halutakaan, kun on näin ""rankkaa"", eikä ole edes ""vaikea"" lapsi...

Olen vain niin mukavuudenhaluinen, aina ollut! Aina olen myös halunnut lapsia, joten ei auta kuin opetella elämään tätä vauva-arkea, niin olen itselleni järkeillyt.
Koitetaan jaksaa, nyt tuo pikkuinen tuolla taas vaatii äitiä paikalle!
 
hei puhu tosta synnytysasiasta vaikka neuvolassa. täälläpäin oli ainakin sellanen äiti-vauvaryhmä jossa käytiin läpi synnytys, niin kait sen voi terkan kanssa kahdestaankin puhella... helpottaa kun saat puhua jonkun kanssa?
 
Tiedän, että irtiottoja pitäis ottaa. Mutta miten? Olen käynyt ostoksilla (1-3 tuntia) ja mieheni on katsonut sen aikaa lasta. Ei riitä.

Olen käynyt kampaajalla (1-2 tuntia) ja mieheni on ollut lapsen kanssa. Ei riitä.

Kun tuntuu, että se napanuora ei sittenkään tainnut katketa siellä synnytyssalissa, vaan vetää aina vaan vauvaa ja minua yhteen. Minä rakastan pikkuistani, rakastan äärettömästi, mutta miksi tämän elämän pitää olla näin rasittavaa? Vai onko se edes sitä, ehkä vika onkin minussa. Olen vain niin mukavuudenhaluinen ehkä. Varsinainen luuseri äidiksi, joillakin on sentään useampia lapsia, eivätkä he valita!

Tämä ei liity alkueräiseen ongelmaani, mutta nyt ottaa päähän sekin, että tulee uusivuosi ja mies lähtee juhliin, joihin meidät molemmat on kyllä kutsuttu. Mutta enhän minä pääse, kun ei ole sellaista lapsenvahtia, jolle tämänikäisen voisi jättää. Ja jos jollain taivaan ihmeellä voisinkin lähteä, niin ainakaan en voisi juoda viinaksia, kun pitää olla lapsenhoitokunnossa heti kotiin palattua. Ollaan sitten uudenvuodenaattona pojan kanssa kahdestaan. Laitan pojan nukkumaan, avaan ehkä yhden siiderin ja katson ilotulitusta pihalla itkuhälytin takin taskussa. Siis näin sitä vaivutaan itsesääliin :(
En halua kieltää miestäni menemästä. Ei kai meidän molempien tarvitse kotona murjottaa. Hän kyllä jäisi, jos pyytäisin, on niin kiltti mies.
 
Yritä ajatella että tuo aika on pian ohi!
Vuoden ikäisen voi hyvin jättää hoitoon yli vuorokaudeksi!!

Kohta se helpottaa..jaksa vaan...minäkin oli tosi väsynyt monta ensimäistä kuukautta.
 
Et kirjoittanut kuinka vanhoja olette miehesi kanssa, mutta kirjoituksestasi saa sellaisen kuvan, että olette melko nuoria? Joka tapauksessa tässä hieman näkemyksiä 2 lapsen äidiltä:

1. Hoitaako miehesi lasta ollenkaan? Vaadi itsellesi myös omaa aikaa ja nuku kunnolla. Sitä niin helposti tuudittautuu marttyyriksi ja yrittää väkisin jaksaa yksin.

2. Lapsesi on jo sen ikäinen, ettei hän vaadi äitiä paikalle 24 h. Jos vain mahdollista, viekää vauva hoitoon yöksi isovanhempien luo ja menkää itse hotelliin yöksi.

3. Te olette nyt perhe ja perhe viettää yhdessä vuoden suurimmat tapahtumat (joulu, vappu, juhannus, uuden vuoden aatto). Miehesi on vastuuntunnoton, jos lähtee juhliin ilman sinua. Vai olisiko sittenkin käynyt niin, että hän on kysynyt sinulta luvan ja sinä olet sellaisen antanut? Marttyyri...

4. Ja synnytyksestä. Sanoit, ettet halunnut ponnistaa. Onkohan sinulle käynyt samalla tavalla kuin minulla toisessa synnytyksessä? Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistusvaihe oli synnytyksen paras osa; kivut hävisivät ja minun oli aivan pakko ponnistaa. Ponnistamisen tarve oli valtava ja vauvan ulostyöntäminen tapahtui jotenkin melkein itsestään. Toisessa synnytyksessä tuota ponnistamisen tarvetta ei tullut lainkaan, vaan kätilö pakotti ponnistamaan, vaikkei itsestäni tuntunut siltä ollenkaan. Tuosta synnytyksestä jäi minulle todella paha maku suuhun ja vasta nyt, melkein 3 vuotta sen jälkeen, olen uskaltanut miettiä seuraavaa lasta. Keskustelin tuttavakätilön kanssa asiasta ja hän oli sitä mieltä, että kätilön olisi pitänyt odottaa hetki ennen kuin käski ponnistamaan. Ponnistamisen tarve on luonnollista ja se auttaa synnytyksessä huomattavasti.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että tarvitset nyt hieman itsekkyyttä. Jos sinä olet väsynyt ja onneton, et pysty hoitamaan lastasi kunnolla. Mies pystyy hoitamaan lasta siinä kuin äitikin, joten hyödynnä se!
 
Sun kannattais jutella synnytyksestä sairaalan kätilöiden kanssa. Noinkin pitkän ajan kuluttua sinulla on siihen oikeus. Ota selvää miten sellainen onnistuisi.
Tai sit neuvolassa jonku neuvolapsykologin kanssa. Ei välttämättä oman terveydenhoitajan. Ja sillä ei ole mitään väliä, vaikka alkasitkin vollottamaan! Itkua ei tarvi hävetä! Tärkeämpää olisi puhua mieltä vaivaava asia pois, ettei siitä tule myöhemmin ongelmia.

Mun mielestä kuulostaa että sulla on ollu synnytyksen jälkeinen masennus. Joka on erittäin normaalia ja yleistä (ei mikään mielisairaus) ja johon on saatavissa lääkeapua.
Mulla oli esikoisen syntymän jälkeen n.3kk ajan sellanen synnytyksen jälkeinen masennus ja neuvolan kautta sain lääkkeet siihen ja ne autto.
Et jos pelkäät sitä synnytyksen jälkeistä aikaa ja et siks uskalla uutta lasta ajatella, siihen on saatavissa apua.
Toi kuolemanväsymys on juuri masennuksesta johtuvaa.Toki ne ekat viikot synnytyksen jälkeen on fyysisestiki väsyny. Mut usein esikoisen syntymän jälkeen se on synnytyksen jälkeistä masennusta.
Ja tota masennusta ei tule välttämättä toisen lapsen syntymän jälkeen.Ainakaan mulla ei tullu.Mul on nyt kaksi lasta ja ootan kolmatta.

 
Huokaus..mulla samoja fiiliksiä. Poika 3 kk ja tuntuu, että on ollut elämäni pisin 3 kk eikä loppua näy. Periaatteessa ei kai ole mikään kaikista vaikein vauva, mutta ei helppokaan: vaikeuksia nukahtaa ja pysyä unessa, joten päivät ja yöt yhtä nukuttamista tai sitten on hereillä kitisevä, itkuisa ja viihtyy pelkästään sylissä.

Tuntuu kuin eläisi yhtä ja samaa päivää uudestaan ja uudestaan...Ei puhettakaan, että äkäpussin kanssa voisi lähteä kahviloihin virkistymään. Yleensä pävän kohokohta eli vaunulenkki alkaa huudolla ja päättyy huutoon. Siinä välissä kuulee omia ajatuksiaankin, eikä ne useinkaan ole kovin kauniita..

Isä hoitaa lasta minkä ehtii ja olen käynyt itsekseni shoppailemassa ja jopa kampaajalla. Joskus vaan ei haluaisin palata enää takaisin kotiin, kun on saanut maistaa hetken mennyttä elämäänsä eli ns. virkistäytyminen kääntyy itseään vastaa, kun pakkohan sinne kotiin on aina palata. Usein jo rappukäytävään kuuluu huuto ja sama pyörä pyörii taas.

Ihana vauva-arki on kyllä yhtä suurta valhetta!
 
Joku kysyi meidän ikää ja arveli, että ollaan nuoria. Ei oikeastaan, minä 31, mies 32. (Eikös se just ilmestynytkin joku tukimus, jonka mukaan meidän ikäiset kokee ekan lapsen hoidon raskaana...)

Miten jätän yöhoitoon lapsen, jonka nukahtaminen yöunille on hankalaa. Hän saattaa nukahtamisen jälkeen herätä huutamaan pari-neljä kertaa ekan parin tunnin aikana. Hänet rauhoittaa milloin mikin keino: syliin ottaminen, silittely, tutti, sängylle viereen ottaminen, sylissä keinuttelu, jokin näistä ihan satunnaisesti.
Mies osallistuu lapsen hoitoon jonkin verran. Myönnettäköön, että aika helposti tuo lapsen minulle, jos ei saa itse itkemistä loppumaan.

Ja se juhlinta. Kun meidät kutsuttiin, mies oletti minunkin lähtevän sinne pojan kanssa. Minä itse kieltäydyin, koska ei mielestäni ole mitään järkeä lähteä sinne juhlijoiden keskelle lapsen kanssa. En halua kieltää häntä menemästä, koska kyseessä on kuitenkin hänen parhaan ystävänsä ja tämän vaimon juhlat. He ovat myös minun ystäviäni.

Ponnistamisesta. En tiedä miten ponnistin, kun ei ole mihin verrata. Mitään hirmuista pakkoa ponnistamiseen en tuntenut. Muistan kun piti vaihtaa asentoa kaksi,kolme kertaa. Sanoin, etten millään kärsi, en pysty, ja kätilö sanoi vain, että ""se on nyt pakko."" Onneksi mies auttoi, kun piti kääntyä selältä polvilleen ja takaisin.
Sekin on syöpynyt mieleen, kun yrittivät nyhtää sitä istukkaa. Näin, kuinka jalkovälistä ryöpsähti lattialle paljon verta, kätilö väisti, mutta osa osui häneenkin.

Kyllä minä arvasin silloin ekojen viikkojen aikana, että ""tämä on nyt sitä masennusta"", mutta en osannut hakea apua. En kehdannut.
Se väsymys oli silloin sellaista, että väsytti, mutta en saanut unta. Nin 3 vkon jälkeen, juuri kun olin valmis hakemaan neuvolasta nukahtamislääke-reseptiä, olo alkoikin helpottaa.

Nyt täytyy mennä, poika kutsuu.
 
sairaaloissa on kolmen päivän unikouluja ja siellä pidetään hyvää huolta kun aina on hoitaja paikalla saisit ainakin sen aikaa huilia. Hymyä huuleen, oma mottoni on et mikään ei ole niin paha miltä näyttää ja kaikilla asioilla on taipumus selviytyä parhain päin...
 
Vauva rauhoittuu parhaiten kun tekee asiat aina samalla tavalla. Jos vaihtelet satunnaisesti rauhoittamismenetelmiä voi vauva häirrintyä siitä kun ei osaa ennakoida tekemisiäsi. Mutta voimia sinulle. Helpottaa kyllä ajan myötä.
 
Entäpä jos lähtisittekin Uuden Vuoden viettoon vauvan kanssa, onko paikka sellainen, jossa voitte yöpyä? Ehkäpä paikan vaihdos tekisi teille hyvää ja vauvalle myös. Ette ottaisi mitään paineita nukuttamisesta tai miten asiat sujuvat, avoimin mielin matkaan. Vauvan kanssa vosi tehdä vaikka vuorotellen kaikki samat asiat kylässäkin ja tapaisitte muita ihmisiä, joka varmasti tekisi hyvää. Tietysti riippuu millaiset juhlat ovat, mutta jos ovat ns. ""iisimmät"" ja vauvalle löytyisi oma huone, se voisi olla ihan hyväkin juttu. Mutta, jos tarkoitus on juhlia kunnolla, jääkää sitten ihmeellä molemmat kotiin, järjestätte itsellenne hyvää syötävää ja annatte asioiden sujua omalla painollaan, välittämättä siitä nukahtaako vauva heti vai tuntien päästä. Ja asiat kannattaa vauvan kanssa tosiaan tehdä aina samalla tavalla, siitä hän tietää mm. milloin on tarkoitus käydä nukkumaan, syömään ym. Oma arkesi helpottuu huomattavasti:) Mutta kaikki nämä vievät oman aikansa, kyllä asiat helpottuvat sittemmin. Vielä sanoisin, että ota itsellesi jokin juttu esim. pari kertaa viikossa, jumppa tms. jossa näksit myös muita ihmisiä, se tekisi olollesi hyvää! Jaksamista!
 
Minäkin haluan vielä korostaa, että älä turhaan paini syyllisyydentunnossa. Ei tämä vauva-arki monellekaan yhtä juhlaa ole. Ihan samallaisia ajatuksia on ollut minullakin. Välillä tuntuu niin puuduttavalta nämä toisiaan seuraavat päivät vauvan ehdoilla.

Vielä tuosta uudenvuoden juhlimisesta. Kyllä minuakin masentaisi, jos mieheni lähtisi juhlimaan ilman minua! Ottaisi päähän ihan hulluna istua vauvan kanssa kahden kotosalla. Mielestäni tällaiset juhlat vietetään yhdessä.
 
Vielä tuosta nukuttamisesta kun sanoit; oma mielipiteeni olisi, että jos vauva huolii tutin, anna hänen nukahtaa omaan sänkyynsä eli et nosta pois välillä, vaan kun on nukkumaanmenon aika vauva sänkyyn ja käyt hälle antamassa tutin, et sano sanaakaan ja huone pimeä (hämärä). Aikansa vie, mutta kun oppii tajuamaan, että toimit aina samoin, syntyy myös luottamus. Koita pitää myös ruokailuhetket samanlaisina, vaipanvaihdot ja päiväunet. Vaikka ei nukkuisikaan, aina vain samalla tyylillä kuitenkin teet, vaatii kovasti kärsivällisyyttä, mutta huomaat sen palkitsevan:)
 
Alkuperäiselle sanoisin, että tuntemuksesi ovat ihan luonnollisia. Tunnistan erittäin monia juttuja itsestänikin ja nimenomaan esikoisen kohdalla tein monia asioita kuten sinä.

Kun lukee Vauva-lehteä ja katselee vaatekauppojen suloisia vauvanuttuja saa hieman vääristyneen kuvan siitä, millaista vauvanhoito oikeasti on. On ihana katsella suloista vaunuissa tuhisevaa vauvaa, kun ei vielä tiedä mitään vertaroiskuavasta synnytyksestä, imetyksestä kipeytyneistä rinnoista ja äärettömästä väsymyksestä. Todellisuus ja odotukset törmäävät kuin kaksi autoa nokkakolarissa.

Ensinnäkin iso osa pettymyksistä ja myös haaveista ja toiveista on niitä, jotka ovat oman pääsi sisällä. Näinollen myös ratkaisut ongelmiin ovat pitkälti itsestäsi kiinni. Esimerkiksi mainitsemasi uusi vuosi. Oletko varmasti miettinyt eri vaihtoehdot: a) lähdette koko perhe mukaan ja tulette pois jos ette viihdy b) lähdette kaikki, jäätte yöksi c) lähdette kaikki, tulet vauvan kanssa pois jos hän kitisee koko ajan d) mies lähtee vähäksi aikaa ja tulee sitten takaisin e) mies lähtee mutta pyydät jonkun kaverin luoksesi f) hankitte lapsenhoitajan ja lähdette kahdestaa g) muu vaihtoehto.

Vaikka lapsenhoitoapua ei olekaan mummoista saatavana, niin mietipä itse, että eikö jatkoakin ajatellen olisi hyvä hankkia joku varahoitaja? Mannerheimin lastensuojeluliitto sekä Väestöliitto ovat ainakin sellaisia, joilla on koulutettuja lastenhoitajia. Myös kaupan ilmoitustaululta voi sellaista etsiä/pyytää. Usein nimittäin ulkopuolinen hoitaja jaksaa kitinää ja itkua paremmin, koska hänen ei tarvitse sietää sitä 24 h/vrk. Sinähän MAKSAT hoitajalle itkun kuuntelusta ja kakkapepun pesusta!!!

Kun vielä aikoinaan olin naimisissa, meillä oli käytössä systeemi, että toinen nousi lauantaiaamuna vauvan kanssa ylös ja toinen nukkui niin pitkään kuin nukutti ja vastaavasti sunnuntaiaamuna oli sitten vuoronvaihto. Tällä tavoin sai edes kerran viikossa kumpikin nukkua riittävästi. Suosittelen systeemiä!

Ajattele myös sitä, että kaikista pahin aika on jo takana. Vauva alkaa vähä vähältä viihtymään paremmin ja voit häntä jo totuttaa olemaan esimerkiksi keittiössä lattialla tai sitterissä samalla kun teet ruokaa. Yritä muutenkin organisoida asioita. Kun vauva on hereillä, päätä, että nyt syöt ja laitat vaikka tiskit koneeseen. Kun vauva käy päiväunille, nuku sinäkin tai ainakin lepäät ja luet lehtiä tms.

En minäkään ole kovin ylpeä synnytyksistäni (olisin halunnut luomusynnytyksen ilman kipulääkkeitä), mutta eikö pääasia ole kuitenkin terve lapsi? Minä olen myös varma, että minulla erittäin vaikea ponnistusvaihe molempien vauvojen kohdalla johtui siitä, että ei ollut vielä oikea aika ponnistaa, vaikka kätilö niin käski. Näinollen sain pahoja repeämiä, jotka kyllä onneksi parantuivat täysin kuntoon.

Yritä ajatella, että teit synnytyksessä parhaasi. Se oli kuitenkin eka kerta ja olet selvinnyt kiitettävästi, koska lapsi kuitenkin on kunnossa. Ainoa, mikä kärsi, oli itsetunto. Koska vielä ei ole toisen lapsen aika, ei kannata murehtia vielä siitä toisesta raskaudesta/synnytyksestä. Toki asia olisi hyvä saada keskustelemalla pois.

Minusta kuulostaa, että olet aikamoinen täydellisyyden tavoittelija ja tykkäät hallita asioita, että ne menevät mielesi mukaan. Ehkä olet tottunut olemaan vahva ja pelkäät olla avoin ja paljastaa sen, että et olekaan juuri nyt kovin vahvoilla. Tämäkin asia on omassa asenteessasi kiinni, sillä jos todella haluat apua ja helpotusta oloosi, niin kannattaa ehdottomasti puhua tästä psyykkisestä puolesta neuvolakäynnillä. Kerro vaikka, että olet ihan poikki, etkä jaksa, joten voisiko sille tehdä jotain. Vähääkään asiaa tunteva kätilö/terveydenhoitaja osaa sitten ottaa puheesi vakavasti ja ohjata keskustelemaan.

Äidiksi kasvu on ihanaa mutta myös työlästä ja vaikeaa. Usko pois, että aika auttaa hyvin moneen asiaan. On tärkeää, että pidät itsestäsi huolta, koska hyvinvoipa äiti on lapsellekin parasta. On ihan okei myöntää negatiiviset tunteet varsinkin, kun ymmärrät, että vauva ei ole niihin syypää vaan väsymys, uupumus ja masennus. Kerro myös miehellesi siitä, että olet aika lailla pohjalla. Usein nimittäin on koko perheen etu, että vähistä rahoista sen verran kiristetään vyötä, että saadaan tosiaan vaikka lapsenhoitajaa palkattua silloin tällöin.

Miehellekin tämä aika on raskasta eikä ole helppoa hänellekään jaksaa, jos äiti on jatkuvasti itkuinen.

Omia lapsiani en ole koskaan erityisemmin nukuttanut. Olen vain tehnyt rutiininomaisesti ilta- ja päiväunitoimet samalla tavalla (yöunille omaan sänkyyn, päiväunille rattaisiin). Kun vauva ei totu turhaan hyssyttelyyn, hän ei osaa sellaista vaatiakaan.

Esikoiseni kohdalla pidin unikoulua 6 kk:n iässä. Se oli iso helpotus, kun sen jälkeen sain itsekin nukkua riittävästi. Sitä ennen lähes laskin päiviä, että pääsen pitämään unikoulua, kun uni oli vauvalla niin katkonaista ja levotonta.

Tässä joitakin vinkkejä. Et ole suinkaan mitenkään yksin ongelmasi kanssa. Muita samassa junassa olevia löytyy.
 
Kiitos kaikille vastauksista.

En mene juhliin vauvan kanssa, koska siellä ei mahda olla yhtään rauhaisempaa soppea. Porukkaa tulossa kuulemma 20-30...
Kyllä minua oikeasti pännii, kun mies on sinne menossa. Jos pyytäisin, että ei menisi, niin saattaisi jäädä kotiin, mutta murjottaisi sitten koko illan telkkarin ääressä. Mieluummin olen kahden poitsun kanssa kuin katson murjottavaa aikuista miestä.
Mutta se siitä. Alkuperäiseen ongelmaani sain onneksi monia huojentavia vastauksia. En olekaan ainoa äiti, jolla on näitä itsekkäitä tuntemuksia ja ajatuksia! Kaikki tutut ihmiset, joilla on lapsi/lapsia, tuntuvat olevan niin onnellisia, eivät koskaan valita.
Taas jää kesken, täytyy mennä...
 
Alusta asti olen vain laittanut lapsen nukkumaan, en siis nukuttele häntä, mutta kun hän jonkin ajan päästä havahtuu ja alkaa itkeä, niin ensin yritän tuttia ja silittelyä-sitten jos se ei riitä, nostan hetkeksi syliin, että rauhoittuu- jos sekään ei rauhoita, tuudittelen sylissä tai otan hetkeksi viereen sängylle. En siis yritä rauhoitella joka kerta eritavalla, vaan aina samalla kaavalla.

Vauva ei ole hankala,vaikea tapaus, päinvastoin. Hyvin kiltti. Nukkuu hyvin, sitten kun on kunnolla nukahtanut. Hän ei kitkua päiviä tms. Vika on vain minussa, kun koen lapsenhoidon usein niin työläänä.

Olo on jo nyt hitusen parempi, kun sai purkaa näitä ajatuksia jotenkin. Kyllä se tästä. Piti vain saada sanottua nämä ajatukset jollekin.
 
Luin ketjun ja ajattelin vielä lisätä että ns.kohtalontoverin löytyminen voisi myös auttaa jaksamaan arjessa. Semmoinen jolla on saman ikäinen vauva ja voitte vaihtaa vauva ym. kuulumisia ja kenties tavatakkin. Itse tutustuin netissä yhteen ns. mamma kaveriin ja minua se on ainakin piristänyt. Jokainen äiti haluaa aikaa myös itselleen eikä se ole hounon äitiyden merkki, päinvastoin silloin jaksaa myös arkea vauvan kanssa paremmin. Itse olen myös ajoittain uupunut tähän vauva-arkeen vaikka nautin siitä myös. Omista pikkuveljistäni muistan että ne on kuitenkin vain hetken näin pieniä. Kun ikäeroa on niin paljon. Jaksamisia sinulle. Myös uuttavuotta vauvan kanssa viettävä toivottelee.
 
...Myös täälläpäin kuin mitä sinulla on.

Välillä olen todella turhautunut sekä väsynyt vauvan hoitoon ja turhautuminen purkautuu sapekkaina sanoina. Joita mies sitten ihmettelee... jokin keino on kuitenkin oltava olemassa, jolla omaa pahaa oloaan voi turvallisesti purkaa. Muuten ihminen ei jaksa.

Tuosta uuden vuoden vietosta kuitenkin toteaisin, että ei ole reilua mieheltäsi lähteä yksin juhliin, kun vaimo joutuu vastoin tahtoaan jäämään yksin vauvan kanssa kotiin. Joko molemmat tai ei kumpikaan, on ollut meidän periaate alusta alkaen. Kumpi on pienempi paha sinä vai mies marttyyrinä? Eikö se perhe kuitenkin ole se tärkeämpi juttu, omat rakkaat, joiden vuoksi uutta vuotta oikeasti juhlitaan.
 
Et ole ainoa, joka viettää uudenvuodenaaton pojan kanssa kahdestaan. Meillä poika 3 kk ja isä muusikko ""normaali"" töiden ohella ja lähtee tänään jälleen keikalle. No keikkoja on ollut lähes joka viikonloppu, joten tähän yksinoloon alkaa jo tottua.. Aina tällaiset juhlapäivät vaan on vaikeita, eikä itsesääli täälläkään kaukana ole! Asian varjopuoli on myös tämä muusikoiden ammattitauti, eli keikalla ei suinkaan olla selvinpäin, joten saan aamuyöstä kotiin kännisen isän, joka kuorsaa huomenaamuna piiitkään. Toivottavasti tajuaa edes jäädä sohvalle kuorsaamaan.. Tsemppiä ja hyvää uutta vuotta!
 
Täällä sitä UuttaVuotta vietetään, pojan kanssa kahestaan. Poikakin on vielä valveilla.

Ei tämä nyt ainakaan vielä ole niin masentava kokemus ollut, ihan hyvin on ilta kulunut. Isäntä lähti tosiaan jo joskus viiden maissa sinne juhliin.

Hyvää UuttaVuotta kaikille, jotka joutaa näin uutenavuotenakin netissä roikkumaan, kuten allekirjoittanut ;)

***
 
Kyllä, et sinä ole ainoa, joka roikkuu täällä. Tässä on 11-kk vauvan äiti myöskin samalla tavalla viettämässä Uutta Vuotta. Joten, Hyvää Uutta Vuotta kaikille
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa