Isi ei jaksa..

Tilanne on siis se, että vaimoni (naimisissa 8vuotta) kanssa saimme ensimmäisen lapsemme kuusi kuukautta sitten. Olin isyysvapaalla 5 viikkoa heti synnytyksen jälkeen. Äidillä oli synnytyksen jälkeen hieman komplikaatioita, joten minä hoidin vauvan jokseenkin koko isyysvapaani ajan. Rakastamme molemmat lastamme yli kaiken ja itselleni ainakin tyttö on maailman tärkein asia. Samaa sanoo vaimokin..

Töihin palattuani ongelmat sitten alkoivat.. Vaimoni väittää, ettei osaa hoitaa lastamme ollenkaan, eikä osaa lukea vauvan itkuja ja kitinöitä yhtään. Väsyy ja hermot menevät heti ensimmäisen tunnin aikana. Paineita on kuulemma valtavasti, kun kaikki edellyttävät äidin olevan paras hoitaja lapselle ja osaavan tehdä kaiken automaattisesti. Tätä olen yrittänyt selittää hänelle, ettei kukaan osaa välittömästi hoitaa vauvaa, vaan kaikki ottaa aikaansa. Koko ajan tulee uusia asioita eteen ja ne vaativat aina vanhemmilta opettelua. Tästä huolimatta vaimoni ei tule vauvan kanssa yksin oikein mitenkään toimeen, vaan töistä palattuani hän on täysin räjähtäneen näköinen ja pinna tiukalla. Vauvakin tietenkin on itkuisempi, kun äiti menee todella epävarmaksi heidän ollessa kahdestaan. Ilmeisesti äiti jonkin verran huutaakin vauvalle hermojen mentyä.

Näiden ongelmien vuoksi minä olenkin ottanut (joutunut ottamaan) vauvan hoitovastuun aina kotona ollessani. Tämä ei tietenkään haittaa minua, koska rakastan lastani ja haluan olla hänen elämässään täysillä mukana, mutta haluaisin vauvan oppivan äidinkin hoitotavat. Ongelma on vain se, että vaikka minä hoidan lasta illat ja yöt (syö vielä pullosta pariin kertaan yössä), vaimoni on silti aivan rikki oltuaan sen 8-tuntia arkipäivisin lapsen kanssa kahdestaan, jolloin joudun olemaan töissä.

Molemmat olemme sitä mieltä, että emme haluaisi lasta päivähoitoon vielä tässä vaiheessa, mutta pikkuhiljaa alkaa olemaan ainut vaihtoehto laittaa lapsi hoitoon tai minulla jäädä pois töistä lasta hoitamaan. Olen kuitenkin perheen ainut tuloja saava henkilö, joten se taas vaikuttaisi perheemme tuloihin todella valtavasti. Muutenkin tuntuu aika älyttömältä, että työttömänä oleva äiti olisi yksin kotona, kun vauva on hoidossa..

Voimat on loppu yrittäessäni vakuutella vaimolle, että hän on hyvä ihminen ja että hän kyllä osaa hoitaa vauvaa hyvin. Vaikka kaikkiin itkuihin ei heti osaisi löytää vastausta, kokonaisuudessa vauva kuitenkin on onnellinen hänenkin hoidossaan, koska saa ruokaa/unta/rakkautta/kuivia vaatteita/leikkiä. Tämä ei kuitenkaan vaimolleni riitä, vaan paineet ovat kuulemma ylitsepääsemättömät ja hän pelkää, että romahtaa täysin, kun ei osaa vastata vauvan vaatimuksiin.

Mitä ihmettä voin tehdä? Masennustahan tämä lienee, mutta pattitilanteelta pahasti tuntuu ja pelkään, että tilanne vain pahenee töissä ollessani.. Oskallanko ehottaa perheneuvolaa tai muuta ammattiapua ja onko noista oikeasti apua tällaisessa tilanteessa. Vaimoni on itse ehdotellut, että lähtee lätkimään, koska se olisi vauvan kannalta parasta. Itse en tähän kyllä suostu, mutta vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Surullista ennen kaikkea!
 
Ehdota vain perheneuvolaa tms. luulisin, että vaimosi ymmärtää lopulta ammattiavun olevan tässä tilanteessa paras, ensin saattaa tosin hieman suutahtaa ehdotuksestasi ja tuntea olevansa huono äiti ym. joka ei pärjää oman lapsensa kanssa ilman ulkopuolista apua. Lopulta kuitenkin suostuu varmasti ehdotukseesi...

Varmasti rankkaa koko perheelle tuo tilanne, oletteko kokeilleet, että vaimosi lähtisi jonnekkin vaikkapa viikonlopuksi hieman tuulettamaan hermojansa? Ei se ratkaisu ole, mutta saattaa olla hyödyksi...
 
Varmasti raskas tilanne teille kaikille, mutta yksin ei tarvitse jäädä, uskaltakaa pyytää apua, esim. jos saisitte perhetyöntekijän kotiin, joka osaa avittaa vauvan kanssa äitiä, luomaan suhdetta, herättämään vuorovaikutusta ja luomaan päivärytmiä..ja auttamaan äitiä löytämään keinot jaksaa. Kyse voi olla ohimenevästä hormonimyllerryksestä, tai vaikka jopa masennuksesta tms. ja kaikkeen on apua. Sinun oma osa on raskas jos vauvan äiti on menettänyt itseluottamuksen mutta koeta jaksaa itse. On varmasti raskasta vakuuttaa että hän pärjää kyllä, kun itsekään ei enää tiedä mitä ajatella.. Kuitenkin nyt hän tarvitsee tukeasi! Itsekin tarvitset tukea että jaksat, ja vauvanne tarvitsee teitä. Aika menee eteenpäin ja ottakaa vastaan nyt apua, jokainen hetki on kullankallis ja arvokas vauvalle ja perheelle.
 
Minulla oli hankalaa kun esikoinen syntyi ja vaikka mies miten yritti auttaa niin olin katkeamispisteessä ensimmäisen puoli vuotta, taisi mennä vuosikin. Sen jälkeen alkoi helpottaa pikkuhiljaa.

Näin jälkeenpäin tiedostan että minulla varmastikin oli synnytyksenjälkeinen masennus ainakin lievänä, mutta eipä tullut mieleen hakeutua lääkäriin. Mies yritti kaikkensa olla avuksi mutta ehkä eniten kaipaisin henkistä tukea että joku sanoo ääneen että olen hyvä äiti juuri tällaisena kuin olen. Toisaalta tarvitsin juurikin sitä fyysistä apua että minun tarvitsi olla vauvasta vastuussa vain se aika kun mies oli töissä, muun ajan sain olla vauvan kanssa ja hoitaa ja syöttää mutta sain henkisesti nostaa sen vastuun pois omilta harteilta. Ja Luoja sentään miten painavalta se vastuu tuntui!

Omaa taakkaani vielä lisäsi imetyksen epäonnistuminen. Olin kuullut liian monta mielipidettä siitä miten "imetys onnistuu kun vaan imettää" ja "jos ei onnistu imetyksessä niin on vain laiska eikä viitsi yrittää"... Joten imetin ja itkin ja itkin ja imetin. Lopulta oltiin siinä pisteessä että kun sain lapsen edes hetkeksi nukkumaan, istuin kettiön lattialla ja itkin. Itkin väsymystä ja huonommuutta, epäonnistumista ja oman minän kadottamista, sitä etten voinut olla sellainen äiti kun olisin halunnut olla, itkin ylipäänsä olemassaoloani. Itsetuhoinen en sentään ollut, ei tullut mieleenkään, mutta muutaman kerran piti ottaa aikalisä ja mennä pitkäksi viikonlopuksi äidin ja isän luo olemaan tekemättä mitään.

En tiedä onko tästä nyt sinulle mitään apua mutta halusin ainakin kertoa että ette ole todellakaan yksin tuon asian kanssa. Esikoisen syntymä on ihana asia mutta se myös muuttaa ihan kaiken, ihan jo hormonitoiminnan tasaantuminen naisella voi viedä pitkäänkin ja itselläni varmaan sen ensimmäisen vuoden kesti ennenkuin pystyin nukkumaan kunnolla ja ennenkuin minusta tuntui taas siltä että olen olemassa ja olen minä.
 
Tuli vaan mieleeni, että viettääköhän vaimosi kovinkin tiiviisti kotipiirissä päivänsä?

Olen itse huomannut, että ahdistus helpottaa, kun pääsee lapsen kanssa johonkin ihmisten ilmoille. Olisiko mahdollisuus mennä esim. äiti-lapsikerhoon tai perhekerhoon, sopia muiden äitien kanssa yhteisistä kävelyreissuista tai kahvilakäynneistä...?

Voit ottaa yhteyttä myös neuvolaan ja kysyä apua sieltä.
 
Kuulostaa synnytyksen jälkeiseltä masennukselta. Kannattaa ehdottomasti hakea apua siihen ja ensimmäinen asia on varata lääkäriaika. Ja kun tuon mielialan saa kuntoon lääkkeillä, niin se arkikin alkaa näyttämään hänen mielestään pikkuhiljaa valoisemmalta.

Teet todella tärkeää työtä hoitaessasi pientä ja auttaessasi äitiä. Omaa aikaa kannattaa vaimolle järjestää ja kannustaa tapaamaan ystäviään/sukulaisiaan ja hankkimaan vaikkapa uusia äitikavereita. Perhekerhot, avoimet päiväkodit, muskarit jne Tutki mitä teidän paikkakunnalta löytyy ja houkuttele vaimo liikenteeseen vauvan kanssa. Jos tuttavapiiristä löytyy muita lapsiperheitä, hyödynnä se ja menkää porukalla kyläilemään ja kannusta vaimoa menemään myös yksin. Ja kannattaa olla avoin sen masennuksen suhteen, eikä kannata salailla tai peitellä. Reilusti sanot vaan lähipiirille, jos tarvitset apua. Kyllä sinäkin pienen lepohetken olet ansainnut :) Ja kun sinä saat omaa aikaa ja lepohetken, jaksat taas paremmin tukea vaimoasikin.
 
Hei,

Mulla oli ihan samanlaista kuin vaimollasi varmaan vajaan vuoden verran lapsen synnyttyä. Vaikka minunkin mieheni oli tukena, koin (ja koen silloin tällöin esim lapsen sairastaessa edelleen) voimattomuutta ja avuttomuutta lapseni kanssa. Haluan olla täydellinen äiti.

Minua auttoi mieheni tuen lisäksi perhetyöntekijän käyminen. Pikku hiljaa aloin huomata olevani eri mieltä joistakin pikkuasioista ja usko omaan osaaamiseeni lapsen hoidossa kasvoi kohisten. Oli ilo huomata, että minä tiedän paremmin kuin ammttilainen oman lapseni tarpeet.

Kävin myös neuvolan psykiartin luona keskustelemassa asiasta pari kertaa. Muistaakseni hän sanoi jotain sinne päin, että joillakin äideillä on korostunut hoivaamisvietti, joka aiheuttaa täydellisyyden tavoittelua äitiydessä. Ja sehän on ihan mahdoton tehtävä. Siitäkin oli puhetta, että minun ei tarvitse tulla jonkinlaiseksi äidiksi vaan minä olen jo valmis äiti ja riittävän hyvä sellaisena.

Toivon vaimollesi voimia ottaa vastaan ulkopuolistakin apua ja sinulle kärsivällisyyttä. Jos vaimosi ei halua ulkopuolista apua, niin lopulta aika auttaa kun oppii huomaamaan, että minähän osaan ja olen vallan hyvä äiti.
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä